Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Suurta kirjallisuutta - eikä sitten muuta

Tuomo Karhu, 23.10.2002
Daniil Harms: Ensiksikin ja toiseksi s., Desura 2002 Kääntäjä(t): Katja Losowitch

Daniil Harmsin (1905-1942) edellinen ja tähän asti ainoa suomennos Sattumia (WSOY 1988) on kulttikirja jos mikään. Myyntiluvuista en tiedä, mutta harvaanpa kirjaan olen törmännyt yhtä monenlaisissa yhteyksissä. Olen nähnyt Sattumille naureskeltavan kapakoissa, junissa, yliopiston käytävillä ja ties missä. Sattumia ei ole kuitenkaan vitsikirja. Sitä ei ole toinenkaan valikoima, valtavan hieno Ensiksikin ja toiseksi. Kysymys on yksinkertaisesti suuresta, klassisesta kirjallisuudesta. Mikä parasta, molemmat kirjat on sekä koonnut että kääntänyt Katja Losowitch, jonka ansiosta Harmsin konstailemattomat lauseet tipahtelevat melkeinpä naurettavan luontevasti.

Kirjan johdannossa taiteilija Jyrki Siukonen valaisee kohteensa tyyliä mukaillen Harmsin – oikealta nimeltään Daniil Ivanovits Juvatsovin – enemmän traagisen kuin koomisen elämän kipupisteitä valikoiman tekstien pohjalta. Seuraavat virkkeet ovat lainauksen väärtejä: ”Harmsia voikin lukea eräänlaisena kirjallisten etiäisten runoilijana. Eikö siis vuonna 1929 kirjoitettu ’Agrr dagr -tarina’ ennakoi Jukka Tilsan viisikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyviä Zärpä-sarjakuvia? Ja eikö Leningradin piirityksen alla kirjoitettu ”Kadut” ole kuin Samuel Beckettin näytelmä? Havaitkaa lisää vaikutussuhteita, jotka historia on unohtanut.”

Harms aloitti kirjailijanuransa Leningradissa 1920-luvun puolivälissä lukemalla runojaan julkisesti. Vuosina 1926 ja 1927 noita runoja julkaistiin antologioissa, useimmiten pseudonyymillä Harms. 1920-luvun lopulla joukko kirjailijoita ja taiteilijoita perusti ryhmän, jonka nimeksi tuli Oberiu (”Todellisen taiteen yhdistys”). Ryhmittymästä tuli maan viimeinen järjestäytynyt avantgarde-liike ennen sosialistisen realismin murjomista Suuren ja Mahtavan viralliseksi taideteoriaksi. Oberiun manifesti painotti muun muassa sanojen ja asioiden luonnollisia siteitä. Ryhmä siis otti etäisyyttä edellisen vuosikymmenen futuristisiin ja modernistisiin ääriliikkeisiin kieltämällä taiteen ja todellisuuden jyrkän jaottelun. Yhtäältä oberiulaiset tavoittelivat jokapäiväistä kielenkäyttöä todellisuudesta vieraantuneen formalismin vastapainoksi, toisaalta kyseenalaistivat perinteisten kirjallisten konventioiden kyvyn kuvata nykytodellisuutta.

Harmsin nasevat ja helppotajuiset lauseet eivät siis ole syntyneet ainakaan pelkästään spontaanisti, vaan tyyli tukeutuu hyvinkin vahvasti tiedostettuun taideteoriaan. Myös kirjailijan yllättävä tapa yhdistellä asioita on helppo sovittaa oberiulaisten tavoitteeseen pureutua todellisuuteen, sillä Neuvosto-todellisuus oli viimeistään Leninin kuoltua 1924 aivan yhtä yllättävä ja uskomaton kuin Harmsin maailma.

”17 hevosta” on oiva näyte Harmsin tavasta heijastaa vääristyneen osuvasti aikaansa. Novellissa mies testamenttaa kolmelle pojalleen 17 hevosta. Vanhin poika perii ½, keskimmäinen 1/3 ja nuorin 1/9 hevosista. Poikien vahingoksi 17 ei ole jaollinen sen enempää kahdella, kolmella kuin yhdeksälläkään. Onneksi hätiin ratsastaa – Harmsille niin läheistä – piippua tupruttava Ivan Petrovits Rassudilov, joka ratkaisee ongelman: ”-Ottakaa minun hevoseni, niin teillä on niitä 18 ja voitte jakaa ne kaikessa rauhassa. Veljekset ryhtyivät jakamaan 18 hevosta. Vanhin veli otti ½ eli 9 hevosta, keskimmäinen otti 1/3 eli 6 hevosta ja nuorin otti 1/9 eli kaksi hevosta. Veljekset laskivat hevosensa yhteen. 9 + 6 + 2 teki yhteensä 17 hevosta.” Poikien vielä hämmästellessä Ivan Petrovits ottaa oman hevosensa ja ratsastaa tiehensä. Näin toimii sosialismi!

