Neonaivot

Runokokoelma puhuu nuorten mielenterveysongelmista heidän omalla äänellään. Runokeinot jäävät ohuiksi ja paikoin kömpelöiksi, mutta teoksen vilpittömyys iskee.

Siiri Rantalan esikoisteos Neonaivot herättää minussa erikoisen toiveen: Olisin halunnut löytää nämä runot toisessa muodossa. Tarroina sähkökaapeista tai Kelan kirjekuoriin ahdettuina. Runojen kieli ja aihepiiri tuntuvat vastustavan niin vasemmalle tasattuja säkeistöjä kuin kirjaesinettä. Kansien välissä runot näyttävät jotenkin ryhtiin pakotetuilta, ne pönöttävät muodossa, joka ei kiinnity sisältöön.  

Neonaivot on kuvaus nuoren mielenterveysongelmista ja siitä, millaista on elää neurovähemmistössä valtaväestön ympäröimänä. Teos sisältää pitkällä aikavälillä syntyneitä tekstejä ja osa runoista heijastelee yläasteikäisen tuntoja, takakannessa kerrotaan. Mahdollisuus lukea teini-ikäisen kirjoittamia runoja on harvinainen ja ilahduttava. Ennen lukurupeamaa mietin, miten runojen keinot ja sisällöt muuttuvat kirjoittajan kasvaessa. Ei ole kuitenkaan helppoa sanoa, mitkä Neonaivojen runoista ovat niitä, jotka Rantala on kirjoittanut yläasteella. Teos on tyyliltään yhdenmukainen: puheenomaisuus, puolisoinnut ja puhujaminän korostuminen ovat sen ydinpiirteitä. Riimittelypyrkimyksissään osa runoista kuulostaa jopa rap-sanoituksilta: ”En kestä mun aivoja luomuna / mutta kestän niitä lightina, / jaksan niiden kanssa tapella / kun mulla on se purkki tukena.” (s. 20). Teos kiertyy itseään, ihmissuhteitaan ja yhteiskuntaa reflektoivan minän ympärille. 

Z-sukupolven ääni 

Nuorten pahoinvoinnista ja neuropsykiatrisista diagnooseista käydään julkista keskustelua lähes kyllästymiseen saakka, mutta äänessä ovat lähinnä opettajat, lasten äidit ja psykiatrit. Neonaivot tuo keskusteluun puuttuvan ja mahdollisesti tärkeimmän äänen, siis nuoren oman kokemuksen. Ensimmäisen osaston avausruno ”Auttakaa!” antaa ymmärtää, ettei teos pyri puhumaan vain yksityisestä tilanteesta. Se on ääni siitä joukosta, jossa ”Yksi dissoilee, toinen suunnittelee / kuinka selvitä päivästä, kolmas kuinka lakata selviämästä.” (s. 11). 

Runojen nimissä on diagnooseihin viittaavia sanoja, kuten ”OCD” ja ”Sairas sielu”, mutta teoksessa ei ole hiukkaakaan lääketieteellisen steriiliä etäisyyttä aiheeseensa: ”Hei voisitko vähän siirtyä / mun täytyy koskettaa tuota lyhtyä / tai mä saatan kuolla” (s. 13). Pakko-ajatukseen tulee kirjoitetussa muodossa yllättäviä sävyjä, jopa komiikkaa. 

Kansien välissä runot näyttävät jotenkin ryhtiin pakotetuilta.

”OCD”-runo on hyvä esimerkki Neonaivojen toimintaperiaatteesta. Se on kokemustarina, mutta samalla se kertoo kirjoittamisen ja kirjoituksen mahdollisuuksista. Teksti on aina jotakin muuta kuin sisäinen kokemus. Kun sanat irtoavat kehosta paperille, ne muuntavat vyyhtimäisen kokemuksen jäsentyneeseen muotoon ja tuovat siihen uusia ulottuvuuksia. Ne myös usein kadottavat jotakin siitä intensiteetistä, jolla esimerkiksi pelko kurittaa kehoa. Kirjoittaminen on lisäksi mahdollisuus raivata itselleen suunvuoro ja löytää sanat: ”Usein vasta kynä kädessä saan äänen / sen kautta minäkin kerron kyllä kaiken.” (s. 53). Neonaivoista välittyy kirjoittamisen välttämättömyys ihmiselle, joka kamppailee mahdollisuudestaan elää yhteiskunnassa omana itsenään. 

Neonaivojen puhuja kohdataan usein diagnoosiensa ja oireidensa läpi. Monet välittävät hänestä työnsä puolesta: ”soitetaan sulle joskus keväällä” (s. 11). Kun arjessa on paljon lääkkeitä, soittoaikoja ja diagnooseja, ne vaikuttavat minäkäsitykseen: ”Mun aatteet on sairaus / pelot on sairaus / persoona on sairaus / mikä sitten on mua?” (s. 33). Kysymys kertoo mielenterveysongelmien monimutkaisuudesta. Kun lähes kaikki ajattelu ja toiminta voidaan kiinnittää johonkin diagnoosiin, tunnistaako ihminen lopulta olevansa muuta kuin monisairas? Teos sisältää jonkin verran medikalisaation kritiikkiä, sellaiseksi tulkitsen esimerkiksi edellä siteeraamani säeparin. 

