Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kotoutettu komedia

Joonas Säntti, 19.8.2009
Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä s., Karisto 2009 Kääntäjä(t): Eino Leino

Dante Alighierin Jumalainen näytelmä eli Commedia (Divina Commedia, 1315–21) on niitä teoksia, jotka lähes kaikki tuntevat nimeltä. Sen hankalasti luettavan klassikon maine on kuitenkin karkottanut lukijoita. Yleistä on myös runoelman kesken jättäminen. Helvetin raadolliset kauhukuvat jaksavat vielä kiinnostaa, mutta moni on uuvahtanut Kiirastulen vuoripoluille, vielä useampi Paratiisin hartaisiin ja aineettoman oloisiin näkyihin.

Runoelman alussa keski-ikäinen Dante on eksynyt synkkään metsään. Hän kohtaa ihailemansa antiikin runoilijan Vergiliuksen, joka on taivaallisesta tahdosta saapunut opastamaan Dantea halki tuonpuoleisen. Commedian Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi ovat kaikki matemaattisen tarkkaan järjestettyjä maailmoja. Kahden ensimmäisen tasot määrittyvät asukkien syntien vakavuuden mukaan ja Paratiisissakin on yhdeksän erillistä taivasta.

Helvettiin joutuneella ei ole toivoa päästä pois, mutta kiirastuleen valitut sielut odottavat pelastustaan sovittaen syntejä kärsimyksillään. Helvetin syvän kuilun vastapainoksi kiirastuli on vuoren muotoinen ja siellä vaeltajien matka etenee ylöspäin kohti huippua, jossa sijaitsee maallinen paratiisi. Siellä Dante kohtaa nuorena kuolleen palvotun rakastettunsa Beatricen, joka ottaa pakana Vergiliuksen paikan oppaana matkalle varsinaiseen paratiisiin.

Jumalainen näytelmä on suomennettu kokonaisuutena kahdesti. Eino Leinon käännöksen (1912–14) kanoninen asema käy hyvin esille uusintapainosten määrästä ja kirjaston hyllyjä tarkkailemalla: Elina Vaaran vaihtoehtoinen suomennosta saa usein etsiä varastohyllyistä. Molemmat ovat runomuotoisia käännöksiä, joiden yksitoistatavuiset säkeet muuntelevat sanajärjestystä ja viljelevät vanhahtavia ilmauksia.

Toisaalta Leinon käännös, josta Karisto on jälleen ottanut uusintapainoksen, ei sentään ole klassikkotekstien käännöksistä hankalin. Vertailukohteeksi voi asettaa esimerkiksi muutama vuosi sitä myöhemmin valmistuneet Otto Mannisen kääntämät Homeroksen eepokset. Siinä missä Mannisen Odysseian matkassa tuskin pysyy parin keskioluen jälkeen, voi suomalaista Commediaa läpi vaeltaessaan jo nauttia useamman lasin viiniä. Tekstin seuraamista vaikeampaa onkin teoksen sisällön hahmottaminen.

Suomalaisten Dante

Väitöskirjaksi kirjoitetussa tutkimuksessa Mitä etevin runoteos Johanna Mälkki tuo esille alkutekstin ja käännösversioiden eroja. Mälkki ei keskity pelkästään Leinon ja Vaaran yleisesti tunnettuihin suomennoksiin vaan nostaa esille näitä edeltävät kokeilut (yleensä yksittäisistä Helvetin lauluista). Hän kartoittaa myös käännösten saamaa vastaanottoa, Danten ja Commedian suomenkielisiä yleisesityksiä ennen ja jälkeen suurkäännösten sekä Dante-aiheista esseistiikkaa 2000-luvun vaihteeseen asti. Tutkimus on siis laaja ja kunnianhimoinen. Keskityn tässä siihen osaan, jossa Mälkki käsittelee Leinon käännöksen taustoja ja ratkaisuja.

Mälkin maukkaasti valitsemat sitaatit tuovat esille 1900-luvun vaihteen käännöspolitiikan kirkasotsaisen kansanvalistusretoriikan. Klassikoita suomennettiin osana suurta sivistysprojektia, lukijoiden henkiseksi jalostamiseksi ja esikuviksi nuoren suomenkielisen kirjallisuuden tekijöille. Danten, Shakespearen ja Goethen tapaiset nerot ymmärrettiin synteesin luojina, joiden tuotannossa aikakauden maailmankatsomus kohtasi profeetallisen kyvyn ylittää sen sokeat pisteet. Toisaalta korostettiin heidän kulttuurihistoriallista todistajan rooliaan, toisaalta universaalineron ajattomuutta. Leino kirjoitti käännöstyön aikana Helsingin Sanomiin sarjan artikkeleita, joissa hän esitteli Danten hyvin romanttisen painotuksin:

”Dante on ikään kuin koko nykyaikaisen ihmisen suurin ja ensimmäinen alkutyyppi, jättiläinen, joka seitsemän peninkulman saappailla vaeltaa, toinen jalka vielä kaukana keskiajassa, toinen jo vuosisatoja edellä omasta ajastaan.”

Mälkin mukaan ”Commedian teologinen substanssi on Leinolle yksiselitteisen sekundaarista”. Leinoa innostaa Danten runokuvien havainnollisuus, mielikuvituksen voima ja henkilökuvaus, jotka ilmenevät parhaiten Helvetissä. Hän ei vaikuta kiinnostuneelta runoelman allegorisesta tasosta. Paratiisin teologis-metafyysiset pohdiskelut ovat Leinon mielestä kiinnostavia ”yksinomaan Danten itsekohtaisen runollisen nerouden” vuoksi.

Jumalaisen näytelmän katolinen sisältö on ollut vaikea pala muillekin suomalaisille kommentaattoreille, jotka ovat halunneet korostaa hellenistisiä aiheita. Dante on haluttu nähdä uskossaan epädogmaattisena. Niin Leinolle kuin muillekin 1900-luvun alun dantisteille hän ei ollut paavinkirkon kuuliainen lapsi vaan koittavan uuden ajan ihminen, joka kuvasi tuonpuoleista yllättävän realistisella tarkkuudella ja yksilöllisellä tunteella. Hän uskalsi sijoittaa paaveja pirujen seuraan ja ottaa oppaakseen pakanallisen antiikin runoilijan.

Mälkki osoittaa, miten helposti tällainen tulkinta sekoittaa toisiinsa Dante kirjailijana ja teoksensa hahmona. Runoelmasta on etsitty todisteita kirjailijan humaaniudesta vastakohtana rangaistusten julmuudelle. Vaeltaja-Dante nimittäin kuvaa usein myötätunnolla kärsijöitä – varsinkin niitä, joiden saama rangaistus tuntuu jotenkin suhteettomalta heidän rikokseensa verrattuna.

Tunnetuimpia esimerkkejä tästä ovat viidennen laulun onnettomat rakastavaiset Francesca ja Paolo, 15. laulun homoseksuaalinen kirjailija Brunetto Latini sekä aivan alimpaan helvettiin sijoitetut petturit Brutus ja Cassius (34. laulu) – näiden Caesarin murhaan johtanut kapina on näytelmän maailmassa yhtä anteeksiantamaton teko kuin Juudaksen kavallus. Nykylukijan on vaikea ymmärtää tuomioiden perusteluita. Miksi itsensä surmanneita pitää rangaista yhtä ankarasti kuten toisen murhaajia? Miksi ennen Kristusta syntyneet on jätetty vaille kiirastulessa puhdistumisen mahdollisuutta vaikka he muuten olisivat viattomia?

Entiselle opettajalleen Latinille Dante lausuu kunnioittavasti, että jos hän saisi päättää, tämä ei joutuisi viettämään iäisyyttään sellaisessa paikassa:

”Ma muistan – ja se muisto nyt mun murtaa –
kuvanne hyvän, rakkaan, isällisen,
kun eloss’ ennen opetitte mulle

inehmon kulun kuolemattomuuteen.
Ma kuinka teitä tuosta kiitän, soipa
on kieleltäin, niin kauan kuin ma elän.”

Kuitenkin tekijä-Dante on myös hänet helvettiin sijoittanut, katolisen kirkon oppien mukaisesti. Hänen myötätuntonsa todistajana ei tarkoita, että hän uskaltaisi epäillä tuomion oikeutusta. Kuten runoelman Vergilius seuraajaansa moittii: ”Ken syyllisempi on kuin se, ken suree / oikeuden jumalaisen voittotöitä?”

Suomalaiset tulkitsijat ovat usein pitäneet teoksen kiinnostavimpana osana Helvettiä, jota ei paina ylenpalttinen kristillinen vakavuus tai kunnioituksesta lähtevä realistisen kuvaamisen kielto, ja jossa Dante uskaltaa siksi ”temmeltää suorastaan pakanallisella vallattomuudella” kuten Leino totesi. Kiirastulen ja varsinkin Paratiisin ”skolastinen saivartelu” sai kritiikkiä suomennoksen arvosteluissa, jotka toki pitivät itse käännösprojektia kulttuurityönä.

Mälkin mukaan suomalaiseen reseptioon vakiintunut oletus Helvetistä teoksen kirjallisesti kestävimpänä osana ei vastaa kansainvälistä näkemystä. Jumalainen näytelmä on kokonaisuus, josta ei kannata pilkkoa osia tai asettaa niitä vastakkain.

Mälkin tutkimus on väitöskirjatekstiksi erittäin helppolukuista. Se on myös selvästi kantaaottava julkaisu, josta välittyy kirjoittajan mielipide Danten erilaisista suomennoksista. Puutteita keksin lähinnä johdannosta. Vaikka se ei varsinaisesti kirjan aihe olekaan, olisin toivonut hieman pidempää esittelyä Commedian maailmanlaajuisesta vastaanotosta ja tutkimuksesta, sillä Dante saapui suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun Saksan ja Ruotsin kautta. Nyt hypätään 1300-luvulta 1900-luvulle parissa sivussa. Samoin alun esitys erilaisista kääntämisen teorioista on harmillisen lyhyt.

Commedian nautinnot

Teoksen allegorisuutta on mahdotonta unohtaa. Dante itse kirjoitti usein siteeratussa kirjeessään nelitasoisesta tulkintamallista, joita keskiajan oppineet olivat tottuneet soveltamaan Raamatun teksteihin. Sen mukaan tekstissä on samanaikaisesti neljä merkitystä: kirjaimellinen, allegorinen eli vertauskuvallinen, moraalinen ja anagoginen eli puhtaasti hengellinen, yliaistillinen merkitys.

Ensimmäistä eli kirjaimellista ulottuvuutta ei silti tarvitse väheksyä. Runoelmasta voi nauttia tapahtumien ja kielen rikkauden vuoksi. Vergilius, Dante, Beatrice, Helvetin ja Kiirastulen kärsijät sekä tietysti Dante itse vaikuttavat todellisilta hahmoilta. Tehdäkseen tuonpuoleisesta konkreettisen ja ymmärrettävän Dante hyödyntää myös arkisia vertauksia. Helvetin 21. laulussa näkymää alaspäin verrataan Venetsian telakkaan, jossa työläiset hääräävät kiehuvan pikipadan ympärillä. 7. laulussa Vergiliuksen ojentama hirviö Pluto lankeaa maahan ”kuin tuulen pullistamat purjet putoo / ja kaatuu kasaan, koska murtuu masto”.

Dante on dramaattinen ja vaikuttava myös ylempiä näkyjä kuvatessaan. Kiirastulen toisessa laulussa vaeltajakaksikko seisoo merenrannalla, kun horisontista alkaa lähestyä nopeasti kulkeva valo, joka täsmentyy enkelin siivillään ohjaamaksi laivaksi. Jaksossa on puhuttelevaa välittömyyden tuntua, kun etäinen välke muuttuu ihmettelevän runoilijan silmissä sokaisevaksi valoksi:

”Sivulla kumpaisellakin sen näin ma
jotakin valkeaa, ja alempana
taas toista valkeaa, mi siitä välkkyi.

Avannut suutaan viel’ ei Mestarini,
kun sivuvalkeat jo siiviks muuttui;
hän silloin tunsi merta matkaavaisen

ja huusi: ”Joudu, joudu polvillesi!
Kätesi risti! Enkel’ on hän Luojan,
saat nähdä moisia nyt toimijoita.

Kas, kuink’ on halvat hälle ihmiskeinot,
ei kelpaa airo eikä purje hälle,
vain siivet soutimiksi kaukorantain.”

(s. 192.)

Danten luomaan tertsiinimittaan kuuluu olennaisesti riimittely, jossa säekolmikon keskimmäisen säkeen loppusointu toistuu seuraavan säekolmikon ensimmäisessä ja kolmannessa säkeessä (eli ABA, BCB, CDC jne.). V. A. Koskenniemi vertasi Danten tertsiiniä ”kolmilaivaisen goottilaisen kirkon pylväsrivistöön”, Eeva-Liisa Manner ihaili niiden ”sirosti palmikoituja riimejä”. Joka tapauksessa niitä on pidetty olennaisena osana italiankielisen Commedian lumoa.

Monet odottivat Leinolta nimenomaan riimitettyä käännöstä, ja sellaisen hän aluksi yrittikin tuottaa. Vertailemalla Leinon varhaista, loppusointuista käännösluonnosta tutumpaan riimittömään jambimittaisen käännökseen Mälkki tuo esille Commedian suomentamisen käytännöllisiä ongelmia. On helppo ymmärtää, miksi Leino lopulta kallistui jälkimmäisen puolelle.

Mälkin mukaan sekä Leinon että Vaaran käännöksissä näkyy Danten ”kotouttaminen”. Leinon suomennostyyli on kansallisromanttisen hengen mukaisesti ilmaisua kalevalaistava, mutta myös Vaaran 1960-luvulla valmistunut suomennos jäi kieleltään yllättävän vanhahtavaksi. Mälkin esittelemät puutteet eivät ole turhaa akateemista niuhotusta. Käännösten tulkintaeroja on hyvä nostaa esille, sillä kuten Mälkki toteaa, ”suomenkielisten poeettisten Dante-tulkintojen subjektiivisuus ja käännösratkaisujen vaihtoehtoisuus on monille Jumalaisen näytelmän suomalaisille lukijoille täysin tuntematon asia.”

Turhan hankala Dante

Italiankielistä Dantea on ihailtu ilmaisun puhtaan selkeyden vuoksi. Alkukielinen teksti on siis yksinkertaisempaa, puhekielisempää ja vähemmän juhlavaa kuin kummastakaan suomennoksesta käy esille. Leinon ”kalevalainen helkyttely” sekä yksipuolistaa että ylevöittää runoelman kieltä. Mälkin mielestä myös runoelman hahmojen erilaiset puhetyylit peittyvät liian yläkielisessä käännöksessä: ”Leinon oman runotyylin värittämässä poeettisessa käännöksessä sekä Danten kielen karkeimmat että sen hienovireisimmät aspektit painuvat valtaosin näkymättömiin.”

Leinon uusromanttisen korkean tyylin taustalla Mälkki näkee sekä 1900-luvun alun käännösodotukset että Leinon oman näkemyksen runoelman tyylilajista. Hän ihaili Danten tyylin ylevää mahtipontisuutta, mutta toiset tulkitsijat ovat löytäneet aikanaan kansankieliseksi kirjoitetussa teoksesta ironiaa ja huumoriakin. Leinolainen tulkinta näkyy teoksen vakiintuneessa suomalaisessa nimessäkin: ”komedia” ei kelvannut. Muualla Euroopassa nimeä ei ole tarvinnut muokata vakavamman oloiseksi.

