Hellät elätit

Hellät elätit kuvaa henkilökertojan arkielämää mutta palaa muistoissa myös turkulaisen runouden vaiheisiin 1990-luvulla. Lopussa ilmoille nousee tavallisuuden ylistys.

Mika Terhon Hellät elätit on sijoitettu kirjastoluokkaan 84.2, mutta kirjoitettu proosan ja runon välimaastoon. Itse luin teosta ennen kaikkea proosarunon rakennemallia vasten. Teos on joiltakin osin subjektiivinen ja välähdyksellinen katsaus turkulaisen runouden historiaan ja nykyisyyteen, kun otetaan huomioon, että nimi viittaa 1990-luvulla kaupungissa vaikuttaneeseen runoperformanssiryhmään Hellät elätit, johon kuuluivat teoksen kertoja- tai puhujahahmon eli Mika Terhon lisäksi Kari Aartoma, Esa Hirvonen, Markus Jääskeläinen ja Juha Kulmala sekä koreografi Nina Renvall. Elätit ei ole kuitenkaan mikään historiikki. Pikemminkin se on ”kollaasi” ja ”tie muistoihin” (s. 30), joka asettelee aineksia rinnakkain ja levittää esiin nykyhetkestä sinne tänne kulkevia rihmastoja, jolloin helliä elättejä ovat paitsi edellä mainitut kirjoittajat myös ja ennen kaikkea 2020-luvun arkeaan elävä kertoja ja hänen perheensä – avovaimo ja tytär – sekä ihmiset, joista kertoja huolehtii hoitokodissa kolmessa vuorossa tai joita hän opettaa Kriittisessä korkeakoulussa.

Tiiviisti sanottuna kertoja tai puhuja kertoo elämästään. Teos kiteyttää menetelmänsä, sisältönsä ja sävynsä seuraavasti: ”Naputan taas tätä uuskummaa beat-rytmiä, ylivuotista syli-ikävää, västäräkkiä kulkemassa oksan päästä päähän, jääräpäisyyden paluuta, underground lovers eli on aika lemmen ja keväimen, miinus kolmekymmentä” (s. 25–26). Ylityöllistetty kertoja toteaa: ”Arkeni on kehitysvammaisten huutoa, mölinää ja kiljuntaa. Kotona itkee lapsi. Yöllä kaikki hiljenevät ja arki muuttuu kirjallisuudeksi” (s. 52). Yöunia syövään projektiin ei varsinaisesti kannusteta kotioloissa: ”Avovaimo kysyy, että vieläkö kirjoitat omasta elämästäsi? Etkö jo keksi jotain uutta? Keitä ovat nämä valokuvan harmaapartaiset nuorukaiset?” (s. 79.)

Itselleni Hellien elättien käsittäminen juuri proosarunoksi oli hedelmällinen lähestymistapa sirpaleiseen ja vähintään pintatasolla asiasta toiseen poukkoilevaan tekstiin. Proosarunon hahmottamiseen kuuluu se, että lukija löytää tekstin ytimet tai viitekehykset, jotka alkavat jäsentää aluksi kaoottiseltakin vaikuttavaa tekstimassaa. Toinen merkittävä proosarunon yhdistäjä on puhuja, joka jäsentää ja värittää näkökulmillaan ja asenteillaan kaikkea mitä sanotaan. Hellissä eläteissä ytimet tai viitekehykset, jotka pitävät tekstimassaa koossa tai joiden välillä katkelmat sinkoilevat toisiinsa törmäillen, ovat seuraavat: kertojan muistot Hellistä eläteistä ja omasta kirjallisesta urastaan, kertojan yksityinen elämä ja työelämä sekä kirjoittaminen ja siihen liittyvät pohdinnat. Näihin hyvin käytännöllisiin ja arkisiin aineksiin eli tavallisuuteen kerrostuu hengellisyyden elementtejä.

Tavallisuuteen kerrostuu hengellisyyden elementtejä.

Ensisivuja lukiessani mietin, että Terhon teoksen moodi on hiukan kesytetty ja huumoriin taittuva new sentence, jota yhdysvaltalaiset kielirunoilijat, kuten Ron Silliman ja Bob Perelman, ovat hyödyntäneet ja jollaista esimerkiksi Harry Salmenniemi on harrastanut Kiviriveissään (2013) – Terho viittaakin Salmenniemeen ja muihin kokeellisiin kirjoittajiin, kuten Sami Liuhtoon (s. 52, 58), joskin itseironisesti toteaa: ”En ole tekemisissä kokeellisen kirjallisuuden kanssa” (s. 100).

New sentence -kirjoittamiselle on ominaista parataktisuus eli löyhien ja yllättävien rinnastussuhteiden hyödyntäminen. Yksittäisten lauseiden vaikutus perustuu sille, että toisiaan sivuavat lauseet ikään kuin vain osuvat yhteen, eikä niitä alisteta kokoavalle kerronnalliselle kehykselle. Myös lukijan rooli korostuu parataktisten lauseiden yhdistelijänä sekä niiden ominaislaadun tarkkailijana.

Vaikka Terhon kirjoittamisessa on new sentencen piirteitä, kyse on perinteisemmästä tajunnanvirrasta, sillä tekstin sävy pysyy yhtenäisenä. Se kumpuaa yhdestä tietoisuudesta siitäkin huolimatta, että siihen syntyy sitaattien ja epäsuorien viittausten kautta moniäänisyyttä. Teoksessa mainitaankin suoraan tajunnanvirta, kun kertoja toteaa, kuinka ”Timo Montonen sanoi, että lopeta hyvä ystävä se tajunnanvirran suoltaminen ja kirjoita jotain muuta”. Kertoja on yrittänyt: ”Heitän koivuklapiproosaa paperille kuin pitkälle alkoholisoitunut Jack Kerouac.” (s. 13.) Tulos onkin kaikkea muuta kuin standardiproosaa. Proosarunoa teos muistuttaa myös siinä, että proosa ja runo ovat rinnakkain – elättiryhmän runot katkovat proosan välillä kiihtyvää, sitten leppyvää ja nykivää virtaa. Muodoltaankin Hellät elätit on reilu satasivuinen proosaruno, sillä siinä ei ole erillisiä lukuja tai otsikoita, vain kappalejako.

Mielenkiintoinen rytmittämisen keino ovat teosta säännöllisesti kirjovat aforistiset kiteytykset, kuin pienet epigrammit. Useimmiten ne kommentoivat kirjoittajan tilannetta ja mielentilaa, mutta myös yleisemmin kirjailijan absurdia roolia ja asemaa yhteiskunnassa: ”Juoniromaanin ihmelapsena hän heräsi aamulla ja tajusi muuttuneensa jättimäiseksi aforismiksi” (s. 28–29). ”Tekstin syntyminen aiheuttaa aina mutkia matkaan ja ryppyjä rakkauteen. Avioeron ja osituksen. Suljetulla osastolla viihtyy prosaisti, avohoidossa lyyrikko.” (s. 53.)

Lausuman lyyrikosta ja prosaistista voi lukea hirtehisenä muunnelmana Pentti Saarikosken Hämärän tanssien (1983) säkeistä, joissa runoelman puhuja pohtii humoristisesti marjastajien ja sienestäjien eroja. Koska Saarikosken puhuja on aiemmin Tiarnia-sarjassa rinnastanut runon etsimisen sienestämiseen, prosaistit vertautuvat saaliin määrään panostaviin marjastajiin ja runoilijat saaliinsa valikoiviin sienestäjiin. Terhon kertojalle runon tai proosan kirjoittaminen ei ole miellyttävää ja tuottoisaa puuhaa kuten Saarikoskelle, vaan absurdia työtä, joka vie yhteiskunnan reunamille, hulluuteen. Kuten edellinen sitaatti, kiteytykset ovat usein yhteiskunnallisesti latautuneita ja näyttävät, millaista toimintaa kirjoittaminen kertojan näkökulmasta on: ”Aloitan jokaisen lauseen asiallisena ja lopussa pärisytän huuliani, kuin tahditon pelle kulttuurin hautajaisissa” (s. 8).

Terhon kertoja sujahtaa mielenkiintoisesti lajien väliin.

Terhon kertoja sujahtaa mielenkiintoisesti lajien väliin, sillä hän ei ole proosallisesti suljetulla, mutta ei täysin lyyrisesti avollakaan – ehkä tarkoitus on nimenomaan osoittaa, että kertoja ei varsinaisesti sopeuta tai kesytä kirjoittamaansa tekstiä institutionaalisesti, vaan pikemminkin liikkuu niin proosan kuin lyriikan suunnissa päättäen olla kuulumatta kumpaankaan. Marginaalin vaihtelualue on hänelle ominaisempi kuin viihtyminen ”suljetulla” tai ”avolla”.

Vaikka teos on kirjoitettu proosamuotoon, sitä painottaa runouden suuntaan se, että teksti on kirjoittamisen performanssia. Se on kirjoitettu pääosin preesensiin. Mukana on tuntu siitä, että kaikki tapahtuu kirjoittamisen hetkessä. Niinpä teksti ei vaikuta retrospektiiviseltä tai jälkikäteen harkitulta ja sommitelmalliselta, vaikka menneitä käsitelläänkin ja muistamisen hetkillä siirrytään menneeseen aikamuotoon – muistaminen tapahtuu yhä tajunnassa, joka nytkähtelee eteenpäin sekunti sekunnilta omassa nykyhetkisyydessään arjen, väsymyksen, kirjoittamisen ja erilaisten ristiriitojen ennakoimattomuuden heittelemänä.

Terhon teoksen suurimpia ansioita on, että se tuntuu vilpittömältä eikä koettele lukijaa itsetarkoituksellisilla käsitteellisillä leikeillä, joiden luonteen tajuaa vasta, kun jokin abstraktia päättelyä vaativa pohjarakenne tai taustaviitteistö paljastuu. Toisaalta on hienoa, ettei etenevä juonikaan ole erityisen tärkeä. Kirja keskittyykin kokemusta sanoittavaan kieleen, siihen miten kertoja tunnustelee kulloistakin hetkeä ja ajatusta:

Kaiken yrittämisen ja erehtymisen rajallisuus. Onnen ja epäonnen katoavaisuus. Sitä laittaa aamukahvin tippumaan voimiensa tunnossa aamulla ja illalla työntää rollaattoria Ukkokodissa. Olen isä. Se on uskomatonta. Minulla on sanottavaa ja sanon sen istumalla mykkänä tämän yön keskellä. Partani kasvaa kuin hirvellä sarvet. (s. 17.)

Usein tilannekuva pelkistyy oksymoroneiksi, mahdottomien yhdistelmien listoiksi, kuten edellisen katkelman jatko:

Syön omenan samalla tavalla kuin Robert de Niro. Olen Charles Bukowskin identtinen kaksonen. Kristillisen opiston ihmelapsi. Rock’n rollin komeetta omenavatsalla. Olen Juha Mieto ja Lenita Airiston rintaliivit. Lähdin liikkeelle tyhjästä ja päädyin olemattomuuteen. Olen takaperin luettu Koraani, olen kuiskaten luettu Raamattu. (s. 17.)

Kerronta on rentoa, ehkä jopa terapeuttista – lukiessa ei tarvitse jännittää, onnistuuko tarinan kaari, tulevatko ennakoinnit lunastettua, pitääkö muoto, kuinka sankarin käy. Koska mitään tällaista ei ensisijaisesti tavoitella, lukija voi asettua tarkkailemaan vaihtuvia hetkiä, jollaisia jokainen elämä on täynnä: ”Loppuhuipennusta ei tule, mutta tulee loiva alamäki ja iloinen huudahdus etenemisestä” (s. 101).

Ihmiselämässä vaikuttaa armo, tavallisuuden pyhä ja ennakoimaton.

Itseäni teoksessa miellytti ennen kaikkea rakenteellinen toisteisuus ja arkisen elämän traagisia ja koomisia asioita suhteellistava huumori. Helliä elättejä voi lukea sieltä täältä ilman että menettää oikeastaan mitään olennaista. Kertojan arki toistuu, muistot toistuvat, kirjoittaminen toistuu, nokkeluudet toistuvat. Kertoja toteaakin: ”Saan turvaa toiston pysyvyydestä” (s. 49). Lukijan kannalta ei ole oikeastaan väliä, viittaako kertoja tässä kohtaa Søren Kierkegaardiin, Peter Handkeen vai itseensä. Olennaista on, että teksti kantaa.

Aivan lopussa teos sitoo elementtinsä tavallisuuden ja konkretian ylistykseen. Samalla se paljastaa motivaationsa:

Tavallisuus kaikessa. Sen suoma armo. Kaiken epätavallisen, erikoisen ja poikkeavan välttely. […] Tavallisuus on unohdettu aivan täysin. […] Tavallinen krapulainen huviveron maksaja, tavallinen mies ja nainen, tavallinen postbeatkoulukunnan edustaja, tavallinen älykkö, tavallinen ryhmä. Tavallinen ryhmästä erottuva yksilö ja tavallinen yksilöstä erottuva ryhmä. Tavallinen tavallinen, saatana! […] Vielä yksi lause. Vielä myös naurava ihminen, ilon kulta, surun hopea, kaikki suuret sanat ja armon olemus. Tavallisuus.

Neurologi soittaa huomenna.

(s. 102–103.)

Kaiken läpäisevä tavallisuus on jotakin, mitä ihminen ei voi lokeroinneillaan ja erotteluillaan voittaa, vaikka kuinka yrittäisi. Ihmiselämässä vaikuttaa armo, tavallisuuden pyhä ja ennakoimaton. Loppu selittää yhteyksiä, joita kertojan kieli on tajunnanvirtana kutonut kuvaamieni ydinten välille ja ympärille kuin hermoverkkoa – se valaisee myös ajatusta, jonka Hellien elättien kertoja on aiemmin heittänyt ilmoille: ”Kaikki me olemme Jumalan avohoitopotilaita” (s. 21).