Miehitetty kaupunki ja muita runoja

Belgialaisen Paul van Ostaijenin klassikkoteos on uraauurtava esimerkki runoilijan kielellisestä ja visuaalisesta kekseliäisyydestä sekä latojan taiteellisesta kunnianhimosta. Kari Aronpuro tulkitsee van Ostaijenin runot uskollisesti suomeksi.

Antwerpenin päärautatieasema on kaupungin kokoon nähden turhan jyhkeä, mikä selittyy Belgian kolonialistisen menneisyyden tuottamalla varallisuudella. Kaupungissa ensi kertaa käydessäni kävelin W. G. Sebaldin Austerlitz-kirjassaan kuvailemalta asemalta kohti vanhaakaupunkia, kulkien timantinleikkaajien kortteliston halki art nouveau -rakennusten reunustamalle Meir-ostoskadulle. Sen julkisivuja rytmittävät kauppojen logot ja mainokset. Erään sivukadun antikvariaatissa näin Paul van Ostaijenin suurikokoisen runokokoelman Bezette stad eli Miehitetty kaupunki.

Flaamilaisrunoilija van Ostaijen (1896–1928) sai vaikutteita niin modernismista kuin avantgarden keskeisimmistä suuntauksista, erityisesti ekspressionismista ja dadasta. Anekdootin mukaan Antwerpenissa syntynyt runoilija tunnettiin nimellä Herra 1830, sillä hän pukeutui kyseisen ajan dandyn tavoin kaduilla kuljeskellessaan.

Aronpuron suomennosvalikoima kattaa lähes koko van Ostaijenin tuotannon, mutta keskityn tässä ensisijaisesti Miehitettyyn kaupunkiin, sillä se on leikkauspiste tekijänsä varhais- ja myöhäistuotannon välillä. Tämän lisäksi se oli ilmestyessään rakenteeltaan lähes ainutlaatuinen kirjaesine. Vuonna 1921 ilmestyneen kokoelman merkitystä Belgian hollanninkieliselle yhteisölle on hankala kiteyttää suomalaiselle lukijalle, mutta jotain kertoo se, että korona-aikana Antwerpenissa myytiin jopa kasvomaskeja, joihin oli painettu Miehitetyn kaupungin tunnetuimpia runoja. Teos on Flanderissa locus communis, yhteinen viitepiste, jonka kulttuurihistoria on kieliyhteisölleen tärkeä. Pienehkö kieliyhteisö on ymmärtänyt kirjallisen kulttuurin merkityksen, ja keskieurooppalaiset kirjalliset virtaukset ovat olleet helppokulkuisen lähellä eli yleisesti tunnetumpia. Miehitetyn kaupungin käsikirjoituksen löytymistä juhlittiin, ja viitisen vuotta sitten Antwerpenin kaupunki kulutti mukisematta yli 700 000 euroa veronmaksajien rahoja sen hankintaan. Van Ostaijenin omakohtaista kädenjälkeä ja typografista ideointia voi tutkia uuden omistajan digitoimasta käsikirjoituksesta.

Paul van Ostaijenin Miehitetyn kaupungin käsikirjoitus näyttää, miten valmiiksi runoilija oli kehitellyt teoksensa ilmiasun. Kuva Bart Huysmans & Michel Wuyts. 

Teos ei ole klassikko vain Belgiassa, vaan se on länsi- ja keskieurooppalaisen avantgardistisen perinteen elimellinen edustaja. Miehitetty kaupunki kuvaa 1910-luvun antwerpenilaista kaupunkimaisemaa logoineen, mainoksineen ja äänineen – eli aikaa, jolloin saksalaiset olivat miehittäneet valtaosan Belgiasta. Tämän otoksen van Ostaijen pyrkii välittämään täsmällisin näkymin, elävien mielikuvien, soraisten äänien ja päällekkäisten rytmien avulla. Kokoelma oli ilmestymisaikanaan typografisesti uraauurtava, ja aika ajoin sen dadaistinen tyyli jättää lopullisen merkityksen paikantamisen lukijan harteille. Van Ostaijen ei pyri ilmaisemaan omakohtaisia tunteita vaan yleisluontoisia ajatuksia, joita ei esitetä voimallisesti kokevan subjektin näkökulmasta.

Huomionarvoista on myös teoksen monikielisyys, sillä van Ostaijen tunnetaan flaamilaisaktivismin airuena. Hollannin oheen tekstiin asettuu ranskan- ja saksankielisiä fragmentteja – kaikkea vuorosanoista ja huudahduksista motonomaisiin toteamuksiin. Myös englanti on läsnä länsieurooppalaiselle satamakaupungille ominaisella tavalla. Osa fragmenteista on ”löydettyjä tekstejä”, kuten laulujen sanoja tai näytelmien vuorosanoja. Tästä kielten runsaudesta hollanti on suomennettu, kun taas käännökset ranskasta ja saksasta löytyvät viitteistä. Se on perusteltu ratkaisu, koska muut kuin hollanninkieliset ilmaukset ovat van Ostaijenille usein identiteetti- ja luokkatietoisia kulttuurisia viitepisteitä. Saksa oli miehittäjän ja ranska belgialaisen aristokratian kieli – poliittisesti van Ostaijen oli radikaalin antibelgialainen, sillä hän haikaili Flanderin eroa liittovaltiosta. Hollanti taas muodosti sen kieliyleisön, jolle teos oli suunnattu.

Vaikka van Ostaijen oli käsikirjoituksensa isä, on julkaistu teos toteutettu tiiviissä yhteistyössä typografi ja taiteilija Oscar Jespersin (1887–1970) kanssa, jonka panos näkyy niin kannessa, puupiirroskuvituksessa kuin suuressa osassa typografisiakin ratkaisuja. Miehitetty kaupunki on yhtäläisesti kirjallinen teksti ja muotoiltu kirjaesine, sillä sen muoto on rakenteellinen osa merkitystä. Typografia, sivujen asettelut ja teoksen kokonaisrytmi eivät pelkästään havainnollista van Ostaijenin luomaa sisältöä, vaan tuottavat lukemisen ajan, rytmin ja jännitteen eri elementtien välillä. 

Miehitetyn kaupungin typografista ilmiasua Jespersin ja van Ostaijenin yhteistyönä.

Miehitetty kaupunkimaisema tungeksi myös Antwerpenin asukkaiden kuuloaistiin. Typografian avulla Miehitetty kaupunki pyrkii kääntämään puheen ja äänen visuaaliseksi muodoksi hyödyntämällä eri kirjasinkokoja, välistyksiä ja sommittelua lukunopeutta ohjaamaan. Yhtenä viitepisteenä voi nähdä Guillaume Apollinairen kalligrammit, joiden edellyttämät poeettiset ratkaisut van Ostaijen kuitenkin hylkäsi. Flaamilaisteoksen yksittäiset sivut eivät nimittäin toimi samanlaisina ”julisteina” esineistä tai katukuvasta vaan ajallisina tapahtumina. Jespers ja van Ostaijen hyödyntävät tyhjää tilaa jatkuvan tekstin kiihdyttämisen ja hidastumisen rinnalla. Kielellis-typografinen kokeellisuus paikantuu yksittäisten sivujen sijaan koko kirjan tasolle, jolla merkitys muotoutuu aukeamien ketjusta, niiden keskinäisestä vaihtelusta ja toistosta.

Bezette stad on myös esineenä huomiota herättävä, sillä kvarttokoko vastaa suunnilleen hieman leveämpää A4-arkkia. Suomennos on kooltaan tätä pienempi, mikä väistämättä riisuu kirjan visuaalisen ilmeen tavanomaisemmaksi ja tiiviimmäksi. Sivuille sijoitetut tekstielementit tai aukeamien marginaalit eivät hengitä aivan samalla intensiteetillä tai luo samanlaista keston vaikutelmaa kuin alkuteos.

