Uumen

Joonas Järven esikoisteos luottaa kuvakerronnan voimaan. Aihe tuo mieleen Tuulen laakson Nausicaän, ja taustalta voi aavistaa myytin sankarin matkasta.

Fantasia kirjallisena tai sarjakuvan lajityyppinä mieltyy yhä herkästi miekan kalisteluksi magiasta tinkimättä. Koskaan ei ole ollut kyse pelkästä ”kalpaa kalloon kuudesti vuodessa” -mentaliteetista. Lajityypin tunnetuin edustaja J. R. R. Tolkien oli ilmiselvästi kiinnostunut paitsi kielistä ja kielihistoriasta myös kulttuurisista allegorioista. 

Fantasian oleellinen piirre syntyy negaatiosta. Mitä ei ole. Mikä on toisin. 

Toisaalta fantasia juontuu latinan sanasta phantasia: ’mielikuvitus’. Tämä tekee potentiaalimuodosta ja konditionaalista olennaisia. Mitä voisi olla? Jos olosuhteet menevät näin, miten maailma maannee 20 vuoden päästä? Miltä asiat voisivat näyttää ihan toisenlaisessa todellisuudessa? 

Fantasia- ja tieteissarjakuvassa kuten -kirjallisuudessakin elettiin mielenkiintoisia aikoja 1960-luvun lopussa ja 1970-luvulla. Korkean ja matalan kulttuurin välisiin rajoihin suhtauduttiin aiempaa kevytmielisemmin, ja monet sukupolvensa huiput koettelivat mielikuvituksen rajoja, jättivät tunnetut seudut taakseen. Esimerkiksi Moebius (Jean Giraud) ja Philippe Caza piirsivät tarinoita, joiden luonne oli vakavinakin hetkinä enemmän utooppinen kuin dystooppinen ja sävy yleisutelias jos kohta välillä huumehöyryinenkin. 

Heräävä ympäristötietoisuus kuuluu ajanjakson olennaisiin piirteisiin. Sen tärkein edustaja löytyy kuitenkin vasta seuraavalta vuosikymmeneltä. Hayao Miyazakin Tuulen laakson Nausicaä on sekä mangana (1982–94) että animena (1984) noussut klassikon asemaan.

Matka ytimeen

Näen Joonas Järven Uumenessa jälkiä sekä Moebiuksen että Miyazakin teoksista. Molemmat olivat (ja Miyazaki lienee yhä) ihastuneita postapokalyptisten maisemien muotoilemiseen piirtämällä. Epäilemättä syvällisempiäkin perusteita on, mutta yhtenä pidän mielihyvää. Sen näkee, kun piirtäjä nauttii keksiessään muotoja ja olioita. Kummallakin on myös selvä palo tarinankerrontaan – vaikkei aina kaikkein tavanomaisimmalla tavalla. 

Uumenkin sisältää nämä elementit. Järvi on kiinnostunut rakennuksista ja rakenteista. Hänen ei oikeastaan ole tarvinnut keksiä erikoisia luonnonmuodostumia vaan antaa niille arvoa ja siten löytää oma visuaalinen kerrontansa. 

Lajille ominaisesti tuho tarjoaa tähän mahdollisuuden. Ja matka. Uskontotieteilijä Joseph Campbell kirjoittaa teoksessaan Sankarin tuhannet kasvot (1949, suom. Hannes Virrankoski, 1990) ”sankarin matkasta”, monomyytistä, joka toistuu tuhansissa ja taas tuhansissa tarinoissa: päähenkilö käy tärkeään matkaan, kohtaa erinäisiä vaikeuksia ja lopulta saavuttaa päämääränsä. Muutettavat muuttaen Uumen sisältää saman perustan.

Elämä on loppumassa maan pinnalla, ja Dalet lähtee kohti uusia maailmoja. Ihmisen ruumiista mutta kissaeläimen korvista tunnistettava Dalet etsii paitsi äitiään myös tarunhohtoisen Uumenen sisäänkäyntiä. Maan sisältä saattaa löytyä elämänpuu Perhotas, joka voisi vielä virvoittaa kuihtuneen planeetan. 

Iso osa matkasta taitetaan kuumailmapallon kyydissä, mikä on taiteilijan ratkaisu jos mikä. Se mahdollistaa kuvien piirtämisen ilmasta käsin. Lisäksi kontrasti maanpintaan ja aliseen muodostuu myöhemmin voimakkaammaksi.

Ihan pientä ja hyvin suurta

Uumen on Järven (s. 1986) ensimmäinen pitkä sarjakuva. Aiemmin hänen tarinoitaan on voinut lukea esimerkiksi Kuti-lehdestä ja taiteilijajärjestö Kutikutin julkaisemasta Tihku-antologiasta. Visuaalisesti hänen tyylinsä ammentaa huomattavasti mangasta. Sille on usein tyypillistä suhteellisen lavea kuvakerronta – ja nimenomaan kuvin kertominen. 

Välillä kuvia on vain yksi tai kaksi sivua kohden, mikä mahdollistaa panoraamamaisia ja/tai tarkkoja kuvia. Välillä rytmi tihenee, ja Järvi saattaa käyttää sivulla jopa kymmentä pikkukuvaa. Se tuo rytmiin eloisuutta menemättä sekavaksi.

Välillä kuvia on vain yksi tai kaksi sivua kohden.

Uumenessa on suhteellisen vähän sanoja selittämässä tai antamassa tulkinnoille konteksteja. Se tekee tarinasta toki hetkittäin vähän vaikeasti lähestyttävän, mutta myös kiehtovan. Sanat tärkeimmätkin käyttö kuluttaa.

Järvi piirtää huolitellusti, mutta sekä pelkistää että tihentää yksityiskohtiin, ymmärtää tyhjän tilan merkityksen muttei pelkää käyttää viiva- ja ristiviivavarjostuksia. Hän myös liikkuu visuaalisesti ihan pikkuruisesta maailman kokoluokkaan. 

Tätä taustaa vasten ei yllätä, että Järvi on ennen Uumenta tehnyt mangaa japanilaisessa KEKEKE-sarjakuvakollektiivissa. Muutenkin jälki on valmiin näköistä. 

Teos on Antti Koivumäen suomentama, koska Järvi oli jo kirjoittanut sen englanniksi eikä halunnut tai ehtinyt kääntää. Ratkaisu on ymmärrettävä, mutta osoittaa painopisteen sijaitsevan pikemminkin teoksen visuaalisuudessa kuin kielen nyansseissa. Toivottavasti teos kuitenkin käännetään muillekin kielille.