Vaikka Leinon suomennostyön vastaanotto oli valtaosin ihaileva, ensimmäiset arvostelijat listasivat myös pitkään ja hartaasti sen puutteita. Jumalainen näytelmä vilisee vanhahtavia sanavalintoja (”inehmo”, ”taatto”, ”peritaatto”), suomalaistavia ilmauksia (tanssi on muuttunut ”tanhuksi”) ja omituisia sanaväännöksiä (”särkyneenäi”, ”kestäi”). Yksittäisiä sanoja olennaisempi moite koskee käännöksen rytmiä, jota on arvosteltu liian raskaaksi, ”saksalaiseksi” ja alkusointuja korostavaksi. Käännettyä sanajärjestystä pidettiin useissa kohdin teoksen ymmärtämistä hankaloittavana.

Kaikki ongelmat eivät liity kääntäjän ratkaisuihin. Leinon suomennoksen painoksissa ei vieläkään ole säenumerointia. Se on aika vakava puute, koska tutkijat viittaavat aina tekstikohtiin säenumeroiden avulla. Tavallista lukijaa niiden läsnäolo ei ainakaan haittaisi.

Danten suomennoksista puuttuu edelleen perusteellisesti toimitettu versio – ja tämähän on yleinen puute suomalaisissa klassikkokäännöksissä. Jumalainen näytelmä viittaa jatkuvasti antiikin myytteihin, Raamattuun ja keskiajan Italian historiaan, erityisesti Danten kotikaupunki Firenzen poliittisiin selkkauksiin. Ilman kattavia tietoja niistä ei tekstiä ymmärrä edes kirjaimellisella tasolla, koska Dante ei aina selosta matkalla kohtaamiensa ihmisten tarinaa. Niinpä lukija joutuu joko turvautumaan laajaan taustakirjallisuuteen tai istumaan jatkuvasti toinen käsi Googlen hakupainikkeella.

Kuten Mälkin tutkimuksesta käy ilmi, jo Leinon suomennoksen ensimmäiset arvostelijat moittivat puutteellisia selityksiä. ”Voimmeko suomalaiset siis tyytyä tämmöisiin selittämättömiin painoksiin?” kyseli aikanaan Kaarlo Koskimies. Miten sitten voisi perustella sitä, että kirjasta tehdään sata vuotta myöhemmin yhä uusia painoksia ilman minkäänlaista selitysosaa! Ovatko kustantamot niin köyhiä, että niillä ei ole varaa palkata yhtä työtöntä humanistia kääntämään selityksiä jostain toisesta kielestä? Vai onko oletuksena alun perin se, että kukaan ei osta Dantea luettavaksi vaan kirjahyllyn arvoa lisääväksi koristeeksi?

Tuntuu vaikealta väittää lukeneensa Jumalaista näytelmää – tai ainakaan ”tuntevansa” sitä vain suomennosten perusteella. Mälkki esittääkin toivomuksen uudesta proosakielisestä käännöksestä. Hän toteaa, että runomittaisena versiona Leinon saavutusta on sen vanhanaikaisuudesta huolimatta vaikea ylittää. Olennaista olisikin tarjota suomalaisille lukijoille käännös, jossa kunnioitettaisiin Jumalaisen näytelmän ajatuksellista sisältöä. Tähän toivomukseen on helppo yhtyä. Commedia on olennaista kulttuurihistoriaa, vaikka lukija ei olisikaan uskovainen tai katolisen kulttuurin kasvatti.

Millainen olisi sitten ideaalitoimitus Danten runoelmasta? Se voisi sisältää vierekkäin uuden käännöksen ja alkutekstin; samalla aukeamalla olisi lisäksi perusteellinen teoskommentaari ja tutuksi käyneen Gustave Dorén kuvituksen sijaan vaikka Botticellin piirroksia. Sellaista ihmettä odotellessa ei silti kannata jättää tutustumatta Leinon versioon, joka on kieleltään kaunis ja usein kekseliäs käännösklassikko. Useita erilaisia, hyvin toimitettuja ja selityksillä varustettuja käännöksiä on tarjolla muilla kielillä, esimerkiksi englanniksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto