Etymologian etymologia – ja muita etymologioita

Tietoesseissä liikutaan myöten pitkää ja leveää historiaa siinä määrin loisteliaalla tyylillä, että se saa katsomaan tulevaisuuteen ja ounastelemaan teoksen asemaa vastaisena klassikkona.

Tanskan hullu tai sellaista näyttelevä prinssi koki todellisen kirkasjärkisyyden hetken. Polonius kysyi (Paavo Cajanderin sanoin): ”Mitä luette, prinssi hyvä?” Ja Hamlet vastasi: ”Sanoja, sanoja, sanoja.” 

Itse asiassa hän vastasi: ”Words, words, words.” Se on aivan eri asia, sanan ”words” voi sylkäistä tai viskata suustaan toisin kuin suomenkielisen vastineensa. Sanojensa määrässä englantiin verrattuna köyhä suomi pitää sanojaan suuressa arvossa, viskaamattomina. 

Tämä, kielen eli sanojen materiaalisuus, on eräs niistä asioista, jotka valtaavat mielen folkloristi Tuomas Palosen teoksen äärellä. Etymologian etymologia – ja muita etymologioita koostuu kolmestakymmenestä lyhyehköstä esseestä, jotka useassa kohden sivuavat toisiaan, risteävät toistensa kanssa ja täydentävät toisiaan. Suorastaan loisteliaalla tyylillä kirjoitetut tekstikatkelmat toimivat kyllä itsenäisinä – ne voisi kuvitella vaikkapa Ylen Radio 1:ssä ääneen luetuiksi. Täysiin oikeuksiinsa esseet pääsevät kuitenkin vasta kokonaisuuden osina, kokonaisuudesta käsin tarkasteltuina.

Köyhä suomi pitää sanojaan suuressa arvossa.

Kirja alkaa etymologian määrittelyllä, mutta myös pelkän määrittelyn onnistuminen Palosen edellyttämässä mielessä vaatii kirjan kokonaisuuden horisonttia. Toisin sanoen etymologia (kreikan sanoista etumos, ’tosi’, ja logos, ’järki/sana/puhe’) tuntuu karkaavan määrittelyiltään. Tämä johtaa ajatuksen suoraan sanojen monimerkityksisyyteen ja -kerroksisuuteen. Kirjoittaessaan tuonpuoleisen eri nimityksistä Palonen mainitsee vuosisatoja kestäneen ”tulkinnan, väittelyn, mielikuvituksen ja näkyjen pyörteen” (s. 147). Siinä hän tulee kuvanneeksi myös etymologian sen paloslaisessa hahmossa: tulkintaa, väitteitä, kuvitelmia ja näkyjä. 

Mielikuvituksen portit

Viime vuosina etymologian soihtua on kirjallisessa julkisuudessa kantanut ennen muita Reijo Pitkäranta. Kun kirjoitin Kiiltomadossa hänen teoksestaan Fata verborum (15.12.2021), nostin esiin braudelilaisen pitkän keston (la longue dureé) historian. Pitkäranta sai ajattelemaan sanojen pitkällisyyttä, niiden materiaalin kykyä kestää ajan painetta. Pitkärannan suosiota saaneesta kirjasta ilmestyi toinen, täydennetty painos nimellä Nova fata verborum (2023). 

Palosen kohdalla kyse on vieläkin pidemmästä – ja myös leveämmästä – kestosta. Siinä missä latinisti Pitkäranta saa virikkeensä klassisesta antiikista, suuntaa folkloristi Palonen mielellään katseensa uralilaiseen tai indoeurooppalaiseen ”alkuhämärään”. Muinaisuutta katsellessa näkee useasti vain varjoja luolan peräseinällä. ”Metsästyksen ja kalastuksen lisäksi kantauralilaisten toimista ei voi sanoa juurikaan mitään, mikä ei olisi itsestään selvää. Rekonstruoitujen verbien perusteella he ovat ainakin tulleet ja menneet, tuoneet ja vieneet, kaataneet ja kantaneet, kuulleet ja nähneet, purreet ja nielleet, surreet ja pelänneet.” Siinä tarkastelun anti: kantauralin puhujat ovat olleet ihmisiä. Mutta sitten Palonen yhtäkkiä sanoo jotain, mikä avaa mielikuvituksen portit levälleen: ”Heillä on ollut kaksi sielua, kenties useampikin.” (s. 191–192.) 

Hyvä todiste kielen kyvystä vastustaa aikaa on se, että nuo sielua tarkoittavat sanat ovat jäljellä nykysuomessakin, vieläpä ahkerassa käytössä: löyly ja itse. Löylyyn menen ihan kohta, lähes päivittäin ihmettelen, mitä tarkoitetaan kehotuksella olla ”oma itsensä”. Merkitykset ovat tuulen virettä veden pinnalla, kielen materia kestää.

Merkitykset ovat tuulen virettä veden pinnalla, kielen materia kestää. 