Berliinissä kirjoitettu Miehitetty kaupunki on van Ostaijenin muuta runoutta vakavamielisempi ja kunnianhimoisempi yritys ajanmukaisen tavoitteen eli kokonaistaideteoksen saavuttamiseksi nimenomaan tekstuaalisessa muodossa. Typografisten kokeilujen motiivi on juuri pyrkimyksessä välittää runouden keinoin moniaistisia kokemuksia ylirajaisesti tavalla, johon ajan runous ei ollut hiottu. Myös monikielisyys on osa tätä pyrkimystä. Miehityksen vuoksi runon puhujan kokemusmaailmassa on jatkuva vieras läsnäolo, joka korostaa hienovaraisesti muita luokkaan ja kieleen liittyviä, lopulta yhtä etäisiksi jääviä läsnäoloja. Kaupunkitilassa kuultujen kommenttien lausuja on kadonnut ihmispaljouteen, ja äänet vain ovat, ikään kuin ilmassa leijuen. Kokoelman pyrkimyksenä on tavoittaa sadan vuoden takaa eräänlainen pysäytetty mutta elävä nykyhetki, joka on edelleen hyvin samastuttava. 

Van Ostaijenin kirjaesineeseen liittyvä ideointi on niin keskeistä teoksen ymmärtämiselle, että onneksi Aronpuro on liittänyt jälkisanoihinsa kirjeen, jossa runoilija selostaa ratkaisujaan niitä ymmärtämättömälle aikalaiskriitikolle. Kirjeessä van Ostaijen tulee paljastaneeksi, miten syvällisesti hän on ymmärtänyt aikansa koettelevan kirjallisuuden pyrintöjä, vaikka Miehitetty kaupunki ei yritäkään hyödyntää futurismin ja dadan äärimmäisimpiä kokeiluja. Hänen mukaansa kirjoitetun sanan tehtävä on ”antaa tietoiselle muoto, joka voi panna tiedostumattoman värähtelemään. […] Rytminen typografia esiintyy kuitenkin kirjassa Bezette Stad myös puhtaasti tiedostumattomana. […] On kiinnitettävä lukijan huomio enempään kuin vain sanan journalistiseen merkitykseen. Sanan vartaloon. Vokaaliin. Konsonanttiin. Intervalliin. Vaikenemiseen. Hengittämiseen. Avainsanaan – vetovoimaydin, jonka ympärille atomit ryhmittyvät. Kiteytykseen. Pinnallisen sanan jännitteeseen ulottuvuudetonta kohtaan.” (s. 297–298.) Van Ostaijen näyttää imeneen avantgarden mukanaan kuljettaman kielikriittisen asenteen, jonka taustalla on erityisesti saksankielisessä maailmassa vuosisadan vaihteessa koettu syvä epäily kielen välineellisyyttä kohtaan. Se yhdisti keskenään niinkin erilaisia kirjailijoita kuin Hugo Ball, James Joyce ja Jorge Luis Borges.

Aronpuron huolellinen suomennos on vuosien työn tulosta, minkä ansiosta van Ostaijenin kimurantti klassikko on saanut arvoisensa olomuodon suomessa. On pieni ihme, että kokoelma on ylipäätään olemassa tällä kielellä, vieläpä sen kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaa avaavan, asiantuntevan suomentajan puheenvuoron kera. Kokoelma on nimittäin aiemmin käännetty vain niille kielille, joita se sisältää.

Käsillä oleva käännöskokoelma ei kuitenkaan ole aivan ensimmäinen van Ostaijen -suomennos. Runoilijan tuotantoa saattoi tiettävästi lukea ensimmäisen kerran suomeksi Aronpuron kokoelmasta Peltiset enkelit (1964), joka sisältää postuumisti julkaistun runon ”Oodi Singerille”. Miehitetty kaupunki -teosta taas esitteli ensimmäisenä Veikko Polameri Parnassossa vuonna 1966. Palladiumin julkaisemaan suomennokseen sisältyy runoja kokoelmasta Ahdistuksen ja tuskan juhlat (1918–1921), jonka runot on painettu van Ostaijenin käsin kirjoittamina. Runosta ”Fatalistinen laulu” on olemassa sekä Polameren että Aronpuron versiot, ja niitä on syytä vertailla. Polameren käännöksessä runo on toteutettu kirjoittamalla suomennos elegantisti käsin, van Ostaijenin alkuperäistä mukaillen. Käsin kirjoitettu teksti ilmentää ilmaisun rytmiä ja sanojen painokkuutta musteen tuottaman ilmiasun perusteella. Nämä ”parasemanttiset” ilmiöt ovat näkyvillä Aronpuron käännöksessä alkukielisten runojen reproduktioina, vaikka suomennos on kirjoitettu tekstinkäsittelyohjelmalla. Käsin kirjoitettujen tekstien osalta julkaisun on syytäkin olla kaksikielinen, sillä van Ostaijenin typografinen leikki ei aina käänny toiselle kielelle. Siten Aronpuron suomennoksessa menetetään vähemmän, Polameren versio on taas uskollisempi menetelmälle.

Veikko Polameren käsin kirjoitettu suomennosote Paul van Ostaijenin runosta ”Fatalistinen laulu” (1966).

Van Ostaijenin runon monitulkintaisuutta voi havainnollistaa vertailemalla sen suomennoksia. Yleisesti ottaen Polameri tulkitsee runoa enemmän, vaikkakin myötäkarvaan, täyttämällä van Ostaijenin jättämiä aukkoja. Aronpuron suomennos taas on lähempänä sekä alkuperäistä että kotimaisen nykyrunouden ilmaisua.

Polameri

Kamppailen  

kuten kamppailee haaksi rannikolla

xxxxxKamppailen

xxxxxxxxxxxitseni hengiltä

keinuva laulelma

xxxxxxxxkuolleesta

xxxxhaaksesta

Aronpuro

MINÄ kamppailen

niin kuin hylky kamppailee rannalla

xxxxxxxMINÄ kamppailen

xxxxxxxxxxxxxxxxxxkuolemasta

huojuvaa laulua

xxxxxxxxxkuolleista

xxxxxxxxxHYLKY

Aronpuron versiossa toisteisuus korostaa minää ja luo runoon anaforamaisen rytmisen kuvion, mikä Polamerellä hukkuu verbin persoonapäätteeseen. Samalla Polameri luopuu tärkeästä typografisesta rytmistä, jonka versaalikirjoitus teokseen luo. Äänteellisesti Polameri luo hieman vanhahtavan symbolistisvaikutteisen runokuvan alkusointujen ja sanajärjestyksen avulla, minkä vuoksi kieli keinuu verkkaisemmin kuin Aronpurolla. Jälkimmäisellä yksitavuisten sanojen luoma staccato vahvistaa kuvaa voimallisesta myrskystä, jonka nostattamat aallot todella saattavat pirstoa purren jäänteet.

Versiot osoittavat van Ostaijenin ajan kielen tavoittamisen hankaluuden, etenkin suomenkielisessä asussa. Tämä käy paikoin ilmi tuoreesta kokoelmasta. Ajan dadateksteihin vertaillen on esimerkiksi vaikea uskoa, että van Ostaijen olisi kirjoittanut suoraan ”palleista” (s. 157). Todennäköisemmin hän olisi turvautunut kiertoilmaukseen. Alkukielisessä tekstissä luodaan pyöreyden ja pyörimisen vaikutelmaa lorumaisten sanojen billen/ballen/bollen kautta. Näin ollen suomenkielisessä van Ostaijenissa on ymmärrettävästi ripaus Aronpuroa. Tästä kielivät vaikkapa aavistuksen 1900-luvun puolivälin jälkeistä aikaa henkivät sanavalinnat, kuten ”spuglattu” (ulos syljetty, s. 178) tai ”tubisenpihinää” (tuberkuloosin aiheuttama hengitysvaikeus, s. 193). Kantava ääni säilyy kuitenkin van Ostaijenilla, vaikka jotkin hänen uudissanoistaan on jätetty kääntämättä, kuten ”minnesmartrayon” (s. 150). Viitteissä se on selitetty runoilijan ”yksilömurteeksi”, jonka selitykseksi on tarjottu suomennoskäsikirjoitusta kommentoineen Jarkko S. Tuusvuoren luentaa ”rakkaudenmarttyyripyhäkkö”. Englanninnos tarjoaa vaihtoehtoa ”loveache dept.”, joten vähintään teema käy ilmi.

Etenkin germaanisten kielten dadaisteille uudissanojen kehittely oli varsin säännönmukaista, joten suomentamatta jättäminen ei ole perusteltua, vaikka uudissanat saattaisivat sisältää monimerkityksisyyttä. Tästä esimerkkinä Palladiumin julkaisema Hans Arpin Pilvipumppu, jossa Markku Into on suomentanut ”spiegelgassedadan” aivan oikein ”peilikujadadaksi” – jättäen kuitenkin mainitsematta, että dadaistien tukikohta Cabaret Voltaire sijaitsi Zürichin Spiegelgasse-kadulla. Siten suomennokseen on päätynyt lisäannos nonsensea.

Haasteellisessa käännöstyössä kuluu aikaa, ja vuosien myötä myös Aronpuron taustaselvitykset ovat kasvaneet mittaa. Jälkisanoissa on keskeisiä huomioita van Ostaijenin ajattelusta kirjaesineen suhteen, mutta ne hieman hukkuvat nykysijoilleen. Pitkähkön kirjeen olisi voinut liittää osaksi van Ostaijenin teoksia, koska se avaa kirjoittajansa poetiikkaa perinpohjaisella tavalla. Osa Aronpuron kiinnostavista pohdinnoista on taas sijoitettu jälkisanojen viitteisiin, joista yksi on kaksisivuinen selvitys kielestä myyttinä. Kyseisessä viitteessä suomentaja selväsanaisimmin pohtii omaa työtään, josta olisi suonut kirjoitettavan varsinaisissa jälkisanoissa.

J. K. Ihalainen on toteuttanut suomenkielisen typografisen asun, joka on syytäkin huomioida erityisellä maininnalla. Vaikka van Ostaijen perusteli nimenomaan käsityönä painetun tekstin merkitystä, olisi vaikea uskoa, että tämä teos olisi vaatimansa työmäärän vuoksi saanut suomenkielisen muotonsa vailla tietotekniikkaa. Kenties sen vuoksi kirjaan on päätynyt yksittäisiä virheitä, joista vakavin on runon ”Land Avond” (Maa Ilta) suomennoksesta puuttumaan jääneet kaksi riviä. Ne kuuluvat ”Dans van Hond vóór Maan / van maan bezeten hond” (s. 48), jotka kääntyvät osapuilleen muodossa ”Koiran tanssi kuun edessä / kuusta riivattu koira”.

Huomiota herättävin valinta on Jespersin Miehitettyyn kaupunkiin tekemän kansikuvan korvaaminen kannella, joka ei muodosta mielleyhteyksiä van Ostaijeniin, yli satavuotiaan runoteoksen teemoihin tai visuaaliseen asuun, dadaan saati taiteidenvälisyyteen ylipäätään. Lukija ei kannen nähdessään osaa odottaa sisältöä. Tämänkin ratkaisun taustalla lienee aronpuromainen silmänisku liittyen vuosikymmenten mittaiseen rakkauteen, joka siivitti suomennoksen valmistumista. Kannen kuva on Aronpuron puolison, jo edesmenneen Marra Lampin ottama.

Käveltyäni ja selailtuani Bezette stadia antikvariaatissa en voi välttyä ajattelemasta niitä kaupungin kieliä, joita askelteni lomassa kuulin. Timantinleikkaajien jiddiš kuuluu edelleen rautatieaseman läheisyydessä, mutta tästä elävästä yhteisöstä ei van Ostaijenin teoksessa ole jälkeäkään.

Lisälukemista

Miehitetty kaupunki -teoksen käsikirjoitus digitoituna.