Aiheiden kirja – uusia näkökulmia, teemoja ja tekniikoita luoville kirjoittajille; Yhteiskirjoittaminen – Vuorovedoin kirkkaaseen tekstiin

Jani Saxellin uudet esseet uppoutuvat kirjallisiin maailmoihin erityisesti aiheen kautta ja tarjoavat vinkkejä kirjoittajille. Johanna Isosävi ja Camilla Lindholm opastavat jouhevaan akateemiseen yhteiskirjoittamiseen.

Jani Saxellin luovan kirjoittamisen opas Aiheiden kirja lähestyy kirjoittamista nimensä mukaisesti aihe edellä. Lähes 300 sivussa esitellään joukko kirjallisuuden lapsuus- ja nuoruuskuvauksia, maagisrealistisia ja kauhufantastisia kasvukertomuksia, perhesuhteita, antisankareita, aikalais- ja sukupolvikuvauksia sekä kirjallisuuden paikkoja. Teos kannustaa lukemaan ja jatkaa samalla linjalla kuin Saxellin edellinen proosan kirjoittamisen opas Tanssii kirjainten kanssa (Art House 2020), jonka itsenäinen jatko-osa se on.  

Aiheiden kirjaa lukiessa ilahduttaa, miten Saxell nostaa esiin myös vähemmälle huomiolle jääneitä kirjailijoita. Esimerkiksi ”Raatorealismia punk-asenteella” -luku käsittelee Jarmo Teinilän (s. 1967) telakalle sijoittuvaa työläisromaania Maailmankahva (Warelia 2021) ja tulee siinä sivussa opastaneeksi lukijaa: ”Kun kuvaa telakkaduunarien kaltaista ihmisjoukkoa, on ensiarvoisen tärkeää, että he eivät jää nimilapuiksi haalarien rinnuksissa. Parhaimmillaan hahmoista kasvaa elämää suurempia, kuten Linnan Tuntemattoman sotilaan (WSOY 1954) konekiväärikomppanian purnaajista ja omintakeisista elämänfilosofeista.” (s. 179.) 

Jo teoksessaan Tanssii kirjainten kanssa Saxell peräänkuulutti aiheina aikalaiskokemusta, kulttuurien konflikteja ja rinnakkaiseloa, lähihistorian draamaa ja tragedioita sekä vaihtoehtoisia tapoja hahmottaa maailmankaikkeutta. Aiheiden kirjassa nämä teemat kasvavat täyteen mittaansa. Paikoitellen Saxell pohtii myös ajankohtaisia ilmiöitä, kuten nuorten lukutaidon heikkenemistä ja sitä, voisiko yksi syy siihen olla se, että luokkarepresentaatioita puuttuu kaikista kirjallisuudenlajeista. Siitä hän siirtyy Arto Salmisen (1959–2005) yhteiskunnallisten romaanien kautta Antti Hurskaisen esseekokoelmaan En kieltäytynyt aseista (Siltala 2024) ja pohtii, mitä on tapahtunut työläisaiheiden lisäksi agraariselle proosalle. Saxell nostaa esiin Hurskaisen luoman termin ”takaoikeudet”, joka kuvaa esseistin itsensä kaltaisten, keskellä ei-mitään kasvaneiden agraarikirjailijoiden huonompaa lähtöasemaa verrattuna kaupunkien kulttuurisukujen jälkikasvun syntymässä saatuihin etuoikeuksiin.  

Vaikka kirjailijan työväenluokkaan kuuluminen ei olisikaan enää työläiskirjallisuuden määritelmän perusteena, lajin voi ajatella ylipäätään tiedostavan luokkaerot. Viime vuosina käännöspuolella Édouard Louis ja Annie Ernaux ovat nauttineet suosiota ja kotimaisista tekijöistä nousee mieleen sellaisia nimiä kuin Katja Raunio ja Noora Vallinoja. Marjo Niemen uudessa romaanissa Pienen budjetin sotaelokuva (Teos 2025) päähenkilö palaa työväenluokkaisille juurilleen hiipuvalle pikku paikkakunnalle. Uutta kansainvälistä agraarikirjallisuutta edustaa hollantilaisen Lucas Rijneveldin maitotilalle sijoittuva vinksahtanut lapsuuskuvaus Illan epämukavuus (2018, suom. Taru Luojola, 2022, S&S), joka sai vuonna 2020 The International Booker -palkinnon.  Yhdyn Saxellin näkemykseen siitä, että kirjallisuus saisi kuvata nykyistä enemmän erilaisia yhteiskunnallisia olosuhteita. 

