Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hortoilevaa essehdintää

Mikko Nortela, 5.12.2012
David Forster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää 261 s., Siltala 2012 Kääntäjä(t): Juhani Lindholm

David Foster Wallace tuotiin suomalaiseen julkisuuteen amerikkalaisen proosan ohittamattomana nimenä. Luvassa piti olla jotain kerrassaan häikäisevää, ja tätä julistamaan löytyi vino pino sitaatteja lähinnä amerikkalaisilta kynäilijöiltä.

Vastaavia sitaatteja ja mainesanoja voidaan mainosteksteihin liimailla monesta kirjailijasta. Varmasti ja valitettavasti ihan liian monesta.

Tuore käännös ei välttämättä täytä odotuksia mutta se herättää niitä. Wallacen maineella on nimittäin selvää, että luvassa on humaanisti kriittistä ja älyllistä tekstiä. Hänen otteensa ei kuitenkaan ole viiltävän tarkkaa ja analyyttistä Umberto Econ tai Jean Baudrillardin esseiden tapaan. Argumentointikin on aika köykäistä, vaikka se on nostettu suomennoksen alaotsikkoon. Tiukan yhteiskunta-analyysin sijaan kokoelma on kasattu osin hyvin yllättävissäkin lehdissä ilmestyneistä pitkistä esseemäisistä artikkeleista, jollaisille ei Suomessa ole perinnettä.

Wallace ei heittäydy myöskään ilakoivan hassuttelevaksi. Pikemminkin hän suoltaa tekstiä valtavia määriä, lisää alaviitteitä ja niiden alaviitteitä (joista muutamissa arvelee kustantajan joka tapauksessa poistavan viitteen, joten antaa palaa estoitta) sekä irrallisia faktoja rönsyileväksi kasaksi (näin nettiympäristössä tekisi mieli [vaikka ehkä asiaan puututtaisiin tekstiä Kiiltomatoon editoitaessa] lisätä tekstiin risteäviä ja ulos eksyviä linkkejä lukukokemuksen samankaltaisuuden tavoittelemisen nimissä), jonka keskellä on piilokriittinen tarkkailija.

Parhaimmillaan (sillä alaviitteet ovat usein tekstin suola) viitteitä on yhdessä 118 sivun artikkelissa 136 kappaletta, ja laajimmat niistä ovat pari sivua pitkiä. Alaviitteiden alaviitteet eivät sisälly tuohon määrään.

Tällaiset tekstuaaliset temput eivät ole uusia tai välttämättä hirmuisen hienostuneita, mutta Wallace käyttää niitä taitavasti ja itseironisesti – otsikkoon poimimani ”hortoileva essehdintä” on hänen oma kuvauksensa kirjoitustyylistään. Näillä keinoin hän saa pornomessut vaikuttamaan yhtä eroottisilta kuin julkisyhteisöjen kirjanpidon käsikirjan ja hummerit maistumaan eläinrääkkäykseltä. Puhumattakaan loistoristeilyistä, joita en ennenkään kuvitellut erityisen mieluisiksi tapahtumiksi.

Hedelmällisiä eksymisiä aiheen viereen

Hauskaa, mutta ei koskaan enää on viiden laajan artikkelin ja yhden puheen muodostama kokonaisuus. Artikkeleiden aiheet vaihtelevat hummerifestivaaleista pornomessuihin ja 9/11-iskuun. Lisäksi mukana on valmistujaispuhe Kenyon Collogen opiskelijoille toukokuulta 2005. Siinä tämä luovan kirjoittamisen professori yrittää karun humoristisesti kuvata nuorille elämää ja Totuutta valmistumisen jälkeen, sitä miten ”eletään kolmikymppisiksi, ehkä jopa viisikymppisiksi asti ilman että tekee mieli ampua kuula kalloonsa”.

Wallace (1962–2008) itse valitsi köyden kärsittyään vuosia vakavasta masennuksesta. Ehkä masennus oli se ulkopuolisen tarkkailijan kiintopiste, josta erikoinen kriittinen ja itseäänkin epäilevä näkemys asioihin kumpusi.

Päämäärättömäksi lavastettu kuljeskelu alaviitteineen on syy siihen, että lukija kiinnostuu.

Pieni etäisyys ja kriittisyys säilyy mukana jopa silloin, kun Wallace kuvaa katujen varsien peittymistä komeisiin tai hänen tapauksessaan itse kyhättyihin lippuihin WTC:n terrori-iskujen jälkeen. Pääpaino on kuitenkin inhimillisemmässä yhteisön kuvauksessa. Kirjailija itse voi nimittäin mennä rouva Thompsonin luo sampoota hiuksissaan katsomaan Kammotusta televisiosta. Terrori-iskun, tai Wallacen sanoin Kammotuksen, kuvaamisen toteava kylmyys saa lämpöä kylpytakkeihin pukeutuneista naapureista ja ihmisistä, jotka pyrkivät soittamaan läheisilleen ympäri maata.

Näissä ja kaikissa muissakin kirjan teksteissä Wallace suhtautuu saamaansa aiheeseen avoimena kenttänä, jonka liepeillä sopii kuljeskella. Usein juuri tuo päämäärättömäksi lavastettu kuljeskelu alaviitteineen ja pienine huomioineen on syy siihen, että lukija kiinnostuu aiheesta – tai vähintään sen käsittelystä.

Omien polkujen kriitikko

Artikkeleista kaksi nousee ylitse muiden, ja ne myös kehystävät kirjan muita tekstejä. ”Hummereita yltä kyllin” on avoimen hämmästelevä ja ympäristötietoinen kuvaus Mainen hummerifestivaaleilta. Suomalaiselle lukijalle yllättävintä lienee se, että 23-sivuinen kirjoitus on julkaistu Gourmet-lehdessä. Ylensyönnin kuvottavuus, tapahtuman eettinen kyseenalaisuus ja suhteellisen tarkat kuvauksen hummereiden kuolemasta eri metodein eivät nimittäin erityisesti houkuttele rapukesteille. Ehkä Amerikassa onkin älykkäämpää ja kriittisempää väkeä kuin Suomessa halutaan leuka pystyssä olettaa, niin vieraalta moinen teksti tuntuisi kotoisissa ruokalehdissämme.

Kirjan toisena artikkelina on liki 60-sivuinen kuvaus Las Vegasin vuosittaisista pornoelokuvien festivaaleista. Elokuvalehti Premieren käyttöön tehty teksti ei pyri kiihottamaan, pikemminkin kuvaukset bisneksen takahuoneista ja satoja alan elokuvia nähneiden fanien hikoilusta idoliensa edessä puuduttaa. Edes Wallacen tapa eksyä kiinnostavampiin aiheisiin ei innostanut tätä lukijaa.

Parhaimmillaan Wallace on Harper’s-lehden tilaamassa artikkelissa ”Shipping Out”, joka on käännetty kirjaan myöhäisemmällä nimellään ”Hauskaa, mutta ei koskaan enää” (”Supposedly Fun Thing I’ll Never Do Again”). Pitkä ja hortoileva artikkeli loistoristeilijän matkasta ja uumenista on kaikkea muuta kuin perinteinen matkakuvaus.

Kriittisen katseen alle joutuu esimerkiksi matkaesitteiden kieli, joka ei luota lukijaansa vaan vaatii häntä nauttimaan. Varakkailla yhtiöillä on Wallacen kiukuksi jopa mahdollisuus tilata yleisönsä hämäykseksi yltiöpäisen mairittelevia esseitä professori Frank Conroyn kaltaisilta hahmoilta – tähän Wallace ei ainakaan tämän kirjan perusteella itse syyllisty. Palvelun ylenpalttisuus tungettelee iholle, ja matkustaja huomaa pian, että oman laukun kantaminen tai saman pyyhkeen käyttäminen useampaan kertaan on vakava epäluottamuksen osoitus henkilökunnalle.

Wallace käy läpi laivan henkilöstön rotujaottelun, alipaineistetun wc:n imutehon ilot, yleisön kavereiksi palkatut pingiksenpelaajat ja laivassa tarjoillun viihteen eri versiot. Täytyy todeta, että olematon haluni koskaan käyttää mielettömiä summia luksusristeilyyn imaistiin varsin tehokkaasti tankkiin, josta se toivottavasti tyhjennetään meren sijaan vasta satamassa (tähän kysymykseen Wallace ei saanut vastausta tutkivaan journalistiin kyllästyneeltä kapteenilta).

Odotuksiini ei siis vastattu, mutta monia muita sisäisen lukijani tarpeita täytettiin. Samalla kirja herätti halun odottaa kirjailijan romaanien kääntämistä, sen verran hyvä maine niillä maailmalla on.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto