Retki ikimetsään. Kohteet ja vinkit luontoon lähtijälle

Retki ikimetsään tarjoaa tuoretta ja kattavaa metsätietoutta sekä vinkkejä retkeilijälle. Tarinat ja hieno kuvitus houkuttelevat vaeltamaan.

Päivi Mattilan ja Teemu Saloriutan Retki ikimetsään. Kohteet ja vinkit luontoon lähtijälle on yllättävä katsaus siihen, mitä luonnonmetsistä tämän valtion rajojen sisällä vielä on jäljellä. Hämmästyttävän monipuoliset retkikohteet vain odottavat kävijäänsä. Tekijöiden aikaisempi teos Retki suolle ilmestyi pari vuotta sitten. He saivat ajatuksen luonnonmetsiin liittyvästä retkikirjasta huomatessaan tällaisen opuksen puutteen törmätessään edellisen kirjan työstömatkalla luppoa kasvavaan vanhaan kuusikkoon. Pääasiallisen kirjoitusvastuun ottaa Mattila, kun taas Saloriutta vastaa pääasiallisesti kuvituksesta. Kirjan kuvat esittävät kattavasti, miltä luonnonmetsät näyttävät. 

Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen kertoo yleisesti luonnonmetsistä ja toisessa esitellään retkikohteita. Luonnontieteellisen tiedon tarjoava ensimmäinen puolisko valaisee luonnonmetsien ekologiaa, ja tiukan asian väliin on upotettu erilaisten metsäihmisten haastatteluja. Löytyypä sivuilta myös lyhyt vinkkaus valokuvauksen saloihin. Toinen puolisko esittelee retkikohteita ympäri Suomea painottuen pohjoiseen. Ihan koko valtakuntaa ei saada koluttua, vaan retkikartalta puuttuvat maakunnista ainakin Ahvenanmaa, Etelä-Karjala, Etelä-Pohjanmaa, Keski-Pohjanmaa, Kymenlaakso, Pohjois-Savo, Päijät-Häme ja Satakunta. Näissä maakunnissa luonnonmetsien määrillä ei juhlita, mutta tarina ei kerro, ovatko maakunnat karsiutuneet pois lähinnä tilan ja tekijöiden ajan puutteen vuoksi.

Hämmästyttävän monipuoliset retkikohteet vain odottavat kävijäänsä. 

Retkikohteiden esittelyjen välissä kirjoittajat kertovat vuorotellen omista retkistään tarinamuodossa tunnelmoiden: ”Onnellisuuden tunne hyökyy lävitseni. Seison hämärtyvässä kesäyössä Närängänvaaran […] laella ja katson koilliseen. Närängänvaaran–Virmajoen suojelualue jatkuu siellä 20 kilometrin mittaisena kaistaleena Venäjän rajaa myötäillen. Tämä metsä tuntuu suurelta ja väkevältä.” (s. 180.) Uusien retkikohteiden löytämistä on esitelty kattavasti erilaisten verkkopalvelujen avulla. Kohteet sijaitsevat pääosin valtion mailla ollen kansallispuistoja, luonnonpuistoja, muita suojelualueita tai suojelemattomia kohteita. Piristävää kattauksessa on se, että monet kohteista ovat saavutettavissa julkisilla kulkuvälineillä. 

Mitkä ihmeen luonnonmetsät?

Teos aloittaa vahvasti luonnonmetsän määritelmällä: ihmistoiminnasta on kulunut pitkä aika, puut kasvavat ja uudistuvat omilla ehdoillaan, ne ovat erilajisia ja erikokoisia, tiheys vaihtelee ja puuston kuolleisuus on runsasta. Kirja esittää havainnollisesti, että luonnonmetsä ei ole pylvässali, koska metsä uudistuu vähitellen, jolloin puuston ikä- ja kokovaihtelu on suurta. 

Muistan Pentti Linkolan antaneen eräässä keskustelutilaisuudessa metsän määritelmäksi käsin viittoen seuraavaa: kolmannes puista on pystyssä (kuolleena tai elossa), kolmannes on kallellaan ja kolmannes on maapuita. Itselleni ehkä tunnistettavin luonnonmetsän piirre ovat pystylahopuut. Käytännössä niiden avulla erottaa arvokkaimmat kansallispuistot kasvatusmetsistä. Siksi sydäntäni riipaisee pystylahopuiden hakkuu lähimetsistä ja nykyään valitettavasti myös kansallispuistoista populistisesti turvallisuuteen vetoamalla. Onneksi kirjassa on erittäin valistava selostus siitä, miten myrskyltä voidaan suojautua metsässä, jos sinne on silloin jostain syystä sattunut menemään. 

Luonnonmetsän iän määrittäminen puiden iän perusteella on yhtä hassua kuin jos yrittäisi määrittää tietyn alueen väestön ikää. Tämä on kirjassa avartava oivallus, sillä vauvasta vaariin niitä puita siellä luonnonmetsässä tosiaan on. Luonnonmetsän ikä ei teoksen mukaan nollaannu pienen tukkimäärän poiminnasta. Tässä toki luonnonmetsää tulkitaan aika laveasti, koska silloin ihmistoiminta on vielä havaittavissa kannoista. Kun kerran puuston ikä ei kuvaa metsän luonnontilaisuutta, miksi aiheesta esitetään valtakunnallinen kartta? Viitataanko tällä siihen, että iäkkäitä puita sisältävillä alueilla myös hakkuiden jäljet voivat olla jo kadoksissa? Kirjassa mainitaan, että Etelä-Suomen kuusivaltaisissa metsissä ennallistuminen etenee pitkälle jo 50 vuodessa. Tämä on osittain totta ja osittain ei. Paljon riippuu siitä, onko maata myllätty ja millaiseen asentoon puusto on hakattu. Kannot taitavat lahota aika pitkälle tuossa ajassa, mutta puuston tiheyden vaihtelu ei saavuta muutamassa vuosikymmenessä vielä ihmeitä. 

Puuston uudistuminen vähitellen on tarkasti kerrottu. Metsissä luontaisesti toteutuvat häiriöt ovat usein osittaisia eli kaikki luonnonmetsän puut eivät kuole kerralla, vaan myrsky, hyönteinen tai sieni tappaa vain yksittäisiä puita tai puuryhmiä. Kirjassa nostetaan myös hyvin esille se, miten kirjanpainajan näkeminen tuholaisena on vahvasti puuntuotannon näkökulma. Ekologisessa mielessä kirjanpainaja on tosi asiassa majavaan verrattava avainlaji. Kirjanpainaja tuottaa elintilaa lehtipuulle ja kuusilahopuuta, mikä edistää luonnon monimuotoisuutta. Kirja purkaa myyttejä siitä, että avohakkuu vastaisi metsäpaloa. Tosi asiassa metsäpalo ei tapa kaikkia puita, se ei ole useinkaan kovin laaja eikä se toistu samalla paikkaa kovin usein. Palokierto saattaa olla näillä leveyspiireillä luontaisesti 200–500 vuotta. Samassa yhteydessä on kerrottu kattavasti siitä, miten männyllä ja kuusella on erilaiset tavat selviytyä metsäpaloista. 

Tarkkaa ja hyödyllistä tietoa 

Teos luokittelee metsät maannoksen eli maaperän pintakerroksen mukaan lehtometsiksi, kangasmetsiksi ja suometsiksi. Lehdoissa on multaa, kankailla kangashumusta ja soilla turvetta. Tässä kohtaa voisi myös sanoa, että kangasmetsien maaperässä on enimmäkseen kivennäismaalajeja. Kirjassa on kuvailtu hyvin metsien lajeja. Esimerkiksi naavan ja lupon erottaminen on kuvailtu valaisevasti. Naavalla on keskusjänne, joka venyy kuin kuminauha, kun taas luppo haaroo y-kirjaimen muotoisesti. Lisäksi ihmisen erilaisia vaikutuksia metsään kuvaillaan kaskeamista myöden, mutta myös metsien suojelun edistyminen mainitaan. Eri ennallistamistapoja käydään kattavasti läpi, kuten ojien tukkimista, metsän polttamista, puiden kaulaamista ja metsäpurojen mutkittelun palauttamista. 

Ensimmäisen puoliskon tärkeimpiin mainintoihin kuuluu se, että Suomen Luontopaneeli on ehdottanut metsille 10 prosentin tiukkaa suojelua jokaiseen maakuntaan. Tällä hetkellä suurimmassa osassa maakunnista ollaan tästä todella kaukana. Lukiessa herää hämmästys siitä, miksi sivuilla esitellään koko valtakunnan suojelumääriä eikä maakuntakohtaisia suojeluprosentteja. Valtakunnan tason lukujen esitteleminen on harhaanjohtavaa pohjoisessa olevien laajojen suojelualueiden vuoksi, kun taas etelässä suojelualuevaje on kaikkein suurimmillaan.

Teos tarjoaa kokeneellekin luonnonystävälle paljon uutta yleistietoa.

Teos tarjoaa kokeneellekin luonnonystävälle paljon uutta yleistietoa mutta myös käytännön retkeilyssä tarvittavaa tietoa ja paikallista ekologista tietoa. Malminetsintä ei ole sallittua kansallis- ja luonnonpuistoissa, mutta tavallisilla luonnonsuojelualueilla se taas on. Valtion mailla tulenteko on sallittua Lapissa, Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa myös tulipaikkojen ulkopuolella. Luonnonsuojelualueilla ja kansallispuistoissa nuotioiden vapaa tekeminen on täysin rauhoitusohjeista kiinni. Tähän päälle kirja kuvailee hienosti, miten hyvästä nuotiosta ei jää jälkeäkään muille retkeilijöille. Uutena hälyttävänä tietona kerrotaan tunturikoivikoiden vaarantumisesta. Mittariperhosten, porojen laidunnuksen ja männyn levittäytymisen yhteisvaikutukset saattavat uhata tunturikoivikoiden säilymistä pohjoisessa. 

Lopussa odottavat retket

Ekologiset käytävät saavat tarvitsemaansa huomiota. Seitsemisen ja Helvetinjärven kansallispuistot yhdistämällä Etelä-Suomeen saataisiin 200 km2:n suojelualue, joka olisi jopa neljä kertaa suurempi kuin Nuuksion kansallispuisto. Näin laajasta suojelusta hyötyisi muun muassa alueelle palautusistutettu metsäpeura. 

Kirjoittajat kertovat lisäksi monipuolisesta retkestään Seitsemisistä Helvetinjärvelle: ”Kotvan kuluttua tulemme pienen suon reunaan. Huomiomme kiinnittyy suureen vaaleaan läikkään, josta ei osaa sanoa, onko se kivi vai eläin. Sitten kivi liikahtaa ja paljastuu metsäpeuraksi. Hetken eläin katsoo aristelematta suuntaamme, mutta laukkoo pian omille teilleen.” (s. 159.) 

Suomen luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piiri on tehnyt näiden kansallispuistojen yhdistämisestä suojelualoitteen. Metsäliike taas on kampanjoinut suojelualueen puolesta nimeämällä ehdotetun laajennusalueen Korpikäytäväksi. 

Kaupunkien aarniometsiä esiteltäessä pääkaupunkiseutu loistaa, kun taas esimerkiksi Tampere ei voi suurista kaupungeista pörhistellä höyhenillään. Talousmetsien luonnonhoidosta nostetaan esille säästöpuuryhmät, mutta samalla jätetään mainitsematta niiden vihertävältä haiskahtava pesuohjelma, jolla saatetaan vain oikeuttaa avohakkuita. Esimerkiksi metsäsertifikaateissa säästöpuiden määrät hehtaaria kohden ovat auttamatta aivan liian pieniä monimuotoisuutta varjellakseen. 

Jokaisesta retkikohteesta on kirjassa lyhyt esittely, saapumisohjeet ja kuvaus siitä, minne kohteessa kannattaa mennä, sekä kuvia ja kartta. Joistakin kohteista mainitaan myös muuta nähtävää. Kartta olisi voinut olla joissain kohteissa kauempaa esitettynä, jotta kohteen maantieteellisen sijainnin hahmottaisi paremmin. Retkeilypaikkojen esittelyjä on tuskin tarkoitettu putkeen luettavaksi, sillä useamman kymmenen sivun yhteen pötköön selailu uuvuttaa. Lopussa olevat lähdeluettelot ovat todella hyviä, sillä ne on eritelty luvuittain. Lisäksi lopussa luetellaan kaikki kirjaan haastatellut henkilöt, joita on paljon. Taustatyö on ollut valtaisa. Näin tiiviin ja eheän teoksen kokoaminen on taidonnäyte, jossa asiantuntemus näkyy.