Kuka tietää, miten siili huutaa

Niin syvästi kuin Harms kertoman mukaan vihasikin lapsia, suurin osa Ensiksikin ja toiseksi -valikoiman lyhyistä tarinoista on kirjoitettu alunperin lapsille; heille kun saattoi kirjoittaa vapaasti assosioiden ja epäloogisesti ilman, että tarvitsi koko ajan pelätä Isoveli Aurinkoisen heilauttavan sirppiään. Vaikka heilahtihan se kuitenkin.

”Urhea siili” on tyyppiesimerkki Harmsin absurdista satuilusta, jossa on tykötarpeita yhdeksi jos toiseksi yöksi aikuisellekin lukijalle. Faabelissa eläimet pelästyvät laatikosta pomppaavaa käärmettä, ja tarina huipentuu harmsmaisesti: ”Vain siili ei pelästynyt vaan heittäytyi käärmeen kimppuun ja – yks, kaks, kolme – puraisi sen kuoliaaksi. Sitten se istahti laatikon päälle ja huusi: – Kukkokiekuu! Ei, ei se niin mennyt! Siili huusi: – Hau-hau-hau! Ei, ei se niinkään mennyt! Siili huusi: – Miau-miau-miau! Ei, ei se mennyt edes niinkään! En taida itsekään tietää, miten se meni, Kuka tietää, miten siili huutaa?”

Harms on prosaistinakin runoilija – ainakin siinä mielessä, että hän ohittaa yhä uudestaan sen symboliromun, joka raskauttaa pakkomielteisesti merkitsemään, ilmaisemaan pyrkivää (asia)proosaa. Harmsin taide on tai ainakin näyttää olevan – oberiulaisessa mielessä – merkityksetöntä. Teksti liikkuu jonkinlaisessa rajatilassa ja näin uhkaa järjen hallitsemaa yhteiskunnallista ja kirjallista järjestystämme kuin kuriton lapsi – tai hullu.

Harms olikin sekä kauhukakara että hullu, joka kyseenalaisti paitsi kirjallisia konventioita, myös sosialistisen – ja olisi varmasti kyseenalaistanut kapitalistisenkin – yhteiskunnallisen järjestyksen. Ainakin vallanpitäjien silmissä Harms oli nimensä veroinen keihäskynä, joka puhkoi kunnon runoilijan ja avantgardistin tavoin juuri niitä suodattimia, joiden avulla niin hanakasti näemme ympäröivän todellisuuden haluamamme värisenä. Hän oli se epärationaalinen runoilija, jota Platon ei halunnut valtioonsa – ja harmikseen hän oli myös se runoilija, jota Stalin ei halunnut omaan valtioonsa. Harms oli totalitaariselle järjestelmälle yhtä vaarallinen kuin Aristoteles sananoppineille Umberto Econ Ruusun nimessä.

Miksi Harms oli niin vaarallinen? Ehkä siksi, että hän ja kaltaisensa kirjalliset taikurit pystyvät paljastamaan sosiaalisten diskurssiemme sopimuksenvaraisuuden, asemoimaan meidät edes hetkeksi vinkkeliin, jossa todellisuus ei näyttäydykään aivan tai läheskään sellaisena, kuin vallanpitäjät haluaisivat. Voisi jopa sanoa, että horjuttamalla hallitulla aloogisuudellaan kielellis-kirjallisia konventioita ja puhumalla silti tunnistettavasti ja tunnistettavasta todellisuudesta Harms oli ja on elävä muistutus siitä, kuinka kaikkea muuta kuin vääjäämättömällä ja luonnollisella pohjalla me minuuksinemme ja mielipiteinemme kaikkinemme tutisemme ja hyllymme. Pelottavaa? Ehkä. Vapauttavaa? Varmasti.

Harms on runoilija, sellaisena kuin lapsi, jonka jutut kannattaa ottaa vakavasti; samalla Harmsin hulvattomuuksille saa ja ehkä pitääkin nauraa. Siitäkin huolimatta, että kaikki tämänkin valikoiman tekstit on kirjoitettu surullisissa olosuhteissa. Oberiu joutui lopettamaan toimintansa painostuksen alla 1930, ja Harms onnistui vaivalloisesti jatkamaan julkaisemistaan läpi 1930-luvun, vaikka hänet kerran jopa vangittiin. Vuonna 1941 Harms vangittiin lopullisesti, ja hän kuoli tyrmässään helmikuussa 1942.

”Eikä sitten muuta.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto