Kun sairailla on kaikki valta

Ylenpalttinen esseekokoelma sekoittelee tekstilajeja ja tyylejä. Se jutustelee, juoruilee, harhailee – ja yllättää lukijan tuon tuosta. Samalla saadaan lisää suomennoksia New Narrative -ryhmän kirjailijoilta.

Englanninkielisen kirjallisuuden kohtuuttoman näkyvästä asemasta huolimatta on helppo todeta, että yhdysvaltalaisen nykykirjallisuuden suomennoksissa on yhä isoja aukkoja. Kyse ei ole vain yksittäisistä tekijöistä vaan myös heidän edustamistaan kirjallisuuskäsityksistä ja kirjoitustyyleistä. Tutkijaliiton julkaisema Kun sairailla on kaikki valta täyttää yhtä tällaista aukkokohtaa, joka sattuu lajien kannalta kokeellisen proosan ja maantieteellisesti ainakin San Franciscon lahden ympäristöön. Dodie Bellamyn esseiden käännöskokoelma on suomennos Semiotext(e)n julkaisusarjassa ilmestyneestä teoksesta When the Sick Rule the World (2015). Suurin osa siihen sisältyvistä teksteistä on julkaistu alun perin erilaisissa lehdissä ja vihoissa vuosien 2007 ja 2013 välillä. 

Käännös on samalla ensimmäisiä laajamittaisia suomennoksia yhdysvaltalaisen New Narrative -ryhmän kirjailijoilta. Tuskin aivan ensimmäinen, sillä historiikeissa samaan tekijäporukkaan usein yhdistettyä Kathy Ackeria suomennettiin jo 1990-luvulla. Ackerin jäämistö ja kirjallinen jälkimaine haamuilee tässäkin esseekokoelmassa. Suomennosten vähäisyyttä voi joka tapauksessa pitää hieman yllättävänä, koska esimerkiksi Eileen Myles ja Chris Kraus ovat kansainvälisesti maineikkaita tekijöitä, joiden kirjat tulevat toisinaan vastaan suomalaisten lukijoiden somekanavilla ja suosikkilistoilla.

Kathy Ackerin jäämistö ja kirjallinen jälkimaine haamuilee tässäkin esseekokoelmassa.

Juha-Pekka Kilpiön vihkomittainen käännös Robert Glückin esseestä ”Pitkä muistiinpano uuskerronnasta” (2023, engl. ”Long Note on New Narrative”, 2000) toimii yhtenä hauskana historiallisena johdatuksena tämän kokeellisen, moninaisen ja yhteyksiltään epämääräisen ryhmittymän poetiikkaan. Vihkonen esitteli samalla suomennosehdotuksen ’’uuskerronta’’. Pidän sanavalinnasta, koska kerronnan korostuminen ohjaa huomaamaan esittämisen valintoja, itse kertomisen aktia. Bellamyn tapaiset kirjoittajat haluavat pelastaa narratiivisen nautinnon latistavalta tarinateollisuudelta ja ennalta arvattavien mallien toistamiselta. Kertomus uudistetaan uudenlaisella kerronnalla, ei vain valitsemalla uusia esittämisen kohteita tai aiheita, vaikka nämäkin ovat tärkeitä tekoja.

Miksi sitten kääntää juuri tämä, hiukan epämääräisesti toisiinsa liittyvien tekstien kokoelma eikä jotakin Bellamyn pitemmistä proosakerronnan taidonnäytteistä? Niihin kuuluu esimerkiksi levoton Dracula-muunnelma The Letters of Mina Harker (1998), yksi kirjoittajaporukan luetuimmista kirjoista. Ehkäpä juuri tietyssä sattumanvaraisuudessaan Kun sairailla on kaikki valta toimii varsin mehevänä johdatuksena erilaisiin uuskerronnan konsteihin, joilla tuuletetaan tekstilajien ja tyylilajien konventioita. Nämä esseet eivät tavoittele ajatonta yleispätevyyttä vaan päätyvät suuren äärelle pienen, arkisen, sattumanvaraisen ja toisinaan alatyylisen kautta. Samalla käännös sopii omalla tavallaan osaksi Tutkijaliiton viime vuosien kokeellisen ja lajirajoja rikkovan queer-tematiikan jatkumoa, esimerkiksi Paul Preciadon rinnalle.

Yllätyksen poetiikkaa

Suomentaja Viljami Hukka (jonka nimikin kuulostaa hauskasti suomenkielisen uuskertojan heteronyymiltä) tiivistää jälkisanoissaan pätevästi Bellamyn poetiikan perusmenetelmät: ylenpalttisuuden, tekstilajien sotkemisen ja (ainakin näennäisten) vastakohtaisuuksien törmäyttämisen: ”kontrasti on kaikki kaikessa” (s. 296). Bellamya lukiessaan ei tosiaankaan tiedä, millaiseen paikkaan seuraava virke kuljettaa.

Esimerkkinä mietin yhtä kokoelman pisimmistä teksteistä, ”Soittaa kotiin” (”Phone home”, 2009), joka ottaa nimensä Steven Spielbergin E.T.:n maailmankuulusta repliikistä. Essee käsittelee kirjailijan äidin kuolemaa ja samalla etäisyyteen liittyvää syyllisyyttä. Dodien mielikuvissa hänen sairaalassa kuolemaa tekevä äitinsä oli kuin elokuvan nimihahmo. Koska elokuva tuli televisiosta myös isoäidin kuollessa, siihen alkaa kietoutua pahaenteistä taikauskoa: aina kun Dodie sattuu katsomaan Spielbergin lämminhenkisen lastenfantasian, joku hänen lähimmäisistään on kuolemassa. Tappaako hän kumppaninsakin, jos katsoo sitä tämän seurassa? Elokuvan eri  leikkausversioiden tarkistaminen saa kirjoittajan kuitenkin miettimään, olisiko hän muistanut sen aivan väärin. Eihän henkitoreissaan happikammiossa lojuva avaruusolento näyttänytkään yhtään äidiltä. Tekstissä kuljetaan edestakaisin näiden yksityiskohtien välillä – banaalien, hauskojen, kauhistuttavien ja surullisten vaikutelmien limittyessä.

Menetyksen kuvaaminen on kenties liikuttavampaa tällaisena epävakaasti toisiinsa kytkeytyvien irrallisuuksien rykelmänä kuin retorisesti jäsennellymmän oloisena, tyyliltään yhtenäisenä muistokirjoituksena. Siinä on enemmän tilaa kokemuksen sattumanvaraisuudelle: sen havainnoimiselle, kuinka maailma onnistuu koskettamaan ja satuttamaan kuin varkain. Toteamalla tämän en tietysti yritä vihjata, ettei Bellamy tietäisi mitä tekee. Kyse on vain tekstin tunnusta.

Bellamya lukiessaan ei tosiaankaan tiedä, millaiseen paikkaan seuraava virke kuljettaa.

Lyhyempi, suomennoksessa seitsemän sivun mittainen ”Tyttöruumis” (’’Girl Body”, 2010) toteuttaa samanlaista materiaalin riitasointuisuutta tiiviimmässä muodossa ja toisinaan proosarunoutta muistuttavalla tyylillä. Kirjoituksessa tyttöruumiiseen kohdistuvat ja sen omat halut ja fantasiat sekoittuvat. Kirjoitus onnistuu käsittelemään omaperäisesti tyttöjen ja tyttöyden fetisointia samalla, kun se välttää täysin ”mieskatseen” tapaiset automatisoituneet käsitteet ja turvamekanismit. Bellamy on oikulliseen tapaansa valinnut tytön ruumiin kuvalliseksi hahmoksi Sallyn, amerikkalaisille lapsille tuotettujen, söpöilevien Dick and Jane -aapisten kolmannen ja kaikkein nuorimman lapsihahmon. 

Emme koskaan pääse näkemään hänen pikkuhousujaan, emme edes silloin kun hän seisoo käsillään, mutta tiedämme niiden olevan valkoiset tai vaaleanpunaiset ja perseen kohdalta röyhelöidyt. (s. 75.) 

Hetkittäin välimerkkinsä kadottava teksti sotkee aikatasoja ja identiteettejä, kun fantasiatyttö on sekä alaikäinen että aikuinen, yhtäältä katsoja ja toisaalta katsottu. Vastakohtaisilla mielikuvilla leikitään niin, että Chaplinin kulkuri ja Robin Hoodin neidonpelastus vertautuvat LSD-trippeihin New Yorkissa, ja leikekirjojen koostamisesta hypätään lennossa klitoriksen sormettamiseen. Ruumis on hetkittäin aikuisen läpieletty sotku, sitten taas tahraton ja hajuton nukkelapsen kuva. Tulkitsen tekstin vihjaavan, että kulttuurimme on tehnyt kaikista enemmän tai vähemmän pedofiilejä. Mikä (kenenkään) halussa sitten olisi omaa?

Sally on kesyttämätön, hänen huoneensa lattia on lelujen peitossa, niin paljon leluja että näyttää ihan leluverilöylyltä – kun on aika siivota hän tunkee koira-apuolentonsa kanssa lelut sängyn alle, sininen minihame hän pyllistää, perse ilmassa, koiran perse myös ilmassa hauskaa hauskaa oih oih oih. (s. 79.) 

Aavisteltuja yhteyksiä

Kokoelman nopeimmin etenevissä esseissä Bellamyn rytmi muistuttaa ehkä hiukan taiteellisen dokumenttielokuvan nopeita leikkauksia – vaikutelma kasvaa myös siitä, kuinka usein hän viittaa audiovisuaalisiin esityksiin ja kuvailee esimerkiksi Youtube-pätkiä. Uuskerronnan hengessä netin syövereistä sattumalta löytyvät populäärikulttuurin tallenteet ottavat sen aseman, joka useammin annetaan venäläisille klassikoille ja modernistiselle vaikeudelle. Yhä uudestaan Bellamy etsii merkitseviä yhteyksiä sattumanvaraiselta vaikuttavien kuvien ja mielikuvien välillä: ”Mikä totuus näissä fragmenteissa piilee?” (s. 211)

Teksteissä on mahdollisesti hyvinkin viimeisteltyä viimeistelemättömyyden tuntua. Ne alkavat jutustelevaan sävyyn ja päättyvät usein aiempien virkkeiden toistoon tai johonkin sivuseikalta vaikuttavaan yksityiskohtaan. Omaelämäkerrallinen materiaali sekoittuu jatkuvasti toisten kokemuksiin. Itsensä Dodie kirjoittaa välillä kolmanteen persoonaan esseekertojan tarkastelun kohteeksi. Näinkin voi esseeproosaa kirjoittaa. Näinkin voi olla henkilökohtainen ja avoin, kielen avulla itsensä taitse queertäen.

Bellamy tekee esteettisiä hyveitä sellaisista asioista, joita esseistit useasti häpeäisivät: juoruilusta, jahkailusta, ylitulkinnoista ja virheistä. Kuvattuaan kuinka Occupy-liikkeen anarkistirunoilijat heittäytyvät kotibileissä tanssimaan vuoden 1967 pop-hittiä ”I Think We’re Alone Now”, Bellamy alkaa tunnelmoida riemastuttavan kaukaa haetusti kappaleen mahdollisista tulkinnoista ja yhteyksistä kansalaisaktivismin henkeen. Seuraavan luvun hän sitten aloittaa kertomalla, että hänen tekstinsä esilukija oli paljastanut väärinkäsityksen. Juhlissa kuullun kappaleen olikin esittänyt Tiffany 1980-luvulla. Vaan mitäpä tuosta! Esseisti siirtyy samalla uteliaisuudella pohtimaan, kuinka väärällä nopeudella toistettu levy onnistuu vaihtamaan laulajan oletussukupuolta ja luomaan kummallisen, vaihtoehtoisen aikakokemuksen: ”oli vihollisemme sitten zombit tai kapitalismi, intohimon huipulla Kronos hyväilee meitä, venyy ratkeamaisilleen” (s. 209).

Bellamy tekee esteettisiä hyveitä sellaisista asioista, joita esseistit useasti häpeäisivät.

Voi sanoa, että Bellamy kirjoittaa suurista poliittisista aiheista kuten gentrifikaatiosta, rasismista ja kapitalismin tuottamasta vieraantuneisuudesta. Hän ei kuitenkaan käsittele näitä johdonmukaisen tehokkaasti tai niin, että kerrotut tilanteet vain kuvittaisivat jotain abstraktia ”pointtia”. Kirjailijan mieli antautuu harhailulle ja epävarmuuksille, napauttaa sitten äkisti pöytään jonkin runollisen tiivistyksen, sentimentaalisia ylilyöntejä pelkäämättä, palatakseen seuraavassa virkkeessä johonkin ihan eri rekisteriin ”ääneen”. Esimerkiksi kokoelman nimiesseessä:

Kun kaksi sairasta ruumista yhtyvät, heidän epätoivoiset sydämensä avautuvat ja se on ihanaa katseltavaa. Sairauden ohut, sateenkaaren väreissä kimaltava usva vyöryy heidän ihonsa yli – kahden sairaan ruumiin pannessa heidän utuiset sukuelimensä kimaltavat ja rätisevät. Sairaiden ja terveiden ei tulisi koskaan sekoittua. (s. 34.)

Näistä teksteistä välittyy halu vapautua minuuden kahleista ja etäisyydestä. Bellamyn havainnoissa harvat asiat ovat puhtaasti yksilöllisiä saati tyystin abstrakteja. Sen sijaan ajattelu on osa yhteisöruumista, kirjoittaminen parhaimmillaan eräänlaista osallistumista jaettuihin utopioihin.

Suomentaja Hukka on tehnyt työnsä kekseliäästi ja viitseliäästi: merkityksiä ei paljon hukkailla matkalla englannista suomeen, ja kieli säilyy eloisana. Mietin vain kokoelman käännettyä nimeä, joka maistuu suussa vähän kummalliselta ja koukeroiselta – tarkoituksellisesti?

Robert Glückin esseen ”Pitkä muistiinpano uuskerronnasta” (Poesia, 2023. Engl. ”Long Note on New Narrative”, 2000) suomentaja Juha-Pekka Kilpiö on Kiiltomadon toinen päätoimittaja.