Siemenholvi

Erkka Filanderin monumentaalisessa teoksessa toivo kajastaa katastrofien lomasta. Elon ja merkityksen runsautta juhliva Siemenholvi avautuu tutkittavaksi lukuisissa eri mittakaavoissa.

Erkka Filander loi tunnistettavan vimmaisen, romantiikasta ja antiikista ammentavan tyylinsä jo esikoisteoksessaan Heräämisen valkea myrsky (2013), jolla hän voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vain 20-vuotiaana. Toisinkoinen, marttyyriutta tarkasteleva Torso (2016), juurrutti aikakaudet ylittävän mystiikan Filanderin runouden ytimeen. Huippuvuorilla sijaitsevan kasvien siemenpankin mukaan nimettyä Siemenholvia on saatu odottaa kauan; Filanderin edellinen teos, Johannes Kastajan hahmoa kontemploiva vihkomuotoinen Adoraatio, julkaistiin Poesiavihkot-sarjassa vuonna 2018. Yhtä aikaa Adoraation kanssa kehkeytyneelle Siemenholville myönnettiin ensimmäinen apuraha jo vuonna 2019. Harva julkaisutahti luo teoksen ympärille juhlallista painoa.

Siemenholvin ennakkotilaajien oli mahdollista saada teoksen mukana sen muotoa ja poetiikkaa tarkasti erittelevä Kristian Blombergin Poesiavihkot-sarjan Selitysten sijaan -essee. Vihkossa on myös otteita Filanderin työskentelypäiväkirjasta. Blombergin viimeaikaisissa, muun muassa Olli-Pekka Tennilän kanssa fragmentaarista ilmaisua erittelevissä kirjoituksissa (”Siten & täten” [niin & näin 4/2024] ja Itseään täydentävä raunio [Poesiavihkot 2023]) on  ollut valtavirtoja kiitettävästi kaihtavaa, tekstien muotoon pureutuvaa ajattelua. Selitysten sijaan valottaa monia Siemenholvin suurelle yleisölle näkymättömiin jääviä piirteitä, ratkaisuja ja niiden historiallista pohjaa antaen silti tilaa lukijan kokemukselle ja etsijyydelle teoksen äärellä.

Siemenholvi on kirjaesineenä vaikuttava, jopa hämmentävä: klassisia koodekseja mukaileva koko 300 x 400 mm ja vajaan viiden kilon paino olivat jotakin, mitä ei kuvienkaan perusteella osannut hahmottaa teosta näkemättä. Kannen okrankeltainen, selkämyksen musta ja punainen (sekä sivujen valkoinen) mukailevat alkemistisen Suuren työn vaiheiden värejä. Samankaltaisia sävyjä esiintyy usein myös ortodoksisissa ikoneissa. Myös tekstinä 354-sivuinen teos on massiivinen: fragmentaarisissa osioissa eli valtaosassa sivuja käytetty kirjasin on kooltaan tavanomainen, ei siis sivukokoon skaalattu. Säeosioissa se on hieman suurempi. Siemenholvi rakentuu symmetrisesti 11:stä (tai 18:sta, kun säeosiot jaetaan erillisiin runoihin) sonetti-, ilosanoma- ja säeosiosta keskimmäisen ”Holvin” ympärille. Vaikka sanojen ja säkeiden sommittelu sivuille vaihtelee, leimaa lukemista kokemus astumisesta, tai ainakin pään upottamisesta, jonkinlaiseen tekstin tilalliseen pilveen. Tilallisuus korostuu ”Holvi”-osiossa, jota kehystävät aukeamien reunojen viivoitetut marginaalit.

”Raskaan magman nahalla tilkku voikukan siementä”

Johanna Osváthin Long Play –haastattelussa Filander kertoo luopuneensa Siemenholvin osiosta, joka säilöö kasvien nimiä. Tekstistä voi kuitenkin löytää Filanderin sinne tänne upottamia kasvimainintoja. Osa kasvien nimistä, kuten rantakaura (nykyisin merikastikka), ei ole enää käytössä. Monet mainitut lajit, kuten hukanputki ja ratamot, kasvavat ihmisasutuksen liepeillä ja joutomailla. Rikkaruohomaiseen kasvutapaan sisältyy ”tarpeettomuuden” lisäksi myös muovautuvuus ja poikkeuksellinen sitkeys – piirteitä, joita liitetään usein myös taiteeseen ja eritoten marginaaleissa sinnittelevään runouteen. Erämaisuutta Siemenholvissa on varsin vähän: nukkamunuaisjäkälän määre ”esirukoilija” (s. 38) sopinee vaihtoehtoiseksi nimitykseksi vanhaa metsää ilmentävälle uhanalaiselle lajille.

Pohjoismaiden yhteinen geenipankki NordGen mainitsee siemenpankin, ”tuomiopäivän holvin”, päätehtäväksi erityisesti ruokakasvien geeniperimän turvaamisen katastrofien varalta. Huippuvuorten siemenholvin idea näyttäytyy jylhän utooppisena: sen rakentajat maalailivat mielikuvia koko siemenjärjestelmän muutoksesta ja lähes ikuisesti itseään ylläpitävästä rakennelmasta. Todellisuudelta futuristinen monumenttikaan ei säästy: ilmaston lämpenemisen seurauksena holvi on kärsinyt vesivahingoista.

Holvin katastrofitehtävään sisältyy oletus ahdingosta, dystopiasta, jonka kuilun läpi voidaan katsoa kohti utopiaa. Keijo S. Lakkala kirjoittaa (niin & näin 3/2010), miten apokalypsi tarjoaa nykyisyydelle utooppisen vaihtoehdon: ”Toisin kuin maailmanlopun käsitteellä, on apokalypsilla utooppista voimaa antaessaan historialle mielen ja ’avatessaan verhot’”. Puhe utopioista on noussut viimeistään koronapandemian vuosina suomenkieliselle kulttuurikentälle muun muassa Aurora Ala-Hakulan kokoon kutsumissa projekteissa. Utopia näyttäytyy nimenomaan jaettuna kurkotuksena kohti tulevaisuutta.

Siemenholvin säeosioissa toistuu ryhmä henkilöitä, jotka kokoontuvat kuvittelemaan ja näkemään arkitajunnan tuolle puolen. Nämä vuoropuhelut nousevat eräiksi teoksen koskettavimmista kohdista.

Kolmas kuuntelee, sitten hiljaa kuiskaa:

välttämättömyys ei ole mitään, on kohtaaminen

tai välttely, ja tilanne on, että katastrofi

on valmis, mutta tietoisuutemme ei;

emme viivytä katastrofia maailmassa, vaan

suureen surkastuneissa tajuissamme.

Onko hetkeä, jossa uskoit, ettei päivä

tule aina olemaan sairas? Että näkemätön teko

kipuaa jaettuun kultaan nurkassaan? Siitä

rakenna jaksamisen kappeli, työpöytä ja soppi

ajatukselle, ikkunat auki hyönteisille,

joiden vatsoissa surisee mittakaava

(tai asuta aikaisempi, toisen rakentama,

rakentamalla testamentattu, avoin).

Toinen kuulee suikaloituvat revontulet,

kuulee ihon ääntelevän alla hiukkaspurjeiden.

Viides katsoo pimenevää laituria,

sen päällä illassa hiiltyviä kirjaimia,

vaikeammasta muistosta ilmaan kirjailtuja.

Juhlat rei’ittävät vuodet ja kuljettavat

merkitsevän, yhteisesti tai yksin, ajassa,

kuten pääsiäisateria tai keskikesän vietto.

Kappeli tai koppi, nämä juhlat

ompelevat katot yhdeksi katoksi.

(s. 228)

”tahallisesti itsensä ylittävään naulattu, / avoimesta kieltäytyvä”

Pökerryttävä runsaus rajoittaa yrityksiä ottaa Siemenholvi kokonaisvaltaisesti haltuun. Päätin ensimmäisen lukukertani olevan lineaarinen ja ”suljettu” siten, etten kesken teoksen lukemisen tarkistanut esimerkiksi mietityttäviä viittauksia, vieraita sanoja tai pyrkinyt selvittämään rinnakkaisien sivunumerointien merkityksiä. Myös Selitysten sijaan -esseen luin vasta Siemenholvin jälkeen.

Ainakin aluksi lukeminen tapahtuu hieman silmäillen tai aivan hitaasti, sivu ja aukeama kerrallaan. Keskittyessä jotakin jää vääjäämättä katveeseen, ja nämä katveet jäävät kunkin lukukerran jäljiltä hedelmällisiksi, tulevaa lukemista avaaviksi alueiksi. Blomberg kirjoittaa esseessään, miten palimpsesti, päällekirjoitus eli teksti, jossa aiemman kirjoituksen annetaan pilkistää uudemman lomasta, ylittää monikerroksisena ja aineistoltaan heterogeenisenä itsensä ”hyperpalimpsestin” muodossa (s. 6). Termi rajoittunee kuvaamaan teosta itsessään, mutta Siemenholvin runsaus mahdollistaa myös kirjoitukselle vastavuoroisen lukukokemuksien kerrostumisen.

Filanderin aiempien teoksien tyyli on tuntunut tiheältä ja äärimmilleen virittyneeltä, mihin peilattuna fragmentaarisuuden suuri osuus tuo Siemenholviin orgaanista, jopa rentoa sävyä. Monin paikoin foneettisuudella, etenkin samojen vokaalien toistolla, on vahva rooli. Painokkaimmillaan syntyy vaikutelma jopa häiritsevistä lähes-anagrammeista: ”mustuu mädästä kuulon kuori // kuullun kuori // kuultuu mädästä äänen vuori” (s. 22).

Aukeamaa pitkin soljuvien säkeiden taakse, lähes näkymättömiin, kätkeytyy moninaisia yhteyksiä: Selitysten sijaan -esseessä paljastetaan Siemenholvista löytyvän muun muassa sivunumeroihin liittyviä peilirakenteita. Sivulla 19 tapaillaan psalmia 118, ”jonka rakentajat hylkäsivät”, sivu 91 taas täydentää ”jonka rakentajat / hylkäsivät / on tullut kulmakiveksi”. Sivulla 15 huomion kiinnittää muuta asettelua väljempi 5 kertaa 5 sanan parvi, jonka alkukirjaimista paljastuu sekä vaaka- että pystysuuntaan luettavan Sator-neliön rakenne. Piiloissa ja viittauksissa on myös kevyempiä, jopa hupsuttelevia sävyjä: Blomberg nostaa esseessään esiin Jyväskylän perustamisvuotta vastaaville ”Neljännen ilosanoman” sivuille 18 ja 37 upotetut sanat ”hyväs” ja ”kynä”. Antiikin Kreikassa huudettu θάλαττα heijastuu aikaamme muodossa ”kalatta! / kalatta! // merta!” (s. 82). Teos on lukijalleen ergodinen sokkelo, jossa merkityksille on loputtomat mahdollisuudet nousta esiin.

Teoksen ääni ei ole vain yksilön; antiikista kantautuva kuoron idea on tunnettavissa jo ennen kuin kuoro on ”Kolmannessa ilosanomassa” näytelmien tapaan läsnä. Kuorossa tai kulkueessa on korostetusti monta: tekstistä pulpahtaa aina uudelleen esiin sana ”virta”, joka on kulkuettakin ei-persoonallisempi entiteetti, aineen ja ajatuksen kuljettaja. Blomberg mainitsee, miten selittämiseen virittyneen kielen seurauksena ”oman aikamme kirjoitus haluaa kuulostaa puheelta, ei niinkään kirjoitukselta” (s. 2). Siemenholvin ”Ilosanomissa” ei ole säännönmukaisesti selkeää puhujaa; ratkaisu asettuu puheenkaltaisuutta vastahankaan.

”perittyyn sekoitamme tekomme: ennustamme […] tulevaisuudesta meille jo esiinkaivettu”

Siemenholvilla on poikkeuksellinen suhde aikaan. Verkkaisesti virtaavassa tekstin tunnussa on hyppäyksiä ja eräänlaisia mukana kulkevia ajan taskuja: jo ensimmäisellä lukukerralla voi havaita aavistuksenomaisesti sivuille piilotettuja tessera-katkelmia ikään kuin tyylin nytkähdyksinä. Blomberg avaa esseessään, miten tessera, aiemmasta, toisen kirjoittajan teoksesta löydetty, usein huomiotta jääneeksi koettu katkelma upotetaan uuteen tekstiin. Blombergin mukaan tekniikka ”sitoo aiemman ja myöhemmän toisiinsa tunnistamisen, ymmärtämisen ja kehystämisen kautta” (s. 14), joiden myötä aiempi teksti kohotetaan sekä itsenään että uusia merkityksiä kantavana. Ajan ja kulun lineaarisuuteen puuttuvat myös ennustukset muun muassa antiikin auguurien ja haruspeksien keinojen välittäminä.

Siemenholvin sävyt ja viittaukset rakentavat löyhästi kulkua antiikin ajasta kohti nykyisyyttä. Raamattuun viittaavat katkelmat, erityisesti Psalmit ja Jobin kirja, toistuvat toisaalta ankkurien kaltaisina läpi koko teoksen. Selitysten sijaan -essee paljastaa sitaattien korostuvan ”Kolmannessa ilosanomassa”, jossa suomenkielisen runouden jatkumo virtaa 1600-luvulta kohti nykyaikaa, tuoreimpana kerrostumana todennäköisiä viittauksia Poesia-kollegoiden tyyleihin. Ikään kuin kivinä virrassa ”Kolmas ilosanoma” sisältää versaalein kirjoitettuja säkeitä, jotka yhdistyvät ortodoksiseen vainajainpalvelukseen. Ei liene sattumaa, että kuoro mainitaan nimenomaan tässä osiossa. Lainaukset syntyvät uudelleen tyylin jakamisena: moni teoksen uudisyhdyssana, kuten ”yhäkolminaisuus” (s. 142), muistuttaa esimerkiksi Rakel Liehusta ja Harri Nordellista mutta on lopulta myös Filanderin ilmaisun ydintä.

Sitaattitekniikka nostaa esille kielellisesti sukupuuttoon kuollutta ilmaisua: ”Yxi murhellinen Ero-Wirsi yhden Lapsen synnyttäjän tästä mailmasta pois lähteisä” -runon (1778, selitykset Elina Heikkilä, Kotus) ”ilo leikut” (s. 152) tarkoittaa kukka-asetelmaa, mutta nykylukijan mielessä sana ja merkitys eivät yhdisty. Tällainen katkos voi kuitenkin tarjota mahdollisuuden merkityksen hyppyyn, jossa vieraan sanan ensisijainen funktio liittyy ennemmin tunnelmaan tai siihen, miten mielleyhtymät täyttävät merkityksen aukon. Jotkin viittaukset, kuten ”tiheämpi kuin jäsenesi” (s. 196) Eeva-Liisa Mannerin ”Orfeus Manalassa” -runosta (Orfiset laulut, 1960), ovat ”kaksoisvalottuneita”: Orfeuksen myyttiin on palattu runoudessa, johon Siemenholvi palaa sekä alkuperäisenä teemana että myöhempinä variaatioina. Huomattavan suuri osa sitaateista on peräisin Aleksis Kiven Kullervo-näytelmästä (1859), jonka roolissa kohtaa moni Siemenholvin juonne: Kiven edelläkävijyys suomen kielen käyttäjänä sekä antiikin tragedian ja kotoperäisempien myyttisten ainesten keskinäinen kaiuttaminen.

”Tarkoitus ei ole museoida lajikkeita, vaan huolehtia siitä, että niitä käytetään”, sanoo biodiversiteettitutkija Innocent Dossou-Aminon Hanna Nikkasen Long Play –artikkelissa. Tämän Siemenholvi pyrkii mahdollistamaan myös kielen syrjään jääneille muodoille. Sanojen lisäksi Filander on halunnut elvyttää viime vuosina vähemmän käytettyjä runouden muotorakenteita.

”kaikki nämä sidomme, piilotamme, hautaamme, naulaamme”

”Holvi”-osion voi tulkita viittaavan antiikin katadesmos- eli kiroustauluihin. Kirous kirjoitettiin useimmiten lyijystä valmistettuun ohueen tauluun, joka lävistettiin naulalla ennen hautaamistaan yleensä maan alle ktoonisten jumaluuksien, eritoten kuolleiden ja elävien välittäjänä toimivan Hermeen, todistettavaksi ja toteenpantavaksi. Taulujen viesteissä pyydettiin jumaluuksia sitomaan (kreikaksi katadein) kirouksen kohde kiroajan julistamaan kohtaloon. ”Holvissa” kirotaan vallanpitäjät: ”pyydämme sitomaan tietoisesti vääryyttä päättäneet ja heidän taloutensa / ja heidän työnsä ja heidän tuotteensa ja heidän elämänsä” (s. 131). Eräänä raskaimmista rikoksista näyttäytyy tietoisuus väärintekemisestä, jonka kirous kääntää tekijäänsä vastaan: ”tunneittain rikkoutuva olkoon mielensä kuori, / josta purkautuu kouristuksina elävä tieto heidän teoistaan” (s. 135). Sivujen leveät marginaalit lukitsevat tekstin sisäänsä tauluja mukaillen, mutta sivun 138 sisämarginaaliin jää pieni aukko – kenties mahdollistamaan kirouksen aiheuttaneen asetelman purkautumisen.

Kirous tuo mieleen Saila Susiluodon Rituaali-teoksen (Bokeh 2025), jonka ytimessä on metsäteollisuuden aiheuttama luontokato. Vihreäkantisen, muistivihkomaisen Rituaalin sivuissa on suorakaiteisia aukkoja, joiden läpi aiemmalta aukeamalta näkyy seuraavan sivun tekstistä vain osa. Näin ”kirous”- ja ”kuoro”-osiot vuorottelevat kirouksen toimiessa esilaulajan lailla. Epätyypillisestä rakenteestaan huolimatta Rituaali on kuitenkin melko suoraviivainen: teoksen voi sujauttaa reppuun läheiselle leimikolle tehtävää täsmäkirousta varten. Siemenholvi sen sijaan tarjoaa ennemmin materiaalia taustatyöskentelyyn ja maailmankuvan jäsennykseen, mutta kumpikin teos nostaa arkaaista rakennetta nykyaikaan luonnontuhoa käsitellessään. Maaria Ylikangas nostaa esille Helsingin Sanomien Siemenholvi–kritiikissään, miten ”okkulttisen tai pyhän kuulostelu ei ole naiivia taikauskoa, vaan se puhkoo sitä henkistä umpikujaa, johon utilitarismin ja rationalismin yhdistelmä on Maan ihmiset ajanut”.

”Holvi”-osiossa kärjistyy eräs Siemenholvin keskeisistä jännitteistä, pitkin teosta toistuva hautaamisen ja löytämisen, upottamisen ja paljastumisen tematiikka. ”[M]aaperän sinetti jo rikottu” (s. 39): katadesmos, kaivos vai historian toisin valaiseva arkeologinen löytö? Ainakin buddhalaisuuden parissa uskonnollisten esineiden hautaamiseen ja piilottamiseen liittyy kuvainraaston rajankäynti: sama teko voi olla kontekstista riippuen tuhoisa tai pyhittävä. Esine voidaan piilottaa säilyttämisen vuoksi, mutta piilottaminen voi myös väkevöittää sitä symbolina (Rambelli & Reinders, Buddhism and Iconoclasm in East Asia. A History, 2012). Voisi väittää, että esimerkiksi uhanalaisten lajien tai Sapfon tiedossa olevien fragmenttien kulttuurillinen merkitys ei ole tästä kovin kaukana.

”Luostari, jotta edes yksi nurkka olisi valmiudessa.”

Adoraation kanssa rinnan lukiessa voi sen havaita Siemenholvin eräänlaiseksi sisarteokseksi. ”Seremonian rytmillä yksilö siirtyy kokemattomaan / menneeseen ja palaa” kuvaa myös monia Siemenholvin sisäisiä rakenteita, mutta Adoraatio on hengeltään fokusoituneen sisäänpäin kääntynyt, ”tuo yksinäisen työsi mustunut, juhliva askeesi”. Siemenholvissa meditoivan minuudettomuudesta laajennutaan ajan ja paikan moneuden minuudettomuudeksi.

Siemenholvin sivuilla mainitaan useasti luostari: ”Luostari on väline, / jolla mitataan,/ kuinka vähimmästä / voidaan ammentaa / kaikki. / Miten / muotoilla elämä / niin että raamiin / suljettu tehtävä / olisi raamitonta / vapaampi, kestävä.” (s. 114.) Poesian julkaisujen piirissä on käsitelty luostaria useamman kerran. Nämä toisin elämistä kuvaavat tai sitä kohti kurkottavat teokset ovat myös muodoltaan tavanomaisesta kirjasta poikkeavia. Raisa Marjamäen irtolehdistä koostuvassa, käsin ladotussa Ei kenenkään laituri -teoksessa (2014) leikitellään vaihtamalla päittäin sanat ”majakka” ja ”luostari” kuhunkin sopivista kuvauksista, kuten ”Luostari / syttyy ja sammuu kuin lamppu” tai ”Majakkalaitoksen tehtävänä on tarjota tilaisuus erityisten sääntöjen alaiseen elämään irrallaan maailmasta”. Antti Salminen sivuaa kokeellisessa Mir-romaanissaan (2019) Marjamäen teoksen henkeä: Mirin hahmot suunnittelevat toiveikkaasti ”luostarien saaristoa” hehkumaan Olosuhteiden spekulatiiviseen tulevaisuuteen, jossa sienillä ja brutaalilla mystiikalla on keskeinen osa lainalaisuuksiltaan muuttuneessa maailmassa. Marjamäen ehdotuksessa rinnastaa luostari ja majakka on nähtävissä ajatus pitkälle havaittavasta hehkusta, johon sisältyy sekä vahvistus suunnasta että turvapaikan mahdollisuus.

Kolmas mieleen tuleva, rouhean ilmaisunsa johdosta äkkiseltään Siemenholvista kauimmaisimmalta tuntuva, mutta ajatukseltaan läheinen teos on Jaakko Pallasvuon poesiavihko Luostari (2020). Haparoivalla käsialalla kirjoitetussa teoksessa puhuja herää post-apokalyptisessa maailmassa ja toistelee kuumeisesti: ”Mistä voisi aloittaa? Täytyy perustaa luostari.” Vihkon todellisuudessa ”[m]aailman tuhoaminen oli arkista ja tylsää”, minkä vastapainona merkitystä loisi luostarin käytäntö, ”sykli, jonka sisälle mennä ja jossa pysyä”. Siemenholvia ja Luostaria yhdistänee eniten tämä Luostarista löytyvä haave: ”Elämän luostarissa olisi jatkuttava. Ehkä hieman muuttuen, mutta oleellisesti samanlaisena. Aina uusien ihmisten olisi löydettävä se. Sitouduttava elämää pidempään prosessiin.”

Hengellisten tehtävien joukossa luostarien puutarhat ovat historiallisesti ylläpitäneet monimuotoista lääke- ja hyötykasvistoa toimien myös kasvitieteellisten puutarhojen esikuvina. Menneen ja tulevan risteyskohdissa vaalitaan toiminnan ja ajatuksen pysyvää ydintä.

”ja pala palalta sädehtiväksi / aina uudelleen koottu”

Siemenholvin teksteistä voi nähdä lukuisia yhtäläisyyksiä tämänhetkiseen maailmantilaan. Se on mahdollisesti ensimmäinen Filanderin teos, jossa tuodaan esille elämämme teknologinen arki: säkeellisessä tekstissä muun muassa ajoneuvoja mainitaan jo teoksen alkupuolella, ilosanomissa ne tulevat esiin vasta neljännessä. Silti tietty ajattomuus tai ajallinen moneus nousee yhdeksi Siemenholvin keskeisistä piirteistä. Vaikka kohdistetusti kantaa ottavilla teoksilla olisi merkitystä sekä ilmestymishetkellään että myöhemmin aikansa kuvana, saattavat ne olla nimenomaan teksteinä nopeasti tyhjeneviä. Toisinaan tärkeän aiheen painottaminen aiheuttaa kokemuksen neljännen seinän rikkoutumisesta, jolloin kirjoittajan ääni ohittaa teoksen äänen ja kirjoitus tuntuu ennemmin valistukselta taiteen keinon hukkuessa siihen. Blomberg kirjoittaa Selitysten sijaan -esseessä, miten ”selittämisen ilmapiiri […] luo vaikutelman, että kaikki riippuu ymmärtämisestä ja että ymmärtäminen on reaaliaikaista” (s. 2). ”Käsittämättömin / on tehty / tyhjäksi”, Siemenholvi julistaa (s. 43). Teoksesta on helppo nostaa esille tiettyjä, vierekkäin asetettuina lähes pamflettimaisen vaikutelman tuovia osia. Arviota kirjoittaessa voi tuntua houkuttelevalta ja mahdollisesti lukijoihin vetoavalta tematisoida kokonaisuutta kenties liikaa. Tahdon huomioida myös sen, että tiivistämisen ja kiteyttämisen sijaan Siemenholvia voi lukea myös tähdistömäisesti: ajatukset eivät suuntaudu yhteen pisteeseen, vaan niillä on mahdollisuus hajaantua, tutkia eri suuntia.

”pyhittämisen keino on löydettävä / vaikka väkisin, jotta säästyisimme / joka ikisen asian alennusmyynniltä”

Siemenholvin monumentaalisuuden voinee nähdä myös röyhkeänä ja suuruuteensa tukahtuvana eleenä. Toisaalta teos on tarkoitettu kohtuuttomuudessaan normien ulkopuolelle ja tarkoituksenmukaisuutta vastaan asettuvaksi. Ajatus siitä, että teos on täynnä piilotettuja viittauksia, rakenteita ja leikittelyjä, joista osaa tuskin kukaan huomaa, on lohdullinen: samastuttavuutta enenevästi painottavassa kulttuurissa jotakin tehdään vain sen itsensä vuoksi, ei-ehkä-kellekään.

Vaikka Siemenholvi saattaa näyttäytyä jollekulle lukijalle kuin itsestään virtaavan kulkueen sijaan uuvuttavana urakkana, on ennen kaikkea keskeistä, että tiennäyttäjiä on. Yksittäisten taiteilijoiden lisäksi elintärkeä rooli on pienkustantajilla, jotka pystyvät mahdollistamaan normista sivuun menevän ilmaisun, kuten epätyypillisen kokoiset, rei’itetyt kirjat tai erilaiset vihkoratkaisut. Voi toivoa, että teoksen poikkeuksellisuus kutsuu rinnalleen lisää muotorajojen ylittäjiä. Siemenholvi on omiaan luostarina – tai majakkana – taiteen elinvoimaisuuden puolesta ajassa, jossa poliittiset päätökset eivät ole olleet kokeilevan ja kaupallisuutta kaihtavan kulttuurin puolella.

Keijo S. Lakkala kirjoittaa: ”Vastarinnalla on oltava transsendentti suunta ja paikallisesti muuttuva immanentti toiminnan muoto. Apokalyptisena aikana utopian on oltava ainakin salaa läsnä.”

”ihmiseen talletettu, kiveä kestävämpään, / tapoja kuvitella mahdollinen mahdolliseksi / mahdottomassa” (s. 243).