Pieniä eläimiä

Juuli Niemen runoteoksessa kohdataan yhtä aikaa syntymää ja kuolemaa, ja sen myötä kimppu sumuisia tunteita.

Vastinpareista ikiaikaisimpia lienevät syntymä ja kuolema. Ei yhtä ilman toista; joku saapuu tai lähtee hetkenä, johon limittyvät lukemattomat muutkin maailmaantulot ja sieltä lähtemiset. Parhaimmillaan kumpaistakin tapahtumaa reunustaa hoiva ja huolenpito, mutta läsnä on väistämättä kipuakin. Ellei elämä ja sen päättyminen olisi niin perinpohjaisesti inhimillisen olemisen ytimessä, voisi vastinparin ajatella kuluneen vuosituhantisessa käytössä. Niin syvällä asiat eivät kuitenkaan menetä hohtoaan. Ei siis ihme, että teemaan on jälleen tartuttu, tällä kertaa Juuli Niemi runoteoksessaan Pieniä eläimiä. 

Niemen näkyvin saavutus kirjallisuuskentällä on muutamien vuosien takainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto, mutta runoudella hän on kirjailijanuransa aloittanut ja sillä linjalla iloista kyllä myös vakaasti jatkanut. Uutuus taittaa toisinaan kohti Niemen runsaasti aiemmissa teoksissaan hyödyntämää proosarunoa, mutta suurimmalta osin liikutaan säemuotoisen lyriikan parissa.  

Pieniä eläimiä alkaa läheisen poistumisesta tästä maailmasta. Lähtö sysää liikkeelle puhujan kertomuksen siitä ”mitä kaikkea / minulle on tapahtunut pisimmän unesi aikana” (s. 5). Teoksen mittaan käydään läpi niin synnytys, useampi raskaus kuin kahden pikkulapsen vanhemmuus. Kokemuksien rinnalla ja niitä jäsentämässä kulkee ensimmäisen raskauden aikana koettu pitkään sairastaneen ystävän tai muun tarkemmin määrittämättömän rakkaan menetys.  

Sairaus ja raskaus asetetaan vierin, erottamattomasti liki toisiaan jo aivan ensi sivuilla. ”[K]uka tarvitsee sisäelimiä / kun ne väistävät kyllä” (s. 8) – kuin keho voisi kärsimyksen keskellä alkaa muovata itseään sisältä käsin, kuten lasta kantaessa. Omiaan itkevä sairas läheinen ei ole ollut vain kiinni kivussaan, vaan myös huolehtija, joka kattaa raskauttaan oksentelevalle puhujalle croissanteja ja mehua eikä anna lukea kuvauksia kivuliaista synnytyksistä. Ennen muuta puhujaa ja sairastavaa on sitonut yhteen kirjoittaminen: ’’Me puhuimme kirjoittamisesta / ja silloin kun emme puhuneet / me kirjoitimme / toisen suuta kohden” (s. 14). Tästä jaetusta kummuten teos alkaa muodostua yritykseksi paikata kesken ja alkamattakin jäänyttä. 

Ehkä surun äärellä on juuri tällaista, epämääräisen harmaata, konkretiatonta.

Kuitenkin saapuu kuolema ja sen keskelle lapsi. Menetetylle ”haltiakummille” kerrotaan: ”Sinusta satoi kaikenlaisia säteitä lapseni ylle hänen ensimmäisten vuosiensa ajan. Olihan se kaunista. Olihan se sitäkin” (s. 19). Niemen kuvaukset huolenpidon ja surun punoksista venyvät halki teoksen kiipien kohti uusia helliä ja tuskia. Vaikka Pieniä eläimiä liikkuu valtaosin arkisten tilanteiden havainnoinnissa, on mukana myös väläyksiä maagisesta ajattelusta, joka irtautuu ihmeellisyydestä, joka metaforiin on jo sisäänkirjoitettu. Synnytyksen keskeltä nousevat tavanomaisista tavanomaisimmat huomiot: ”Kätilö näytti 21-vuotiaalta / hänellä oli pinkit lenkkarit / ja suussa vähintään 2 purkkaa” (s. 12), mutta surun kohmettamat hetket kohoavat liikkumattomuutensa yläpuolelle: ”Aluksi itkin sinua vain öisin / ettei vastasyntynyt näkisi / mutta juuri tulleet, heillä on pimeän aistit” (s. 8). Oman orgaanisen ja tunnistettavan taianomaisuutensa teokseen tuovat myös kuvaukset lasten tekemisistä, jotka tapahtuvat todellisuuden reunamilla ja niiden tuolla puolen: ”Tämä on Rooma ja tämä Pariisi / te sanotte / ja osoitatte tyhjää tilaa” (s. 68). Niemen tapa kuvata arkisia hetkiä synnyttää mielteen taltioinnista, sillä tarinankerronnan langan ympäriltä hahmottuu halu vangita myös muistaakseen.

Kummastusta herättää kuitenkin teoksen kielen ajoittainen epätarkkuus ja latteaan taittava tavallisuus. Valitut ilmaisut ja metaforat aiheuttavat runoteoksissa harvemmin tavatun harkitsemattomuuden vaikutelman. Elävää ja ilmeikästä kuvausta ”luulit että voit niellä pääsi / ja kuvitella uuden” seuraavat harmillisen epämääräiset säkeet ”se herättää monenlaisia tunteita // en nyt haluaisi muistella näitä” (s. 7). Sanapari ”monenlaiset tunteet” on niin epäkiinnostava ilmaisu, että haluaisin uskoa sen tarkoituksellisuuteen. Ehkä surun äärellä on juuri tällaista, epämääräisen harmaata, konkretiatonta. Samanlaista hämmentävää ja runokielelle harvinaista, mielenkiinnon tai tarkkuuden puutteenakin näyttäytyvää ympäripyöreyttä on esimerkiksi säkeissä: ”Kun lapsi syntyi minun sydämeni alkoi tykyttää liian kovaa / ja aika monta mittaria ja tunnetta meni siinä rikki” (s. 15). Kiinnostus mittareihin ja tunteisiin sytytetään, mutta enempää ei tarjota. Ajatus heitetään ilmoille kuin terapiaistunnossa, mutta toisin kuin terapeutti, lukija ei pysty esittämään jatkokysymyksiä.  

Teoksessa kyllä sivutaan kieltä muutamaan otteeseen: ”Nyt jos koskaan olisi suotavaa kirjoittaa vähän metaforisemmin” (s. 35) ja ”ihan hirvittävästi latteita ilmaisuja” (s. 31). Tästä huolimatta en saa myytyä itselleni ajatusta, että kielen paikoittaisessa kankeudessa ja ilmaisujen laiskuudessa ilmenee tarkoituksellinen rehellisyys olotilalle ja sen välittämiselle. Arkikieli, jota teoksessa käytetään runsaasti, on itsessään hurmaavaa ja istuu teoksen poetiikkaan, mutta ilmaisun huolimattomuus piilee yksityiskohdissa: ”lapsi on ottanut isänsä arkistokaapin sisällön ulos” (s. 23). Säe kalskahtaa värittömyydessään ja vivahteiden puutteessa korvaan ja valjuuttaa teoksen maailmaa. Moiset pienet tikut pistävät lukukokemuksesta. Kenties teoksen kiintopiste on niin vahvasti hetkellisyydessä ja kokemuksellisuudessa, että kieli on joutunut sivullisena laiminlyödyksi. Heikoimmillaan se kuitenkin johtaa kuvauksien hapristumiseen.  

Hienoimpia ovat tarkkuuden hetket, jotka nousevat usein esiin huumorin kautta.

Pienissä eläimissä on vastapainoksi myös erittäin hienosti soivia ja kuvallisia kohtia: ”lapsi herää ja kaikki täällä räjähtävät / hän herää ennen kuin olen kykenevä nauramaan” (s. 22), ”[k]uin ei ikävöisi enää menetettyä jalkaa / koska sai tilalle kolmannen käden” (s. 41). Silti teoksen vahvuudet ovat kielestä sivussa, ja hienoimpia ovat tarkkuuden hetket, jotka nousevat usein esiin huumorin kautta. Hymähdys karkaa useammallakin lukukerralla kohdassa: ”ja ehkä sydänkin jäi vahingossa / johonkin sairaalasaliin // miten vittu voit hävittää kaiken aina” (s. 15). Hyvin aseteltu vittu huvittaa, mutta ennen kaikkea odottamaton, lähes hallitsemattomasti eteen räjäytetty rehellisyyden kiteytymä. Myös lasten maailman käsittämättömyys ihastuttaa niin, että herää hetkellinen tarve asettaa heidän mielensä liikkeet pysyväksi linssiksi itsen ja maailman väliin: ”Lapsi laukkaa huoneessa ympyrää ja huutaa kiihtyneenä // MIKÄ ON MOSKOVA // mikään selitykseni ei kelpaa hänelle” (s. 27).  

Teoksen edetessä tuodaan esiin vielä vahva ylisukupolvisuuden teema. Puhuja asettaa isoäitien koettelemukset rinnan omiensa kanssa, vaikka huomaa edellä mainittujen haasteet, ehkä arvatenkin, toisin tavoin raskaiksi. Vuosikymmenten halki leviävä kivun peitto on kuitenkin lopulta kudokseltaan samaa, eivätkä sieltä ojennu vastaukset tai ratkaisut. Ompeleista nousee silti kysymys siitä, kelle puhumme ja ketkä meissä puhuvat. Pieniin eläimiin on sisäänkirjoitettu monia lohdun taskuja niin niitä etsiville kuin sattumalta sisään kurottaville. 

Niemen teoksessa myös suru ja onni ovat toisiinsa kietoutuneet kuin ammoiset ihmiset Platonin Pidoissa kerrotussa myytissä, jossa ylijumala Zeus halkaisi palloina pyörivät ihmiset kahtia ja jätti meidät ikuisesti etsimään puolikastamme ja sielunkumppaniamme. Jumalten tavoin pyrimme, kenties, pitämään nuo tunteet erillään toisistaan, yhtä lailla uhattuina ja peloissamme niiden yhteydestä kuin jumalat kärrynpyörin kohti taivasta pyrkivien ihmispallojen voimasta. Pieniä eläimiä kuitenkin näyttää monipuolisesti ja herkkyydellä, että yritys erottaa nämä tunteet on ollut alusta asti tuhoon tuomittu. Ehkä lasten ja menetetyn ohella pieniä eläimiä voisivat olla nuo tunteiden kietoutumat. Teoksen viimeiset sivut jäävät kiertämään surun ja onnen katkeransuloisuutta suuremmaksi kasvavaa solmua: ”Pienet eläimeni, te olette kertoneet minulle, että kuolemuksen tullessa / on kiivettävä portaat ylös / ja jätettävä jäljet askelmille. / Painaumat ovat muistoja niille jotka jäävät” (s. 70).