Palonen esittelee tekstin edetessä ikään kuin vaivihkaa etymologeja, etymologian lainalaisuuksia ja poikkeamia niistä. Kielitieteen suurmiehistä (miehiä kaikki taitavat tässä tapauksessa olla) nousee esiin vaikkapa Jacob Grimm (1785–1863), Karl Verner (1846–1896) tai Michel Bréal (1832–1915), E. N. Setälä (1864–1935) tai Lauri Kettunen (1885–1963). Yksittäisiä tutkijoita tai tutkimuksia vaikuttavammin nousee esiin kuitenkin kaksi yleistä kulttuurihistoriallista lainalaisuutta, toinen varta vasten, toinen jälleen vaivihkaa. 

Italialaiseen, muun muassa englantilaista 1800-luvun romaania ja Sherlock Holmesia tutkineeseen kirjallisuustieteilijään Franco Morettiin (s. 1950) Palonen viittaa suoraan. Moretti on verrannut puun ja aallon käyttöä historiallisina metaforina. ”Kansallisvaltiot tarttuvat puihin, markkinat tekevät aaltoja. Kulttuurihistoria rakentuu puista ja aalloista, Moretti toteaa”, tiivistää puolestaan Palonen (s. 21). 

Jokainen voi tykönään miettiä, miten suuri osa esimerkiksi päivittäisestä julkisesta puheesta ripustautuu puihin ja heittäytyy aaltoihin – siis yhteiskunnallisissa asioissa, joilla ei ole mitään tekemistä sen paremmin puiden kuin aaltojenkaan kanssa. Theodor W. Adorno (1903–1969) kiinnitti huomiota taustalla olevaan asiaan: teemme historian vieraaksi puhumalla siitä luonnosta otetuin kielikuvin ja luonnon vieraaksi puhumalla siitä historiallisin kuvin. 

On tietysti myös asioita, jotka ovat sekä luontoa että historiaa. Aika on eräs niistä. ”Aika on monia asioita. Se on kuin kulta. Sen voi nähdä nuolena. Sen voi nähdä puuna. Se haarautuu oksiksi. Se on taivaankappaleiden liikettä. Se on takana. Se on edessä. Se on olemassa. Se ei ole olemassa. Se on rajallinen. Se on ikuinen. Sitä voi mitata. Sitä voi käyttää mittana. Sekunti, minuutti, tunti, viikko, viikonpäivien nimet, kello, viisari. Kaikki nämä sanat ja nimet ovat tulleet suomen kieleen indoeurooppalaisilta. Suomen kielen kello on säädetty indoeurooppalaiseen aikaan, olkoonkin että ei ole yhtä indoeurooppalaista aikaa.” (s. 114.) 

Vaivihkaa Etymologian etymologiassa esiin nouseva lainalaisuus liittyy erehtymisen ja väärässä olemisen merkitykseen. Etymologia itsessään kun tuntuu monesti olevan kertomusta yhtäjaksoisesta erehtymisestä. Amerikkalaiseen kirjallisuustieteilijään Jonathan Culleriin (s. 1944) viitaten Palonen sanoo, että myös paikkansapitämättömällä voi olla historiallista painoarvoa. Inhimillinen kokemus on osoittanut, että sillä on painoa usein enemmän kuin totuudella. 

Parhaiten tämän mekanismin kiteytti Alexandre Kojève (1902–1968) tulkitessaan historian ihmisten virheellisten väitteiden historiaksi: kun ihminen ”tekee historiaa”, hän muuttaa sitä väärinkäsitystensä mukaiseksi. 

Kun on Tyyli

Etymologian etymologiaa lukiessa opin, että sanalla marsipaani on ainakin viisi mahdollista etymologiaa. Opin jonglöörin, narrin ja klovnin taustan. Opin mikä on Hadeksen ja Gehennan ero tai millainen on Ericus Schroderuksen (1609–1639) sanakirja. Ihmettelen, miksei kirjallisuusluettelossa mainita Daniel Jusleniuksen (1676–1752) teoksia, vaikka Jusleniuksesta on teoksessa kovasti puhetta (kirjat ovat nykylaitoksina helposti jokaisen saatavilla). Mietin, että Sigurd Wettenhovi-Aspan (1870–1946) ja August Strindbergin (1849–1912) suhde ei välttämättä todellisuudessa ollut niin läheinen kuin Palonen (ja aikoinaan Wettenhovi-Aspa) antaa ymmärtää. 

Yksityiskohdilla ei kuitenkaan ole paljonkaan väliä Etymologian etymologian tulevan kirjallisen aseman kannalta. Teoksen luonteesta ja rakenteesta johtuen merkitseviä yksityiskohtia on siitä myös hankala erotella – jälleen palataan kokonaisuuden merkitykseen. Mutta onkohan kyseessä tuleva klassikko? 

Jotkut ”tietokirjat” ikään kuin pelastuvat ajan saatossa ”kaunokirjallisuuteen”. Niin tapahtuu silloin, kun kirjassa on Tyyli. Silloin ei niin paljon haittaa, vaikka kysymyksenasettelut ja vastaukset vanhenevat tai osoittautuvat jopa vääriksi. Tuntuu siltä, että etymologia kirjassa esitellyssä muodossaan on tavallaan eräs todiste juuri tästä asiasta. 

Ja Tyyli Palosella toki on.