Ruumiin rajat – Kirja vapaudesta

Olivia Laing kirjoittaa tarkkanäköisesti ja henkilökohtaisestikin mielestä, ruumiista ja niiden suhteesta emansipaation teemoihin. Kirjailijan toinen suomennettu teos näyttää ja pyrkii murtamaan rajoja, joita marginaalisille kehoille on kautta aikojen asetettu. 

Olivia Laingin esseekokoelma tutkii ruumiin rajoja ja vapautta. Asetelmassa on kysymys yhtäältä siitä, millaisia rajoja ihminen itse ruumiilleen asettaa, ja toisaalta siitä, millaisia kehoja on kautta aikojen pidetty ulkopuolisin silmin katsottuna kohauttavina, epäsopivina tai yleisesti hyväksytyt muotit ylittävinä. Läpi teoksen Laing pohtii mielen ja ruumiin suhdetta esimerkiksi sairastumisen ja kärsimyksen kautta, mielihyvää tai intohimoa unohtamatta. Samalla hän kysyy, onko oletuksista ja rajoista mahdollista vapautua yksinkertaisesti, jos niihin ei alistu. 

Kirjassa tarkastellaan lukuisia tunnettuja henkilöitä, taiteilijoita, poliitikkoja ja filosofeja, jotka ovat työllään tai pelkällä olemuksellaan asettaneet monia sääntöjä kyseenalaisiksi. Toistuvimmin esiin nousee psykoanalyytikko Wilhelm Reich (1897–1957), joka keksi orgoniakkumulaattoriksi kutsutun laitteen. Tiedemiehen vaiheikas elämä ei kalpene hurjimmille tarinoille. 

Reich oli aikanaan Sigmund Freudin arvostettu oppilas. Hän oli erityisen kiinnostunut siitä, miten ihmisten kokemukset heijastuvat heidän kehoihinsa ja kuinka tukahdutetuista tunteista vapautunutta energiaa voisi hyödyntää positiivisesti. Kiinnostus seksuaaliseen mielihyvään ja orgasmeihin oli monille liikaa, niin natsi-Saksassa kuin myöhemmin Yhdysvalloissa. Reich ajautui kauas alkuperäisistä ideoistaan kehitellessään pakkomielteisesti puhelinkoppia muistuttavaa laitettaan, joka hänen mukaansa tekisi kasvokkaiset terapiakäynnit tarpeettomiksi ja toimisi näin kuin kätevänä kodinkoneena. Lopulta hyljeksitty ja vainonharhaiseksi muuttunut mies menehtyi yksin vankilassa. Sittemmin hänen elämänsä on innoittanut muiden muassa Kate Bushin musiikkia, jota Laing yhdessä esseessään analysoi. 

Kokonaisuus ei ole vailla toivoa.

Kaikkien käänteiden jälkeen tiedeyhteisön oli helppo ohittaa Reich vain omituisen kojeen keksijänä. Siitä huolimatta monet hänen ruumiin vapauteen liittyvistä ajatuksistaan ovat pysyneet ajankohtaisina, varsinkin jatkuvasti uhattuina oleville vähemmistöille ja emansipatoriselle liikkeelle. Laing kuvailee hienosti ja Sirje Niitepõldin suomennos välittää pätevästi sen, mikä näissä ideoissa yhä kurottaa meitä kohti ja on säilynyt kutkuttavana: 

What they all shared was a desire to turn the body from an object of stigma and shame into a source of solidarity and strength, capable of demanding and achieving change. 

This had always been Reich’s subject and as my own era grew more troubled I was haunted by the sense that there was something vital untapped in his work. His ideas felt like time-capsules, half buried in history and still humming with life. (s. 11.) 

Kaikkia liikkeitä yhdisti halu poistaa ruumiiseen liittyvät stigmat ja häpeä ja muuttaa ruumis pikemminkin solidaarisuuden ja voiman lähteeksi, joka kykeni vaatimaan ja aikaansaamaan muutosta. 

Juuri siitä Reich oli aina puhunut, ja mitä pelottavammaksi oma aikani muuttui, sitä enemmän minusta tuntui, että hänen työssään oli vielä jotain elinvoimaista, mikä oli jäänyt hyödyntämättä. Hänen ajatuksensa tuntuivat aikakapseleilta, jotka olivat puoliksi hautautuneet historiaan mutta hyrisivät yhä elämää. (s. 22.) 

Alkukielinen versio tuntuu kenties väistämättä väliin henkilökohtaisemmalta, siinä missä suomennos jää hiukan etäämmälle. Sellaiset ilmaukset kuin ”I was haunted” tulevat enemmän lukijankin iholle kuin ”minusta tuntui”. Alkuteksti myös assosioituu käännöstä vahvemmin tekijän omaan ruumiiseen. 

Ruumiiden ja mielten sensurointia 

Laingin teoksessa uskotaan selkeästi aktiivisen toiminnan ja yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuksiin. Kokonaisuus ei ole vailla toivoa. Silti Reichin kohtalo kaikuu kaikkien teoksessa käsiteltävien elämäntarinoiden taustalla. Viesti on, että viimeistään sairautta, pakottamista tai väkivaltaa kohdatessaan henkevinkin yksilö joutuu tekemisiin ruumiinsa rajallisuuden kanssa. 

Pohdinnan kohteina ovat esimerkiksi sellaiset tunnetut nimet kuin Susan Sontag, Agnes Martin, Angela Carter, Nina Simone, Bayard Rustin ja Malcolm X. Itse sateenkaariperheessä kasvanut ei-binäärinen ja trans Laing on usein kiinnostunut henkilöistä, joiden keho ja olemus on jollain tavoin feminiiniseksi mielletty eikä välttämättä heteronormatiivinen. Vammaisuutta identiteettinä ei kokoelmassa juuri mainita, vaikka Laingin havainnot sopisivat hyvin siihenkin kontekstiin. 

Kaari on julma mutta kerronta vaikuttavaa. 

Pidän erityisesti Laingin terävästä kritiikistä syrjintää vastaan riippumatta siitä, mitä tai ketä kirjoitus muuten käsittelee. Hän osoittaa, miten poikkeavia tai sellaisiksi miellettyjä ruumiita ja ajatuksia on aina pyritty rajoittamaan ja pyritään vastakin. Eugeniikan sävyttämä ajattelu esimerkiksi syntyvyyden säännöstelyyn vedoten tai vaikkapa homoseksuaalisuuden kavahtaminen ei ole ollut vierasta myöskään seksuaalista vapautusta ajavalle liikkeelle. Teos etenee loogisesti ja sen havainnot nivoutuvat yhteen vaivatta, välillä selkeydessään kauhistuttavina. 

Siellä missä vainotaan vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, pyritään ennemmin tai myöhemmin sensuroimaan myös heidän hengentuotoksiaan, taidetta, tiedettä ja kirjallisuutta. Kolmannen esseen alussa Laing kuvaa vapautunutta seksuaalisuutta niin omina nuoruusaikoinaan Brightonissa kuin Weimarin tasavallan aikaisessa Berliinissä. Teksti päättyy aivan toisiin tunnelmiin. Lopulta käsittelyssä on maailman ensimmäisen seksuaaliklinikan, Seksuaalitieteen instituutin kohtalo. Saksanjuutalainen seksologi ja aktivisti Magnus Hirschfeld johti instituuttia, jonka natsit tuhosivat. Tätä hävitystä seurasi pian myös kirjojen hävittäminen. Kaari on julma mutta kerronta vaikuttavaa.  

Eugenics regards the human race as a kind of library, some volumes of which need to be removed from circulation. The men ran back and forth, in shiny boots. There were ashes and fragments of burning paper in the air. More and more books were thrown on the fire, books by Freud and Reich and Havelock Ellis: dangerous books, degenerate books, books that dared spell out a lexicon of bodily delights. (s. 107–108.)  

Eugeniikka pitää ihmisrotua eräänlaisena kirjastona, jonka kirjoista osa on poistettava saatavilta. Miehet juoksivat edestakaisin kiiltävissä saappaissaan. Ilmassa lensi tuhkaa ja palavan paperin riekaleita. Tuleen heitettiin yhä enemmän kirjoja, Freudin ja Reichin ja Havelock Ellisin teoksia: vaarallisia kirjoja, paheellisia kirjoja, kirjoja, joissa ruumiin ilot oli uskallettu muotoilla sanoiksi. (s. 124.) 

Myös Laingin teos pyrkii sanallistamaan ruumiin iloja ja kertomaan niistä kiinnostuneista ihmisistä. Samalla se paljastaa, miten ilo koetaan uhkaksi ja vallankäyttö, vieraan pelko ja kahlitseminen toistuu. Näin käy, oli kysymys sitten kirjarovioista, vankilajärjestelmästä tai lääketieteen väärinkäyttämisestä, maailmansotien ajoista tai nykypäivästä. Tällaista kehitystä vastaan voi ja tulee tapella juuri, kuten kirjailija on tehnyt, lukemalla ja kirjoittamalla, kysymällä ja kyseenalaistamalla.