Tanssii kirjainten kanssa -teoksen tavoite oli inspiroida ja rohkaista lukijaa oman sisäisen kirjoittajan äänensä etsintään. Aiheiden kirja tarjoaa ”uusia eväitä, tekniikoita ja aihealueita niille kirjoittajille, jotka ovat harrastuksessaan jo vähän pidemmällä” (s. 10). Seitsemän pitkän kirjallisuusesseen lomassa Saxell tarjoilee hyödyllisiä vinkkejä kirjoittajille ja päättää kunkin luvun kirjoitusharjoituksiin. Hän vihjaa esipuheessaan, että teos sopii myös jo julkaisseelle kirjoittajalle. Esitellessään valtavan määrän kaunokirjallisia teoksia ja niiden rakenneratkaisuja kirja voi tarjota kustannuskynnyksenkin ylittäneelle vinkkejä tulevien teosten suunnittelemiseen.  

Yhteiskirjoittamista tieteentekijöille ja muillekin 

Saxell mainitsee, että dekkarin ja spefin puolella on harjoitettu enemmän yhdessä kirjoittamista kuin muun kaunokirjallisuuden puolella. Olen opettanut luovaa kirjoittamista yli kaksikymmentä vuotta enkä muista törmänneeni siihen, että oppilaat kirjoittaisivat teosta yhdessä. Vaikka toisinaan kirjailijat kirjoittavat lehtijuttuja ja tekevät esityksiä ja tietokirjoja yhdessä, proosassa ja runoudessa yhteiskirjoittaminen on harvinaista.  

Johanna Isosävi ja Camilla Lindholm käsittelevät akateemista yhteiskirjoittamista teoksessaan Yhteiskirjoittaminen. Vaikka Yhteiskirjoittaminen on suunnattu tieteentekijöille, kuten tekijöiden edelliset yhdessä kirjoitetut teokset Väitöksen jälkeen – Opas akateemiselle uralle (Art House 2021) sekä Yhteisöllisen kirjoittamisen opas (Art House 2023), siitä voi hyötyä myös kaunokirjallista yhteiskirjoittamista suunnitteleva. Teoksessa käydään läpi, miten valita sopiva yhteiskirjoittamiskumppani, miten ehkäistä mahdolliset ongelmat, ja jos ristiriitoja pääsee tulemaan, miten ratkaista ne. Kirjoituskumppanin valinnassa kannustetaan etsimään sellainen, joka osaa jotakin, mitä ei itse osaa, ja joka pitää lupauksensa ja on ylipäätään kiinnostunut kirjoittamaan yhdessä. Yhteistyössä syntyviä ongelmia taas voi ehkäistä sopimalla säännöistä etukäteen. Mikäli pulmia kuitenkin muodostuu, teoksen kirjoittajat kannustavat rakentavaan ratkaisuun. Mikään näistä neuvoista ei kuulosta uudelta, vaan voisi jopa kysyä, tarvitseeko itsestäänselvyyksiä kirjoittaa ylös. Kirjan ohjeet kuitenkin tulevat tarpeeseen yhteiskirjoittamista suunnittelevalle tai aloittelevalle yhteiskirjoittajalle. Mutta käyvät ne hyödyllisinä muistutuksina niillekin, joilla on jo kokemusta yhdessä kirjoittamisesta.  

”Yhteiskirjoittamisen uudet muodot?” -luvussa pohditaan tekoälyn käyttöä akateemisessa kirjoittamisessa. Tekijät kiteyttävät: ”vaikka tekoäly voi toimia apuvälineenä akateemisessa työssä ja sen käyttöä voidaan kuvata ja tunnustaa julkaisussa, se ei voi olla muodollinen tekijä. Akateemisen työn vastuulliset tekijät ovat aina ihmisiä, jotka voivat ottaa vastuun työn sisällöstä ja sen tieteellisestä laadusta.” (s. 108.) Linjausta voi soveltaa myös kaunokirjallisuuteen. Luvussa esitellään ohjeet tekoälyn vastuulliseen käyttöön tutkimuksessa ja koostetaan lista tekoälytyökaluista tutkijoille. Näitä vinkkejä voivat myös luovat kirjoittajat hyödyntää työssään. 

Kun Jani Saxellin kirjailijuus, toimittajuus ja pitkä kokemus kirjoittamisen opettajana kuuluu Aiheiden kirjan esseiden virtaviivaisena lennokkuutena, Yhteiskirjoittamisen tyylistä välittyy asiapitoisuus. Isosävi on Helsingin yliopiston ranskan kielen apulaisprofessori ja Lindholm saman yliopiston pohjoismaisten kielten professori. Teoksen terminologiassa ammennetaan skotlantilaisen professorin Rowena Murrayn yhteisöllisen kirjoittamisen mallista ja määritellään, että yhteiskirjoittaminen on sellaista kirjoittamista, jossa teksteillä ja julkaisuilla on useampi kuin yksi tekijä, kun taas yhteisöllisessä kirjoittamisessa työskennellään samassa tilassa, mutta kukin kirjoittaja työstää omaa tekstiään. 

Erityisen kiinnostavaa Yhteiskirjoittamisen oppaassa on se, miten tekijät luonnehtivat akateemisen maailman murrosta ja yhteiskirjoittamisen lisääntymistä: ”korkeakoulusektori on muuttunut yleisestä hyvästä globaaliksi markkinapaikaksi, johon kohdistuu paineita ja kilpailua. Yliopistojen rahoitus on entistä enemmän sidoksissa tuotettuihin julkaisuihin, joten yliopistojen työntekijöiltä vaaditaan aktiivista ja monipuolista julkaisemista” (s. 21–22.) Isosävi ja Lindholm kirjoittavat, että julkaisupaineet voivat vaikuttaa siihen, että tutkijat pyrkivät kirjoittamaan enemmän muiden kanssa ja siten saamaan enemmän julkaisuja vähemmällä vaivalla. Mutta myös tutkimuksen rahoitusmekanismit vaikuttavat yhteiskirjoittamisen lisääntymiseen, sillä rahoittajien näkökulmasta tutkijoiden työskentely yhdessä voi olla monipuolisempaa ja tehokkaampaa. Isosävi ja Lindholm kuitenkin huomauttavat, että vaikka yhteiskirjoittaminen on lisääntynyt yliopistomaailmassa, esimerkiksi humanistisilla ja yhteiskunnallisilla aloilla yhteiskirjoitetaan vähemmän kuin luonnontieteissä. 

Luvussa ”Miksi kirjoittaa yhdessä” puretaan yksinäisen neron myyttiä: ”Meidän näkemyksemme mukaan kirjoittaminen ei ensinnäkään ole yksinäisen neron toimintaa vaan käsityötä. Toiseksi koemme, että yhteisö on tieteen subjekti. Tämä näkemys on kirjoittajalle armollinen, koska se korostaa, että kirjoittamisen voi oppia ja kirjoittamista voi tehdä muiden kanssa ja muiden tuella.” (s. 24.) Tämä pohdinta herätti ajatuksia luovan kirjoittamisen ja kirjallisuuden yhteisöllisyydestä. Luovan kirjoittamisen kurssit ovat suosittuja, ja nykyään suuri osa tulevista kirjailijoista opiskelee kirjoittamista. Julkaisemisen jälkeen monet kirjailijat lukevat ja kommentoivat toistensa käsikirjoituksia, jakavat ammatillista vertaistukea ja myös tekevät yhteistyötä. Julkaisseillekin kirjoittajille löytyy ryhmiä, joissa työstetään seuraavaa käsikirjoitusta. Aiheiden kirja esittelee kattauksen kirjallisuutta eli sitä mistä ammentaa, mitä vasten ja mitä kohti tulevia kirjoja kirjoitetaan. Myös kirjallisuudessa elää yksinäisen neron myytti, mutta kun pintaa raaputtaa, paljastuu kirjallisuuden ja kirjallisten toimijoiden verkosto, jossa toimijat ovat monin tavoin kytköksissä toisiinsa.