Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Älä häpeä itseäsi, rakkaudesta raskas!

Alli Kantola, 17.4.2004
Eeva Heilala: Punaposkipuolukoita. Valitut runot s., Tammi 2004

Olen taistellut itselleni vastauksen kysymykseen, miksi Eeva Heilalan runot 30 vuoden aikana ovat tulleet niin paljon lausutuiksi ja luetuiksi, rakastetuiksi myös nuorten miesten keskuudessa. Siksikö ne ovat minulle ennen jääneet vieraiksi, koska kuulen niissä vaiennetun ja alistetun sukupolven tunnot sen astuessa estottoman ilmaisun aikaan? Kuulen runoilijan äänessä ihmettelyä. Millä kielellä puhua tunnoistaan sellaisille, jotka pelkäävät alistumista, itsensä alttiiksi panemista rakkaudesta?

En lue Eeva Heilalaa vain maaseudun kuvaajana, vaan ihmisen, joka ”kerää naruilta / tuoksuvat lakanat / väsyneiden unia katsella / rakastuneiden rypistellä”. Toivoisin tämän äänen kuuluvan vielä nykyistä estottomammin ja elämänkokemusta kunnioittavammin.

Mitä muuta Valitut runot tuo kirjailijakuvaan lisää paitsi 20 ennen julkaisematonta runoa? Mitä Heilala sanoo ajalle, jossa ”saarnan on oltava todella vahva / sen on kannettava yli sinkkusauvonnan / salaisuuksien supinan / yli lasten riehan ja rippiksen”? (s.98)

Punaposkipuolukoista katsoo ihminen, joka miettii, miten paljon eri ikäpolvilla olisikaan toisilleen annettavaa. Minä uskon Hellyys ei ole hukassa kokoelmassa (1987) jo esiin tulleeseen viestiin: ”Murhe ei ole / mikään ketjukirje / jota on jatkettava / sukupolvesta toiseen.” (s.68) Siksikö Heilalaa kuunnellaan, että hänellä on tieto, miten itse hankittu murhe voidaan estää?

Vaiennettu ikäpolvi

Runojen muodollisen helppouden alta tunnistaa sisäisen tuskan, jota ei voi sanoa, kun ei ole tottunut puhumaan. Heilalan ilmaisutapa nousee ajalta, jolloin ihmisen aitojen kokemusten julki sanomisesta rangaistiin. Tätä surua kuulen runoilijan tukahdutetussa lausahduksessa: ”Haluaisin lapsenlapsilleni sanoa jotain, mutta jääköön salaisuudeksi.”

Myös tämän päivän luovaa ihmistä lähiympäristö rankaisee siitä, että hiljaiseksi ja alistuvaksi koettu yhtäkkiä onkin kyllin julkea irrottautuakseen kulisseista, inistäkseen tai rääkäistäkseen esiin oman, erilaisen äänensä. Joten, Eeva Heilala, älä jätä viisauksiasi salaisuudeksi. Iloitse itsestäsi! Niin vältät katkerat äänenpainot. Tässä ajassa tarvitaan elämää kokeneita. ”Ajan villissä menossa / heidän yksinkertaisuuttaan pilkataan / vain illan viiletessä heidän turvaansa jonotetaan.” (s. 97) Tässä hyvinvointivaltiossa on päivä katkennut turhan monelta ennen iltaa vain siksi, että annettu elämän- ja ihmisen kuva on kapea tai hatara.

Heilala ei puhu vain maaseudun autioitumisesta kirjoittaessaan: ”Tässä maisemassa / on tehty liian paljon työtä / peitettäväksi pajupehkoilla / ja lähtijöiden huokauksilla.” (s.108) Luen autioituvan maaseudun kuvausta myös informaatiosykkeen ajan ihmisen yksinäisyyden ja uupumuksen kuvauksena.

Uusimmat runot, joihin viimeksi siteerattukin kuuluu, ovat entistä avoimempia ja rohkeampia kerronnassaan. Seuraavan runokirjan nimeksi voisikin panna jotain varpukasvillisuuden yläpuolella olevaa.

Villi elämä hehkuu myös vanhenevassa kehossa!

Vielä sanoisin Heilalalle: Puhu rohkeasti siitä, mistä ei ole puhuttu! Vanheneminen on taitolaji, ja siinä tarvitaan myös taidetta. Ihmiskuvan laajentamisessa kirjallisuuden merkitys on keskeinen. Sinua tarvitaan, ettei meillä 30-40:n vuoden päästä ole kauneusleikkauksien kautta masennukseen laantunut ikäpolvi. Jotain muutakin elämässä jaksamiseen tarvitaan kuin kauneus, rohkeus ja oppineisuus.

Tässä sanomassa olisi suomalaista vientiä EU:n ranskanmaalle: Ottakaa vanha ihminen ja rakastakaa! ”On se hyvä, / että sinä aina joskus riisut minut / näet että / tallella ovat olkapäät / ja rinnat ja / että kaiken alla on vain tuttu tyttö / jota kovasti palelee. ” (s. 34)

Vanhenemisesta kirjoittaa loistavasti esim. Eeva Kilpi. Eeva Heilala sopii rinnalle: ”Tulentekijä tietää: / lämmön salaisuus ei ole / loimuavissa liekeissä / se on hiilloksen hehkussa.” (s. 90)

Kahden ihmisen hellyyden, intiimin herkkyyden avoimeksi ja paljaaksi räjäyttänyt aikamme jättää jälkeensä paljon palelevia.
Aistillinen rakkaus tulee muualta kuin seksilehdistä. ”Mennään sunnuntaina suolle. / Kuunnellaan suon saarna, / yksinäisen linnun virsi. (s. 64)

Toimittamisesta

Heilalan Valitut runot on hyvä esimerkki toimittajan rakkaudesta työhönsä. Näin tulisi saattaa muitakin runoilijoita ja kirjailijoita lukijakunnan eteen. Rakkaudesta kertoo myös kaunis kansilehti, jonka tekijää en kirjasta löytänyt.

Toimittajan tehtävä on kaivaa tarvittaessa tunne tunteen takaa ja ajatus ajatuksen takaa. Sen voi tehdä vain, jos saa kosketuksen kirjoittajan tunne- ja kokemusmaailmaan. Kirjailija Kaarina Valoaalto sanoo, että kun toimittajan ja kirjoittajan yhteistyö on parhaimmillaan, se on lähellä vihkimystä. Sellainen näkyy tässä jäljessä. Ei ihme, jos nyt taivuin Heilalan runojen lukijaksi.

Aforistisuus on tyypillistä Heilalalle. Runojen loput ovat nasakoita. Yhtä paljon on kuitenkin runoja, joista poistaisin loppusäkeen tai -säkeet, koska ne sulkevat edellä olevan ajatuksen tai koska runon pääajatus pääsee hulahtamaan niiden kautta tyhjäksi.

Sain juuri kotimaisen kirjallisuuden dosentti Katriina Kajanteelta viestin, joka sopii mielestäni Eeva Heilalalle: ”Olemme pisaroita elämän meressä. Säteilemme valoa, ja olemme viisaita niin kuin vesi on. Jotkut ihmiset valaisevat kuin tähdet, ja kirkkaamminkin. Myös kärsimyksestä voi tulla valo.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto