Paha; Viikatetytär

Kauhua ja fantasiaa sekoittavat nuortenromaanit käsittelevät pintaa syvemmältä katsoen yhteiskunnallisia teemoja. Ingvild Bjerkelandin Paha luo dystooppisen ahdistavan tunnelman, Briitta Hepo-ojan Viikatetytär pohtii kuolemaa huumorinkin keinoin.

Briitta Hepo-ojan Viikatetyttären asetelma on virkistävä. Teos kertoo tarinan 17-vuotiaasta Beatasta, jonka viikatemiehet valitsevat kotikylänsä uudeksi viikatemieheksi. Aluksi Beata kieltäytyy tehtävästä. Eihän ole mitenkään mahdollista, että hän, aivan tavallinen lukiolaistyttö, olisi Viikatemies, tai kuten hän itseään kutsuu, Viikatetytär. Niinpä Beata yrittää jatkaa arkeaan normaalisti. Viikatemies jää tarkkailemaan taustalle ja ilmestyy usein Beatalle uudestaan muistuttamaan hänen karmivasta kohtalostaan ja tehtävästään. Viikatetyttären pestin ohella stressiä ja jännitystä aiheuttavat koulu sekä rinnakkaisluokan kiinnostava poika Elias.  

Eräänä iltana tapahtumat saavat kuitenkin uuden käänteen eikä Beata voi enää sivuuttaa kohtaloaan. Beata ja Elias ovat tutustumassa ensi kertaa ja viettämässä iltaa, kun Viikatemies ilmestyy Beatalle. Viikatemies odottaa Eliaksen lähtevän ja kertoo sitten järkyttävän tiedon: Elias on valittu hänen ensimmäiseksi tehtäväkseen, ensimmäiseksi ”niitettäväksi”. Alkaa kamppailu aikaa vastaan. Beata pohtii, voisiko hän jotenkin harhauttaa Viikatemiestä. 

Minä haluan tämän pojan kokonaan itselleni, ajattelen. Mikään ei saa tulla väliimme. Ei edes Kuolema. (Viikatetytär, s. 63.)  

Omalaatuisesta aiheesta huolimatta tarina harmillisesti ontuu alussa. Beatan käytöstä kuvataan ailahtelevana ja ristiriitaisena. Aluksi Beata pelkää Viikatemiestä – mutta vain sivua, paria myöhemmin heittelee hänelle näsäviisaita kommentteja. Lukija hämmentyy: ei tiedä, koettaako Beata päästä Viikatemiestä karkuun vai uhmata häntä. Yritykset provosoida saavat hahmon näyttämään hetkittäin ikäistään lapsellisemmalta. Juonen kuljetus ei tunnu loppuun asti hiotulta, vaan tarina pääsee kunnolla vauhtiin vasta teoksen keskikohdilla. 

Siinä missä Viikatetyttäressä jännite kasvaa pikkuhiljaa, alkaa Ingvild Bjerkelandin teos Paha vauhdikkaasti, kun lukija heitetään keskelle toimintaa. Minäkertojan roolissa oleva, tarinaa takautuvasti kertova 13-vuotias Abdi sekä hänen 7-vuotias siskonsa Alva ovat pakenemassa jotakin tai jotakuta. Alussa lukijan valtaa puistatus, kun sisarukset löytävät metsästä kuolleen kauriin. 

Eihän mikään kettu saa aikaan kahta riviä todella syviä, naulanteräviä hampaanjälkiä. Sellaisia, jotka olin nähnyt kuolleen kauriin kyljessä. Ja jotka olin peittänyt kädelläni Alvan silmiltä. 

 Sellaisia jälkiä ei tehnyt mikään muu kuin juuri ne hirviöt, joita me pakenimme. (Paha, s. 7.) 

Pian tarina alkaa keriytyä auki: selviää, että sisarusten kotipaikkakunnalle on saapunut kamalia hirviöitä, jotka tuhoavat kaiken mennessään. Kun sisarusten äiti on kuollut hirviön kynsiin, on sisarusten lähdettävä pakoon. Tavoitteena on löytää kaukaisella saarella asuva isä. Kauris on merkki siitä, että hirviö on lähellä – paetakseen hirviön kynsistä on Abdin ja Alvan kiristettävä tahtia.  

Sääntöyhteiskunnasta levottomuuteen 

Siinä missä Briitta Hepo-ojan teoksessa sävy on raskaasta aiheesta huolimatta kevyehkö, vallitsee Pahassa dystooppinen tunnelma. Kaupoista loppuvat ruoka ja taloustarvikkeet, kun ihmiset hamstraavat niitä roppakaupalla. Välttämättömyyksiä kaivetaan tarvittaessa vaikka mistä – jopa paikallinen vanhainkoti käydään ryöstämässä, jotta saataisiin lääkkeitä. Tilanteessa, jossa kaikki on vaakalaudalla, eivät normaalit säännöt enää vallitse. Yhteiskunta ajautuu kaaokseen.  

Erityisen kuvaava on kohtaus, jossa Alva ja Abdi menevät pyytämään apua naapurista. Avun tarjoamisen sijasta tuttu naapuri lyö oven kiinni lasten naamojen edestä. Yhteistyössä rakennettu maailma muuttuu selviytymisen kannalta välttämättömäksi minäminä-taistoksi. Kanssaolijoista tulee epäinhimillisiä: on pakko hylätä aiemmin tärkeänä pidetty yhteisö, sillä resurssit edes omaan selviytymiseen ovat vähissä. Lapset joutuvat kasvamaan aikuisiksi vain yhdessä yössä ja pitämään toisistaan huolta selviytyäkseen.  

Hirviöitä kuvaillaan kirjassa karvaisiksi sorkkaolennoiksi, jokseenkin perinteisiksi satujen hirviöiksi. Ulkonäöltään ne voisi rinnastaa fauneihin. 

Kivien ja vatukon lomasta näin kuun valossa kaksi jalkaa. Ne olivat pitkät ja kokonaan sileän, mustan karvan peitossa. Sorkat olivat uponneet heinikkoon. Reisien sivuilla roikkui kaksi pitkää ja hoikkaa kättä, joiden päässä oli sirot sormet ja rullalle kiertyneet raatelukynnet. (Paha, s. 10.) 

Hirviöt edustavat teoksessa tuhoa, sortoa ja kaaosta. Äidin vienyt hirviö voisi yhtä hyvin edustaa vihollisen luotia kuin väkivaltaisesti käyttäytyvää sotilastakin.  

Kumpikin teos tuntuu pintapuolisen aiheensa alla pohtivan tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja. Vaikka nykyajassa ihmisten ylenmääräinen hamstraus ja epätietoisuus muistuttavat ajoin koronapandemiaa, rinnastaisin Pahan maailman sotatilaan. Sota on aluksi kauempana ja kaupunkilaiset voivat jatkaa suhteellisen normaalia elämää, vaikkakin huolensekaisin tuntein. Salakavalasti sota hiipii kuitenkin lähemmäs, kunnes kolkuttaa aivan ovella. Tällöin ei ole enää muita vaihtoehtoja kuin pyrkiä selviytymään ja paeta. 

Mielestäni aiheeseen ottaa kantaa etenkin Pahan loppupuolen kohtaus, jossa Alva ja Abdi ovat viimein löytäneet rannalle ja pääsemässä vesiteitse kohti saarta. Lukija kerkeää melkein huokaista helpotuksesta, kun tarjoillaan uusi järkytys. Lapset huomaavat kauhukseen, että ison ja vakaan aluksen sijasta heitä tulee hakemaan vain pienehkö kumivene. Kumiveneeseen tulisi mahtua kaikki rannalle selviytyneet pakomatkalla olevat ihmiset. Abdi epäilee, mahtaako pienellä paatilla edes selvitä perille. Ympärillä ihmiset kuitenkin muistuttavat, että kumivene saattaa olla ainoa mahdollisuus päästä pois saarelta, ja niinpä lapset hyppäävät kyytiin pelosta huolimatta. Kohtaus on erityisen kuvaava: pienessä kumiveneessäkin mahdollisuudet selviytyä nähdään suuremmiksi kuin jos palaisi takaisin saarelle. Selviytymisvaistot ottavat vallan, sillä ei ole takuita siitä, että asiat muuttuvat parempaan suuntaan, vain hatara toivo.   

Toiseksi keskeiseksi teemaksi Pahassa nouseekin muutos. Missä vaiheessa uusi on tavoittelemisen arvoista, vaikka ei tiedä, mitä tulisi odottaa? Sisaruksilla ei käytännössä ole minkäänlaista tietoa siitä, millaiset olosuhteet vieraalla saarella vallitsevat, vain hatara olettamus, etteivät hirviöt ole kerenneet sinne asti. Ei ole takuita edes siitä, löytyykö isä lopulta.  

Kepeää viihdettä, syvällistä pohdintaa 

Viikatetytär taas pohtii kuolemaa, yksilön valintoja ja vastuuta sekä luonnon kantokykyä. Viikatetyttären aluksi kieltäytyessä tehtävästään alkaa luonto kärsiä. Hänen ympärillään kasvit kuihtuvat ja ruoka pilaantuu.  

Lilli heittää ötökänjalan lattialle, mutta se on vasta alkua. Kun katson lautastani, tajuan kaiken olevan pielessä. Salaatin alla kiemurtelee jotakin ja pian pikkuruinen vaaleanvihreä madonpää ilmestyy näkyviin. Sitten tulee haju. (Viikatetytär, s. 79.) 

Viikatemies muistuttaa Beatalle, että seuraukset alkavat pikkuhiljaa heijastua myös ihmisten hyvinvointiin. Jos Beata ei suorita tehtäväänsä, ilma pilaantuu ja ruoka muuttuu syömäkelvottomaksi. Näin ajaudutaan perhosvaikutukseen, jossa yksittäinen, aluksi harmittomalta tuntuva päätös kantaa harteillaan koko ihmiskunnan kohtaloa. Juonenkäänteiden avulla pohditaankin paitsi ylikansoittumista, toisaalta myös sitä, voiko omaa kohtaloaan uhmata. Kirjan viesti tulee selväksi: maapallon rajalliset resurssit eivät kestä kantokykyään enempää kulutusta. Kuluttajia puolestaan olemme me kaikki: tarvitsemmehan vettä, ruokaa ja happea. Siksi on säilytettävä tasapaino, jonka vartioimiseen Beata on valittu. Suhteellisen kevyehkönä young adult -kirjana alkanut teos kohoaa vaikuttavaksi hätähuudoksi luonnon (ja siinä sivussa ihmistenkin) puolesta.  

17-vuotiaan tytön asettaminen vastuuseen koko maailmasta saattaa kuulostaa epäreilulta, kenties epäilyttävältäkin. Valintaa kuitenkin perustellaan teoksessa fantasian keinoin: myös Beatan isoäiti on ollut Viikatetytär. Näin ollen Viikatemies katsoo, että Beatalle on periytynyt tehtävään vaadittavat ominaisuudet. Teoksessa käytettävä ironia ja pohdinnat Viikatetyttären roolista elävöittävät Beatan henkilöhahmoa ja sopivat ikävaiheeseen. Läpi tarinan teosta kannattelee ironian lisäksi musta huumori. Vaikkeivat Beatan ja Viikatemiehen väliset naljailut suoranaisesti saa lukijaa nauramaan, pitävät humoristiset heitot huolen siitä, ettei tarina muutu vakavien aiheidensa keskellä raskaaksi: 

”Jätä mut jo rauhaan” , tiuskaisen. ”Eikö sulla ole muuta tekemistä, jotakuta muuta kiusattavaa? Missä ovat ratsukaverisi, Rutto, Sota ja Nälänhätä?”

”Eivät Suomessa tällä hetkellä.”  

(Viikatetytär, 119.) 

Loppua kohden tunnelma vakavoituu ja tihenee, kun Beatan on tehtävä päätös. Viikatemies muistuttaa radikaalilla tavalla olemassaolostaan, kun Eliaksen pikkusisko jää melkein auton alle. Beata ei voi enää vältellä ratkaisua, tai joku – tai jokin – muu tekee ratkaisun hänen puolestaan. Hän vetää Viikatetyttären asun ylleen ja lähtee tapaamaan Eliasta. Teoksen loppukohtaus on avoimen monitulkintainen. Voisin nähdä sen heijastelevan myös Beatan omaa, sisäistä kasvamista kohti aikuisuutta. Alun naiiviudesta ja huolettomasta hetkessä elämisestä on päästy kohtaan, jossa Beata alkaa pohtia omia valintojaan ja niiden vaikutusta muihin – sekä toimimaan arvojensa mukaisesti, hyvässä ja pahassa.  

Bjerkelandin Paha on palkittu Norjan suurimman kirjakauppaketjun, ARK Bokhandelin lastenkirjallisuuspalkinnolla. Palkinto on Norjassa merkittävä, sillä sen valitsijaraatiin on kuulunut n. 10 000 lasta ja nuorta. Teos jäi pyörimään mieleeni vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Paha onnistuu tarinan lyhyydestä huolimatta – tai kenties juuri sen takia – pysymään koukuttavan intensiivisenä. Se myös osuu houkuttelevalla tavalla rajapintoihin: teos sopii niin varttuneimmille lapsille kuin nuorillekin lukijoille.  

Draaman kaaren voisi nähdä kulkevan teoksessa Paha klassisesta poikkeavalla tavalla. Teos alkaa suoraan jännitteiden huippukohdasta, hirviöiden vaaniessa koko ajan taka-alalla. Vasta sen jälkeen esitellään henkilöhahmot ja varsinainen taustatarina. Jännite aaltoilee: lukija melkein helpottuu taustatarinasta, jossa hirviöt ovat vielä kauempana, kunnes muistaa tarinan nykyhetken. Kerronnan tekniset ratkaisut mahdollistavat sen, että kauhun elementit pysyvät yllä taitavasti läpi koko teoksen. Kauhugenrelle tyypillisellä tavalla perinteisiä loppuratkaisujakaan ei teoksista löydy.  

Molempien teosten juonet loppuvat turhauttavasti cliffhangeriin. Loppu ei ole kummassakaan perinteisen onnellinen, muttei toisaalta traaginenkaan, vaan jää avoimeksi. Teosten tiiviin tunnelman vuoksi olisinkin halunnut tietää, miten tarinat lopulta päättyivät. Nyt loppuratkaisut tuntuvat hieman lohduttomilta. Lukija jännittää läpi tarinan todetakseen, että jää lopulta epätietoisuuden verhon taakse. Silti niin Viikatetytär kuin Paha ovat tutustumisen arvoisia teoksia, jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen.