Homo Line

Jälleenlöydetyt-palstalla kirjoitetaan muutaman vuoden takaisista, vähälle huomiolle jääneistä teoksista. Ville Hänninen kirjoittaa Edith Hammarin sarjakuva-albumista Homo Line, jonka synti on olla ruotsinkielinen.

Suomalaisen sarjakuvan historia on oleellisesti ruotsinkielinen. Lajin pioneereista ruotsinkielisiä olivat esimerkiksi Ola Fogelberg, Hjalmar Löfving ja Venny Soldan-Brofeldt. Tove ja Lars Janssonin näyttävän kansainvälisen sarjakuvauran jälkeen oli kuitenkin pitkään hiljaista, muutamaa yksittäistä sarjakuva-albumia lukuun ottamatta.

Parillakin kansainvälisen tason tekijällä voi muuttaa tilannetta edes hiukan. Ulla Donner ja Edith Hammar herättivät kiinnostusta heti esikoisteoksillaan. Donnerin Spleenishissä (Schildts & Söderströms 2017, suom. Sinna Virtanen) ja Hammarin Homo Linessa (Förlaget 2020) on paljon samaa. Molemmat kuvaavat nuoruuden sitä vaihetta, kun takana alkaa olla jo jotain mutta edessä aika paljon epävarmuutta. Molemmat teokset ovat visuaalisesti voimakkaita ja erottuvia, Spleenish vieläpä kirjan avoselkäistä ja räiskyvän punaisen hallitsemaa ulkoasua myöten.

Näkymätön raja

Donner on sittemmin tehnyt hervottomat teokset Skiten (Schildts & Söderströms 2019, suomeksi Sontaa) ja Den naturliga komedin (Kustantamo S&S 2023, suomeksi Luonnollinen näytelmä, suom. Sinna Virtanen). Den naturliga komedin palkittiin myös Ruotsissa vuoden parhaana sarjakuvana ”originalsvenska”-sarjassa eli hän päihitti oikeutetusti ruotsalaiset näiden omalla maalla. (Urhunden-palkinnon saajan päätti viisihenkinen jury, mutta sen jakoi Joakim Pirinen, suomalaisen sotalapsen poika, joka ei osaa suomea.)

Donner (s. 1988) on ehditty myös laakeroida sarjakuva-alan painavimmalla palkinnolla Puupäähatulla. Hammarin (s. 1992) sarjakuvat ovat yksittäisistä haastatteluista ja näyttelyistä (mm. Kollektivet-yhteisnäyttely Helsingin Taidehallissa ja oma Saappaat täynnä vettä Aineen taidemuseossa Torniossa) huolimatta jääneet aika vähälle julkiselle huomiolle. Hänen sarjakuvansa on kyllä huomioitu kritiikein ruotsalaisessa muttei Suomen suomenkielisessä valtalehdistössä. Meillä on näkymätön raja, joka perustuu äidinkieleen.

Tästä huolimatta Göteborgissa asuvan Hammarin painoarvo ja julkisuuden määrä on kasvanut jo muutamassa vuodessa. Hän sai viime vuonna Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian Inez Leander -palkinnon. Sitä ennen Hammarin teoksia oli ollut näytteillä Tukholman Moderna Museetissa syksyllä 2024. Palkinnon ja näyttelyn yhdistelmä on poikinut näkyviä haastatteluja Suomessakin.

Helsingistä Ruotsiin ja takaisin

Homo Line on pohjimmiltaan kasvukertomus, joka kuvaa välitilaa. Nuori päähenkilö on selkeästi aikuistumaan päin, mutta hakee vielä paikkaansa. Sitä korostaa alituinen Suomen ja Ruotsin väliä liikkuminen. Hän on muuttanut Kalliosta Tukholmaan ja kokenut sekä kuherruskuukauden että maastamuuton jälkeisen krapulan.

Homo Linen vaikutekirjo on kiinnostava. Toisaalta Hammarin sarjakuvassa näkyy selvästi ruotsalaisen nykysarjakuvan feministinen ote à la Liv Strömquist, toisaalta kuvakerronnassa on elementtejä japanilaisesta mangasta. Tom of Finlandin kirkuvan hauskan homokuvaston painoarvo on myös ilmeinen. Vielä selvemmin Tomin alias Touko Laaksosen vaikutus näkyy Hammarin seuraavassa teoksessa, Portalissa (Förlaget 2023).

Jo Homo Linessa näkyy, että Hammar sekoittaa Tom of Finlandin tavoin arjen ja juhlan rajaa. Vaikka teos sisältää paljon eksistentiaalista pohdintaa siitä, mihin päähenkilö oikeastaan kuuluu, Hammarin taide on hengeltään karnevalistista. Se korostuu yhdellä loistokkaalla miljöövalinnalla. Moni kirjan visuaalisesti uljaimmista hetkistä sijoittuu ruotsinlaivalle. Kirjoitan sen pienellä, koska kyse on käsitteestä eikä vain miljoonaluokan yritystukia nauttivasta möhköpaatista. Ruotsinlaivalla pidetään hauskaa, ruotsinlaivalla rikotaan rajoja. 

Elämöintiä elämäntapamuseossa

Teoksen ilmestymisvuonna kirjoitin Sarjainfo-lehteen näin: ”Jo 30 vuotta sitten ajatus Ruotsin-laivasta tuntui vähän Selkämerellä liikkuvalta elämäntapamuseolta. Nyt siitä voi näköjään fantisoida aivan vapaasti. M/S Romantic vei mustan huumorin ja tyypittelyn yhteen äärilaitaan, Homo Line irrottelee runollisemmin ja queer-surrealistisemmin.”

Monen nykysarjakuvataiteilijan tavoin Hammar kertoo yhdellä kuvalla sivua kohden. Erikoislähikuvat saavat jopa poikkeuksellista painoa. Yksityiskohdat piirtyvät vahvoina: päähenkilö esimerkiksi suutelee ihmiskasvoista tukholmalaista raitiovaunua, pyllistää M/S Gabriellan turistikuvapisteellä ja seisoo alastomana ja jättimäisenä laivan päällä. Suurissa kuvissa näkyy myös piirrostyylillistä karkeutta, joka sopii kertomukseen.

Teoksen rytmissä ja kuvakerronnassa korostuu muutenkin outoutus. Arki tuntuu kummalliselta molemmin puolin Pohjanlahtea. Hammarin tapa katsoa synnyinkaupunkiaan on samaan aikaan turistin ja pääkaupunkilaisen. Helsinki on ollut, muttei vielä aivan mennyt.

Kahden kulttuurin välillä keinunta tuottaa Hammarin sarjakuvissa kiinnostavia tuloksia. Myös Juliana Hyrrin kertomuksiin on vaikuttanut hänen syntyperänsä Neuvosto-Virossa. Hanneriina Moisseisen kulttuurinen rajankäynti Karjalan ja nyky-Suomen välillä näkyy ainakin hänen teoksissaan Sen synty (Arktinen Banaani 2005) ja Kannas (Kreegah Bundolo 2016), jälkimmäisessä suorastaan evakuoidutaan toiseen maahan.