Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Romaani fasistisena taideteoksena

Putte Wilhelmsson, 8.6.2013
Davide Enia: Maan päällä 342 s., Siltala 2013 Kääntäjä(t): Leena Taavitsainen-Petäjä

Amerikkalainen elokuvakriitikko Pauline Kael ei voinut sietää Clint Eastwoodia näyttelijänä tai ohjaajana, mutta monia muita maskuliinisia, väkivaltaisten arkkityyppien kuvaajia hän kiitti. Eräs heistä oli Sam Peckinpah. Tosin muutoin ylistävä arvio elokuvasta Olkikoirat (1971) päättyi nyt jo legendaariseen johtopäätökseen, jonka mukaan ohjaaja oli tehnyt ”ensimmäisen amerikkalaisen elokuvan, joka on fasistinen taideteos”.

Kael puolusti kielteistä kantaansa Likaiseen Harryyn (1971) ja eritoten Stanley Kubrickin saman vuonna valmistuneeseen Kellopeliappelsiniin sanomalla, ettei väkivallasta moralisointi ollut merkki sensuurimentaliteetista. Se oli vapaan lehdistön vaihtoehto sensuurille – ja samalla vapaan yksilön oikeus. Ei kenenkään pidä esittää, että on turtunut julmuuksiin vain siksi, ettei vaikuttaisi vanhanaikaiselta ja sivistymättömältä, Kael kirjoitti

No, minä en halua vaikuttaa nynnyltä, joten en moralisoi italialaisen Davide Enian esikoisromaania Maan päällä. Sen sijaan totean – Kaelia mukaillen –, että se on ensimmäinen pitkään aikaan lukemani romaani, joka on fasistinen taideteos.

Mitä on olla mies?

Itse asiassa en ole koskaan nähnyt Kaelin koko Olkikoirat-arvostelua, vain tuon kuuluisan sitaatin, joten joudun elokuvan nojalla arvaamaan, mitä kirjoittaja tarkoitti.

Todennäköisesti sitä, ettei naisen raiskaus ja perheen puolustaminen tai heikomman armoton kiusaaminen ja ylivoimaisen vastustajan armoton nujertaminen perustu kahteen erilaiseen moraalin – hyvään ja pahaan. Ne perustuvat samaan mentaliteettiin, jossa nainen on hallittavaa omaisuutta ja elämä maskuliinista valtakamppailua.

Useimmille myötämielisille kriitikoille Olkikoirat on terävä, arkirealistinen väkivallan kuvaus. Miten pikkukylän duunarit ensin testaavat verbaalisesti kylään muuttaneen pienikokoisen tutkijan fyysistä rohkeutta ja sitten rankaisevat häntä paljastuneesta heikkoudesta. Ja miten miesten maailman perinteinen sosiaalisuus tuottaa ja kypsyttää väkivallan hyväksyntää, vahvistaa ryhmän sisäisiä siteitä ja suuntaa sen joukkomieltä jotakin ulkopuolista tahoa vastaan. Se taho on elokuvassa Dustin Hoffmanin esittämä ulkopuolinen, joka lopulta joutuu hävittämään vainoojansa haulikolla. Tai siis ”joutuu”, koska elokuvan käsikirjoitus tekee siitä väistämättömän seurauksen.

Useimmista muista kriitikoista poiketen Kael näyttää kuitenkin oivaltaneen, ettei ideologia ole yhtä kuin fiktio eikä fiktio yhtä kuin ideologia, mutta aina – aina – ne noudattavat samaa muotoa. Olkikoirien tapauksessa keinot, joilla elokuvan sepittämän yhteisön säännöt manipuloivat jäseniään, ovat täsmälleen samoja, joilla elokuva manipuloi katsojiaan.

Enian romaanissa väkivalta on olennaista monista historiallisista ja toisinaan myös stereotyyppisistä syistä: Maan päällä sivuaa Italian sotavuosia, poliittisten katukamppailujen vuosia ja mafian vaikutusvaltaa – sekä ennen kaikkea sitä mitä on olla mies ja mitä on olla mies Sisilian Palermossa.

Väkivalta on olennaista monista historiallisista ja toisinaan myös stereotyyppisistä syistä

Myös tapoja suhtautua väkivaltaan on useita. Sille hekotellaan, sitä siedetään kuin paikallista säätilaa, siitä nautiskellaan tai siitä rangaistaan vielä kovemmalla väkivallalla.

Romaanin avainkohtauksessa, johon Enia vielä monesti palaa, keskenkasvuinen sadisti on ehtinyt puristaa kiusattavastaan viimeisetkin ihmisarvon rippeet, kunnes tämä on kiusaajaa lepyttääkseen valmis leikkaamaan itse oman sormenpäänsä. Mutta ennen kuin vallastaan humaltunut kiusaaja ehti tappaa uhrinsa, kertoja – joka on nyrkkeilijöiden sukua – puuttuu peliin ja pieksää kiusaajan henkihieveriin.

Realismin silmälasein luettuna kohtausta voi verrata sanomalehtien inhottavimpiin pikku-uutisiin, ja todeta mielessään, että todellisuudessa harvoin nähty oikeus toteutuu fiktiossa. Ankarampi ja fiktion olemuksen paremmin tunteva kriitikko – kuten Kael – saattaisi kuitenkin huomauttaa, ettei kirjailija esitä mitään todellisuudesta, edes sen osaa, vaan kertoo sen mitä hän haluaa kertoa. Ja ettei historiassa yksikään fasisti ole käynyt taistelua muusta syystä kuin puolustaakseen jotain.

Yleensä heikompaa, jollaiseksi 1930-luvulla kelpasi oma rotu, jota ahdisti juutalaisten rahavalta maan sisällä tai idän kansojen massaliike maan rajojen ulkopuolella. Tai oma ideologia ja elämäntapa, jota uhkasi kommunismi.

Miehisen itsesäälin muunnelma

2000-luvun fasismissa uhka on yleensä maahanmuuttaja, joita on yhä enemmän, tai jotka saavat jotakin enemmän kuin kantaväestö. Tai jotka raiskaavat kantaväestön naisia, kuten sisäsiittoiset kyläläiset Peckinpahin elokuvassa.

Myös Enian romaanissa naiset ovat juonne, ehkä sivujuonne, mutta silti juuri arvon määrittelyn kautta omaisuudeksi asettuvaa. kuten fasismissa tai sitä yleisemmissä stereotyypeissä.

Tosirakkaus saa Enian perin lyyriseksi, mikäli lyyrisellä tarkoitetaan minkä tahansa puhtaan, etäisen ja ihanteellisen kuvausta. Sen sijaan käynti huorissa voisi tietyssä kontekstissa olla esimerkki italialaisen kertomataiteen rehevästä realismista, miltei fantastisesta realismista, ja sen poliittisesti epäkorrektista huumorista. Toisessa kontekstissa se on esimerkki fyysisen rappion ja naiseuden pilaantumisen herättämästä inhosta (”huora oli lihava, häneltä puuttui toinen etuhammas ja hänen säärensä olivat mustelmilla”, ja niin edelleen).

Huumoria on myös tämä vuoropuhelu, vaikka en ole aina ihan varma, mitä jonkin ”ilmaiseminen huumorin keinoin” oikeastaan tarkoittaa. Sitäkö, että en välttämättä kannata tätä ajatusta, mutta se huvittaa minua? Vai sitä, että en halua teidän ajattelevan asiaa, vaan huvittuvan siitä? Vai yksinkertaisesti sitä, että haluan tehdä tämän ajatuksen naurunalaiseksi? Näin jopa tapauksessa kertojan isoeno ja mustapintainen nyrkkeilymestari sanailevat:

”Tuolla tavoin itseään säälii vain akkaväki.”
”Onko sitten olemassa miehistä itsesäälin muunnelmaa?”
”On. Aina kun parut, voit siinä sivussa rusikoida jonkun.”

Oikeastaan juuri tuo on hyvä fasismin määritelmä, ”miehinen itsesäälin muunnelma”. Mutta hyvä on tämäkin. Kohtaus on kirjan lopusta, kun kertoja on juuri päässyt nyrkkeilyottelussa niskan päälle:

”Tunsin itseni kuolemattomaksi kuten se, jolla on valta tuhota.”

En silti haluaisi jättää kenelläkään ajatusta, että juuri tämä on kirjan teema, ja että ilman sitä Enian romaania ei voi lähestyä. Maan päällä kuuluu omaelämäkerrallisten romaanien lajiin – sen nuoresta kertojasta käytetään ohimennen nimeä Davidu, joka on Daviden diminutiivi – eikä kirjailijan poliittinen alitajunta koskaan käynyt lukiessa niin rasittavaksi kuin hänen narsisminsa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto