Voittajantunti

Iida Sofia Hirvosen omaäänisessä toisessa romaanissa päähenkilön pitäisi kirjoittaa musakritiikki, mutta vuorokausi vie mukanaan. Nykyajan ilmiöitä kommentoiva nokkela ja osuva dialogi kantaa läpi teoksen. Ironia ja uusvilpittömyys kohtaavat, ja lopulta yhteisöllisyys voittaa cooliuden.

Iida Sofia Hirvosen toinen romaani Voittajantunti (2025) seuraa Helsingissä asuvia henkilöitä liikkuen episodimaisesti yhden vuorokauden sisällä hahmosta ja paikasta toiseen. Kriitikko, Xander, Erkki ja muut hahmot pyörivät kaupungissa havainnoiden paitsi ympäristöään, myös ympärillä tapahtuvia yhteiskunnallisia ja kulttuurillisia muutoksia. Romaanin nimi viittaa oman elämän optimoinnin ajatukseen, jonka mukaan viideltä aamulla herääminen voisi antaa yksilölle etulyöntiaseman. Kukapa ei tänä päivänä haluaisi liittyä ”voittajiin”, joiden luomaa sisältöä algoritmi tuuttaa nykyään kaikille, joskin usein erittäin henkilökohtaisen oloisesti räätälöitynä. Aivan kuin puhelimet kuuntelisivat meitä! 

Varhaisen heräämisen agendaa on ajanut Robin Sharma, jonka vuonna 2019 julkaistu self help -kirja The 5 AM Club on kertomus aamurutiinien voimasta. Ajatuksena on kaikessa yksinkertaisuudessaan, että aamuviideltä nouseminen voi tuoda ihmiselle merkittäviä parannuksia ja etuja niin henkilökohtaisessa elämässä kuin työrintamalla. Nykyään Sharman kaltaisia produktiivisuuden ja optimoinnin asiaa ajavia guruja tuntuu olevan kaikkialla.  

Suomessa vastaavaa tehokkuuden ideaalia on ajanut esimerkiksi Leo Stranius, joka kertoi vuonna 2022 Helsingin Sanomille heräävänsä ennen aamuviittä ja kuuntelevansa äänikirjoja tuplanopeudella. Viime vuosina elämän optimoimisen puolesta on kampanjoitu eri sosiaalisen median alustoilla. Hirvosen romaania voi pitää myös kommenttina tähän yksilöihin kohdistuvaan tehokkuuden odotukseen, joka herättää kaikenlaisia tunteita aina huvittuneisuudesta ahdistukseen. Hirvonen käsittelee asiaa hahmojen lävitse huumorilla, joka varmasti resonoi monissa lukijoissa. 

Kukapa ei tänä päivänä haluaisi liittyä ”voittajiin”.

Teos ei alleviivaa liikaa omaa yhden päivän mittaista rakennettaan, mikä jättää tarinalle tilaa olla sellainen kuin se on, ilman toistuvia muistutuksia vuorokauden vääjäämättömistä liikkeistä. Löyhänä rakenteena tai kehikkona päivälle toimii musakritiikki, jota nimeämättömän, päähenkilöksi nousevan kriitikon pitäisi kirjoittaa. Vuorokausi kuitenkin tempaisee mukaansa. Aivan romaanin lopussa päästään vielä syvemmälle kriitikon mielen sisään, kun kerronta vaihtuu hetkeksi ensimmäiseen persoonaan. Muuten kolmannessa persoonassa kirjoitettu teos asettuu kenties hyvinkin tietoisesti sitä minämuotoista kerrontaa vastaan, jonka dominanssista kirjamarkkinoilla Hirvonen on itsekin hiljattain kirjoittanut Piiri-mediaan.  

Tarinassa käydään keskusteluja niin ”livenä” kuin Whatsappin kautta. Teoksen kohtaukset tuntuvat usein hyvin tutuilta. VISAGE-niminen, kovasti Image-lehteä muistuttava julkaisu siirtyy paperiversiosta kokonaan verkkoon, mutta tämä halutaan nähdä myös mahdollisuutena.  

Kappaleet eivät taitollisesti nivoudu toisiinsa vaan kelluvat sivuilla aavistuksen itsenäisinä. Se muistuttaa tapaa, jolla romaanin hahmot ovat olemassa ja toimivat tarinamaailmassa. Hekin kelluvat, usein dialogin tasolla, kuin verkossa tapahtuvat keskustelut, jotka ovat ja ennen kaikkea tuntuvat ruumiittomilta. Niissä on aste vapautta ja usein myös leikkiä, joka ei kuulu fyysiseen maailmaan.  

Mieleen nousee niin Johannes Ekholmin tuore romaani Päähenkilö (2025) kuin Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018) ja lisäksi Tuomas Kokon Tosi kivat juhlat (2019). Näiden romaanien tavoin se sijoittuu 2000-luvun Helsinkiin.

Voittajantunti on silti löytänyt oman rytminsä ja kielensä. Siitä huolimatta, että hahmojen toisinaan myös hyvin huumeiset puheenaiheet eivät voi olla muistuttamatta sisällöltään ja muotoilultaan Ekholmin teoksista, joissa milleniaalihahmot intoilevat milloin ketamiinin, milloin happotripin vapauttavista mahdollisuuksista. Moniääninen, modernin ajan ongelmia ja informaatioähkyä kuvaava Voittajantunti muistuttaa aihepiiriltään myös David Foster Wallacen Päättymättömästä riemusta (1996, suom. Tero Valkonen, 2020) ja Don DeLillon läpimurtoteoksesta Valkoinen kohina (1985, suom. Helene Kortekallio, 1986). Hirvosen romaani on edellä mainittuja teoksia tiiviimpi kertomus, mutta yhteistä kaikille kolmelle on erilaisten uhkakuvien jatkuva läsnäolo ihmiselämässä.  

Online- ja offline-olemista 

Hirvosen romaanille on tyypillistä, että juonen sijaan zoomataan hahmojen keskusteluihin, oli kyse sitten musiikkialaa pohtivasta työpuhelusta päätoimittajan kanssa, chatissa tapahtuvasta syväluotaavasta viestittelystä ruoan merkityksestä tai plyysisohvalla puhuttavasta small talkista. Tärkeimmäksi eivät koskaan nouse tapahtumat, vaan polttavat puheenaiheet, tunnelma, vibat. Fiiliksiä ja niiden alkuperäisiä syitä tarkastellaan ja niistä väännetään uusvilpitöntä huumoria. Kaikkea ei pilkota palasiksi nokkelalla ironialla, vaan sallitaan myös mahdollisesti epäcoolien asioiden fiilistely: ”Ehkä vintage feikit ovat uusiin verrattuna jopa ihan jees?” (s. 99). Hirvosen hahmot eivät ole samalla tavalla itsekeskeisiä kuin esimerkiksi Ekholmin Rakkaus niinku -romaanissa. Hahmot ovat itsetietoisia, mutta välittävät usein myös jonkinlaista nonchalanttia energiaa ulospäin.  

Xander käyttää Twitteriä löytääkseen muun muassa ”elämänohjeita ja muuta positiivista sisältöä” (s. 17). Hän lukee isällisiä elämänhallintaohjeita, jotka ovat juuri niin latteita kuin voisi odottaa. Sehän niissä puree. ”Ihan hauskaa sisältöä, mutta näitä on nähty” (s. 17). Xanderin repliikki osoittaa sormella siihen, mitä verkossa oleminen usein on: tutun sisällön loputonta selailua. Silti sitä online-peltoa jaksaa kyntää, aina vain uutta dopamiinirysäystä etsiskellen. Xanderin hieman puhekielinen ja jopa höpsöksi taittuva ajattelu on samaistuttavaa jaarittelua: ”Siinäpä Hyödyllisen kuuloinen vinkkivitonen, hän mietti” (s. 17).  

Tärkeimmäksi eivät koskaan nouse tapahtumat, vaan polttavat puheenaiheet, tunnelma, vibat.

Ellenin vapautumista velkakierteestä juhlitaan kuohuviinillä. ’We’re so back!’ Erkki hihkaisi.” (s. 111). Voittaja voi olla joku, joka on kymmenen vuoden kamppailun jälkeen selvinnyt pikavippien aiheuttamasta velkakierteestä. Pöytään nostetaan ”tupperware-tyyppisestä” (s. 112) laatikosta voileipäkakku, joka saa kaikki haukkomaan henkeään. ”Uskomattomia asioita” (s. 113) on alkanut tapahtua ja yhtäkkiä onkin hyvä olla läsnä. Sattumanvaraisesta kohtaamisesta on muodostumassa juhlat ja kriitikko on kiitollinen siitä, että on paikalla. Tärkeäksi voimaksi teoksessa nousee yllättäen myös yhteisöllisyys, joka voidaan tavoittaa odottamattomissa hetkissä, kuten sattumalta samaan tilaan päätyneiden ihmisten jatkoilla. Someen postataan varovasti, ei haluta pahoittaa ihmisten mieltä sillä, että mahdollisesti olisi meneillään juhlat, joihin heitä ei mahdollisesti tarkoituksella ole kutsuttu. Meemit heräävät eloon kohtauksessa, jossa Xander huutaa klubilla tuttavansa korvaan yksityiskohtia Valentinon puvustaan (s. 133). 

Välillä kerronta tuntuu etääntyvän hahmoista ja siirtyvän toisenlaiselle tasolle, jossa kysymykset maailman ja Suomen tilasta, juhlimisen oikeutuksista mahdollisesti kohti tuhoaan syöksyvässä maailmassa nousevat etualalle. Edistyksen eetos ja sen toteutumiset kyseenalaistuvat. Ihmisten halut ovat yhtä aikaa yksinkertaisia ja monimutkaisia. Vessajonossa naiset puhuvat huulitäytteistä: tärkeää on, ettei niitä oikeastaan huomaa ja että ne on tehty ”itseä varten”. Klubin vessa muuttuu merkittäväksi, luokkajaot ylittäväksi kohtaamispaikaksi, jossa voi jakaa ja kuulla salaisuuksia sekä seurata live-muotinäytöstä. Todellisuus ei ehkä ole hohdokas, mutta ainakin se on kiinnostava: ”Minimekkoon pukeutunut nainen polttaa tupakkaa yökerhon tupakkapaikalla olevalla penkillä kylmissään ja selaa halvoilla lapiomaisilla akryylikynsillä kännykkäänsä tyhjä katse silmissään: sivustolla eliittikumppani.com” (s. 139).  

Kulttuuriala kaaoksessa 

Erkki taistelee kohtuuttoman paljon mitättömän palkkasumman saamisen kanssa. Mahdollisuutena on lopulta kallis ja hedelmätön oikeudenkäynti tai luovuttaminen. Luovuttamisen ja voittajantunnin välimaastossa eläminen on eräänlaista kamppailua.  

Myös Erkin keskustelu te-toimiston virkailijan kanssa tavoittaa arjen surrealismin, jonka kanssa monet elävät päivästä toiseen. Virkailija keskittyy epäolennaiseen ja puhuu oppimaan oppimisesta. Vähemmästäkin turhautuisi, mutta Erkki pyrkii pitämään päänsä kylmänä. Keskustelun siirtyessä Y-tunnuksen mahdolliseen olemassaoloon ollaan jo lähempänä CIA-agentin kuulustelua, jossa käänteispsykologialla pyritään houkuttelemaan työttömästä tunnustus, että salaa toimiikin sivutoimisena yrittäjänä eikä kuulu työttömyyskorvausten saajiin. Lopulta Erkki ei enää tiedä, mihin luottaisi:  

Virkailija lämmitteli häntä empaattisella jutustelulla, jotta saisi hänet laulamaan ja kertomaan itsestään jotain, mikä paljastaisi hänet laiskaksi työnvälttelijäksi, jonka suunnitelma oli todellisuudessa vetkutella opintoja ja bisneksiä samalla kun löllöttelee menemään jonkun jahdin kannella kirja kädessä (s. 177). 

Nykykirjallisuuden katse tarkentuu yhä useammin sekatyöläisiin. Toisin kuin perinteisessä kotimaisessa työväenkirjallisuudessa, eivät prekariaatin arkea ohjaa raskaan työn realiteetit tai ylisukupolvisen köyhyyden taakka, vaan uudenlainen epämääräisyys ja päivärytmin sirpaleisuus. Tehtaan pillin sijaan taustalla soi tekno tai psykedeelinen elektroninen musiikki. Arto Salmisen tai Esa Sariolan 1990-luvun romaanien kuvaama kilpailuyhteiskunta on läsnä, kenties entistä läpitunkevampana. Hirvonen ei kuitenkaan kirjoita suoranaisesti köyhistä tai syrjäytyneistä. Uusi prekariaatti vaeltaa Helsingin kaduilla korkeakoulututkinto taskussa samalla, kun ympäröivän yhteiskunnan ja laajemmin koko globaalin maailman ongelmat ovat vähintäänkin teoreettisella tasolla aina läsnä. 

Kroonisesti verkossa elävien nykyihmisten puheenparsi ilmenee romaanissa toistuvina englanninkielisinä lauseina ja ilmaisuina. ”But this is not the vibe”, tuumaa Erkki (s. 52). Englanniksi on helppo kiteyttää jotakin suurempaa ja vaikeampaa, paketoida tunteet. Internetin läpitunkeva läsnäolo ja tapahtumien ”simultaanisuus” tai päällekkäisyys korostavat ADHD-mielenmaisemaa, jossa keskittyminen on haastavaa ja tulevaisuus epävarma. Mutta ehkä kaikki ei silti ollut ennen paremmin? Hahmojen sisäinen elämä näyttäytyy teoksessa usein itsetietoisena mutta myötätuntoisena; halu ymmärtää sekä itseä että muita on kenties yksi monista selviytymiskeinoista: ”Harmitti niin paljon. Mutta virheistä oppii, fake it ’til you make it ja sitä rataa.” (s. 99.) 

Teoksessa käytetään runsaasti lainausmerkkejä ilmaisemaan varovaisen ironista tai jopa metaironista asennetta käytettyihin sanoihin ja ilmiöihin. Samalla lainausmerkit korostavat paitsi kyseisten sanojen kontingenttia ja monimerkityksistä luonnetta myös koko kielessä tapahtuvaa itseensä viittaamisen prosessia, jossa jopa niinkin arkinen ilmaisu kuin ”aikojen muuttuminen” kannustaa laittamaan ”ajat” lainausmerkkien sisään. ”Olivatko ’ajat’ koventuneet vai pehmentyneet?” kysytään romaanin alussa (s. 11). Teos jättää kysymyksen leijumaan osaksi tarinaa.  

Tehtaan pillin sijaan taustalla soi tekno tai psykedeelinen elektroninen musiikki.

Entä onko rappion ja vaarallisen pehmentymisen merkki, että lapset eivät enää saa katsoa samanlaisia väkivaltaisia piirrettyjä, joita kriitikko on itse pienenä tuijottanut? Kevyesti esitetty kysymys osoittaa kohti jotakin laajempaa – kohti alati yleistyvää populistista ja reduktionistista asennetta, jossa pyritään pienten, muuttuneiden yksityiskohtien kautta osoittamaan tai todistamaan, että joko ”maailma” tai ainakin nuoriso on pilalla. Tällaiseen ajatteluun koko teos tuntuukin suhtautuvan tarpeellisella huumorilla. Teksti heittää jatkuvasti pieniä silmäniskuja lukijalle peratessaan Suomen kulttuurialan tilaa ennen ja nyt.  

Hahmojen taloudellinen tilanne on toistuvasti epävakaa, mutta vaikka pankkitili näyttäisi nollaa, ei tietyistä asioista haluta tinkiä. Syväluotaavan, nokkelaa sanailua sisältävän keskustelun voi saada aikaan mistä tahansa. Laten ja Xanderin välinen intensiivinen ryhmächat-keskustelu einesruoista herättää tunteita: ”Laten mielestä oli suoraan sanottuna melko ruokotonta, että ryhmässä fiilisteltiin tällä tavalla avoimesti eineksiä” (s. 15).  

Vastakkain asettuvat Xander kalsareissaan vuokrayksiössä ja näytöllä pyörivä ”Vivienne Westwoodin muotinäytös vuodelta 1995” (s. 13). Maun merkitys ja läpitunkevuus ovat aktiivisesti läsnä teoksessa. Tämä herättää sekä teoksen hahmoissa että lukijoissa ajatuksia. Kriitikko miettii, onko kulttuurikeskustelu ajanhukkaa: ”Hän eli tilassa, jossa yritti jatkuvasti ’ratkaista’ merkityksiin liittyviä ’ongelmia’ uusilla käsitteillä ja väsytti itsensä” (s. 59). Onko ruoanlaitto aina sivistyksen merkki? Entä einesten syöminen sivistymättömyyden? Mieleen tulee Hilla Körkön hiljattain Uuteen Juttuun kirjoittama artikkeli, jossa toimittaja tutki suomalaisen sivistyksen mahdollista rappiota käymällä uudessa trendiravintolassa kumppaninsa kanssa. Dialogipainotteinen teksti muistuttaa Laten ja Xanderin kiistaa ruokakulttuurista: ”Mut ei sekään oo normaalia, että jengi on silleen, kuin sivistystä olis joku viinilasi, jonka pohjalle jää homeinen mullan makuinen klöntti ja sit jotain fermentoituja pikkuannoksia. Oon kyllä pidemmän aikaa miettinyt, että tää ruokakulttuuri on mennyt liian pitkälle.” (s. 16.)  

Juhlimista meemien valtaamassa maailmassa 

Kerronta ei hajoa postmodernistiseen kaaokseen, mutta jonkinlaista rakenteiden haihtumista tai hämärtymistä on ilmassa. Jos 1800-luvulla vellottiin edistysuskossa, joka ruumiillistui muun muassa erinäisissä maailmannäyttelyissä, eletään nyt jatkuvassa turmion odotuksessa, jota toisinaan pidetään oikeutettuna, mutta jota yritetään myös suitsia muistuttamalla digitalisaation ja uuden tieteellisen kehityksen radikaalista etenemisestä.  

Aikuisuus näyttäytyy haahuiluna ja arki tapahtuu erilaisissa tiloissa, joissa ollaan usein vain puoliksi läsnä. Toinen aivopuolisko on aina jossain muualla, raha-asioissa tai Youtubessa. Erkin käynti työvoimapalveluissa kasvaa myös kokoaan suuremmaksi kokemukseksi, jossa luottamus ja sen puute vuorottelevat ja työkkärin henkilökunta muuntuu älykkääksi kaksoisagentiksi, joka hankkii asiakkaiden luottamuksen voidakseen vain mahdollisesti pettää nämä myöhemmin. Vainoharhaisuudesta ja eriasteisesta hysteriasta ei nykyajassa liene puutetta. Samankaltaista koronanjälkeistä hämmennystä voi löytää myös Voittajantunnista, mutta lievemmällä, vähemmän väkivaltaisella tasolla. Kirjan ulkoasu ja limenvihreät sisäkannet kuljettavat teknoinnostuksen ja huolettoman juhlimisen aikaan, joka Helsingissä vallitsi ennen koronapandemiaa. Klubit olivat edullisempia, ihmiset eivät olleet vielä vaihtaneet juhlimista sober-curious elämäntapaan ja pilatesstudioihin. Kirjan hahmot elävät kuitenkin tässä jälkipyykissä, jossa yöklubit tyhjenevät mutta ”Helsingin jätevesistä on löytynyt viime vuosina paljon enemmän kokaiinia” (s. 154). 

Jatkoilla voi hyvillä mielin paneutua täysillä kysymykseen ”Ismo vai Ilkka Alanko”.

Jatkoilla voi hyvillä mielin paneutua täysillä kysymykseen ”Ismo vai Ilkka Alanko” (s. 184). Musiikkiin tarkentavat keskustelut, joita romaanista löytyy useampi, tuovat mieleen Bret Easton Ellisin Amerikan Psykon (1991, suom. Erkki Jukarainen, 1993), jossa päähenkilö Patrick Bateman antautuu pitkiin ja detaljirikkaisiin levyanalyyseihin juuri ennen kuin kirves alkaa heilua. Pink Floydin lisäksi myös Leevi and the Leavings pääsee soimaan romaanin sivuilla.  

Aivan teoksen lopussa tapahtuu asennonvaihto, kun kerronta muuttuu varoittamatta minä-muotoiseksi. Ensimmäisen persoonan kertoja on palaamassa kotiin pitkälle venyneen yön jäljiltä. Kriitikon voittajantunti on kaukana siitä yhdysvaltalaisen neurotieteilijä ja podcastaaja Andrew Hubermanin ajamasta ihanneyksilön elämästä, jossa vatsalihakset keräävät kehuja ja aivot jylläävät täysillä.  

Voittajantunti on oivaltava teos nykyajasta, ja vaikka toisinaan hahmojen keskustelut voivat tuntua liiankin tutuilta, on tarinan omalaatuiseen rytmiin ja yksityiskohtaisiin dialogeihin mielekästä sukeltaa myös toisella lukukerralla. Tosin samaistuttavuus voi toisinaan kääntyä myös teosta vastaan; jos lukija toistuvasti tunnistaa itsensä teoksen kuvaamista tilanteista, löytyykö tarinasta tarpeeksi uutta ja yllättävää, joka haastaisi tai veisi uusiin paikkoihin?  

Nämä 2020-luvun romaanisankarit elävät arjessa, jossa tuhostakin voi tulla meemi, ja entäs sitten? Kyynisyys on hahmoissa korvattu usein vilpittömän oloisella uteliaisuudella ja sieltä täältä purskahtelevalla ilolla yksinkertaisista asioista. Erkki ilahtuu siitä, että hänelle luvataan uusi olut kun tuntematon juo sen vahingossa. Tuntematon ei palaa takaisin hoitamaan asiaa, mutta mies on silti Erkin mielestä ihan hyvä jätkä. Vilpittömästi.