Epäsovinnaista tilitystä  

Neonaivoja lukiessa ajattelen toistuvasti Runokuu-festivaalilla järjestettyä poetiikkakonferenssia, etenkin Taneli Viljasen alustusta. Viljanen puhui tottelemattomuudesta: ”Runouden on oltavat tottelematonta”, kirjoitin ylös. Otin ajatuksen käyttöön Neonaivojen äärellä, vaikka ehkä eri tavalla kuin Viljanen tarkoitti. Neonaivot tekee melkein kaiken päin vastoin kuin kirjoitusoppaissa tai kursseilla neuvotaan. Sen kieli on pikemminkin yleistä kuin omaäänisyyteen pyrkivää. Se sisältää inhokkisanontojani, kuten ”pitää langat käsissä”, ”kultainen keskitie” ja ”loppupeleissä”. Runot eivät yritä elvyttää latteuksia tai tehdä tiettäväksi, että niiden käyttö on tietoista. 

Teos tuo välillä mieleen Tytti Heikkisen Varjot astronauteista -kokoelman (2009). Heikkisen kokoelmaa voi pitää esimerkkinä kotimaisesta flarfista, siis löydetystä runoudesta, jossa tekijä hakee yleensä internetistä materiaalia ja työstää siitä runoja. Flarfissa korostuvat usein epäsovinnaiset kielenkäytön tavat ja se asettaa kyseenalaiseksi sen, mikä on hyväksyttävää runoudessa tai ylipäänsä hyvää runoutta. Vaan miten suhtautua runoihin, joita ei kehystä flarf-estetiikka tai ilmeinen keinotietoisuus? Tässä on vilpitöntä teini-iän tilitystä: ”kun et tarvinnut mua enää niin / lähetit mut toiseen galaksiin, / yhteys poikki ja kamerat kii. / Mutta älä unohda / että voin vielä olla sun kiertoradalla / avaruusromuna aiheuttaa tuhoa.” (s. 74.)  

Rantalan runot ovat välillä hullunkurisia, niissä on kömpelyyttä ja päiväkirjamaisia sävyjä. Ne tunnustavat kokemuksia ja näyttävät pyrkivän pikemminkin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen kuin runokeinojen ja tyylin hallintaan. Neonaivot saa minut pohtimaan esteettisen mieltymysteni ja runomakuni taustoja ja luokkasidonnaisuutta. Teoksen vilpittömyys ja musta huumori iskevät: ”Haluaisin muuttaa jo kauas täältä / mutta ei tarvitse mennä kuin kauppaan / niin on jo ahdistuskohtaus päällä!” (s. 81). 

Kun aikuisilla ei ole resursseja, nuoret auttavat toisiaan 

Puhuja on usein vakuuttunut tilanteensa toivottomuudesta: ”mutta loppupeleissä oon yksin mun pään sisällä / eikä mua voi tulla täältä pois vetämään.” (s. 33). Lukija kuitenkin huomaa, ettei puhuja ole immuuni hyväksyville ja välittäville eleille, joita saa toisinaan ystäviltä: ”Ne kysyy, pääsinkö kotiin ja oonko ok / kyynelten läpi jotenkin saan selkoo / että ihmiset välittää / ja vaikka sitä on vaikea käsittää / ne ei halua, että häviän täältä / joten paras varmaan vielä jäädä.” (s. 30). Miten valtava merkitys ystävyyssuhteilla on! Oikealla hetkellä puhelimeen kilahtava viesti voi olla syy pysytellä elävien kirjoissa. Teoksessa ikätoverit kohtaavat puhujan silmänkorkeudelta, vertaisenaan. Joskus he ovat julmia, mutta myös heidän välittämisensä on aitoa.  

Puhuja näkee arjessaan, millaisina ajatuksina ja tekoina osattomuus ilmenee.

Teos antaa hyytävän kuvan suomalaisen yhteiskunnan arvoista ja asennoitumisesta nuoriin: ”Onko se teidän ratkaisunne ilmastonmuutokseen / että väestö vähenee / kun gen z täältä oman käden kautta pakenee? En olisi halunnutkaan olla osa tulevaisuuttanne, / pitäkää talouskasvunne / ja maksakaa itse eläkkeenne!” (s. 91.) Teoskokonaisuuden valossa puhujan suuttumus aikuisia ja valtaapitäviä kohtaan on oikeutettua. Se herättää myös toivoa: Z-sukupolven edustajat eivät suostu syyttämään ahdistuneisuudestaan vain itseään. Teoksessa ilmastokriisin hidastaminen, yhdenvertaisuuden edistäminen ja eläinoikeudet ovat asioita, joille aikuiset eivät tee riittävästi. Puhuja näkee arjessaan, millaisina ajatuksina ja tekoina osattomuus ilmenee: ”‘Polttaisko jonkun mersun / vai liittyisikö kulttiin?’ / nuori harhailija pohtii” (s. 89). 

Teoksen on julkaissut Momentum-kirjat. Kustantamo toimii Aviadorin kanssa samassa osoitteessa ja Vesa Tompuri on molempien kustantaja. Momentum tarjoaa kirjailijoille erilaisia yhteistyösopimuksia, joissa kuitenkin tyypillisesti kirjailija maksaa esimerkiksi osan painoksesta. Kustantamon toiminta on herättänyt keskustelua esimerkiksi Facebookin Kirjailijanloput-ryhmässä, jonka taustoiltaan kirjavaan jäsenistöön kuulun itsekin. Keskusteluissa on noussut esiin kysymys siitä, ovatko esimerkiksi termit ”puolikustanne” tai Momentumin sivuilla ilmoitettu ”hybridikustanne” hämärtäviä. Voidaanko puhua kustannussopimuksesta, jos tekijä ostaa osan painoksesta? Teos olisi seissyt jaloillaan ehkä jopa paremmin omakustanteena. Mielikuva hengeltään anarkistisista runoista, jotka eivät portinvartijan lupaa kysele, olisi vahvistunut. Toisaalta silloin teos ei ehkä olisi löytänyt tietään Kiiltomadon toimitukseen ja näiden lukevien silmien alle.