Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pinnalla pysymisen taito

Hannele Puhtimäki, 28.4.2012
Eeva Rohas: Syvä pää 239 s., Otava 2012

Nykymaailmassa lapsuuden ja aikuisuuden raja on muodostunut hyvin hämäräksi. Toisaalta lapsia kannustetaan ja vaaditaankin käyttäytymään yhä aikaisemmin aikuisten tavoin, toisaalta ”aikuiset” toimivat leikin- ja lapsenomaisesti tai jäävät elämään ikuiseen nuoruuteen.

Lapsuuden ja aikuisuuden rajalla olo on yksi Eeva Rohaksen Syvä pää -romaanin teemoista. Sen lisäksi hän käsittelee ikuisia, kipeitä asioita: rakastamisen vastuuta ja vaikeutta sekä syyllisyyden ja häpeän ahdistavuutta. Jo esikoisteoksensa Keltaiset tyypit novelleissa Rohas osoitti, että hänellä on tarkka psykologinen silmä, ja romaanissa tuo tarkkuus vain terävöityy.

Oman syventävän lisänsä teoksen tematiikkaan muodostavat tekstienväliset viittaukset niin P. Mustapäähän ja hänen tuotantoonsa kuin muihinkin kirjailijoihin. Kultasuu-teema kulkee läpi teoksen eri tekijöiden käsittelemänä.

Rohas tarkastelee maailmaa romaanissaan kolmen päähenkilön silmin. Fanny on teini-ikäinen, kilpauintia harrastava tyttö, joka on menettänyt äitinsä jo pikkulapsena. Hänen eläinlääkäri-isänsä Jan on jäänyt menneisyyden kipeiden asioiden jälkeen yksinäiseen elämään. Yli 30-vuotias yliopistossa opiskellut Susanne toimii siivoojana ja asuu yhä vanhempiensa kanssa. Romaanin tapahtumien myötä henkilöiden maailmat risteävät kohtalokkaan tuntuisesti.

Lapsia ja aikuisia

Fanny elää lapsuuden ja nuoruuden rajalla. Hän haluaisi olla nainen, ja naiseuteen liittyvillä asioilla häntä voi pahimmin loukata ja häpäistä. Hän ihailee muutamaa vuotta vanhempaa Henriikkaa ja tahtoisi olla kaikessa kuin tämä. Uintivalmentajan mielestä Fanny on naisen mittainen, mutta isä haluaisi pitää hänet vielä lapsena.

Fannylla ei ole ollut naisenmallia, sillä hän on ollut hyvin pieni äidin kuollessa. Jonkinlaisia valokuvien vahvistamia tunnemuistoja Kristiinasta ja tämän ahdistuneesta äitiydestä on Fannylle jäänyt, ja hän seuraa lomamatkalla ihmetellen isän ystävän rauhallista ja luontevaa suhtautumista pieneen poikaansa.

Susanne ei iästään huolimatta ole kasvanut aivan aikuiseksi. Hän on asunut aina vanhempiensa kanssa. Riippuvuussuhde Susannen ja hänen äitinsä välillä on molemminpuolinen ja ristiriitainen. Susanne toimii äidin hoivaajana ja äiti hänen mielihalujensa ja kuvitelmiensa kannustajana. Äiti uhkaa rikkoa Susannen teettämän, heidän molempien rakastaman vauvanuken, jos tämä lähtee kesätyöhön ulkomaille.

Susanne harhailee todellisuuden ja kuvitelmiensa välillä. Todellisen elämän tilalle Susanne luo vaihtoehtoisen maailman. Välillä hän miettii itsekin, ovatko hänen tekonsa normaaleja. Hän on halunnut ikuistaa valokuviin ulkomailla työpaikallaan näkemänsä ”täydellisen perheen”, jonka lapsen kuvan perustella hän teettää itselleen kalliin näköisnuken ja hoitaa sitä kuin oikeaa lasta. Ironista on, että Susannen kuvaama perhe todellisuudessa hajoaa pian matkan jälkeen.

Rakkauden kahleet

Rohas tarkastelee oivaltavasti, kuinka helposti rakkaus muuttuu kuristukseksi ja kahleeksi. Kristiina-vaimo on alun perin ollut Janille mukautuvuudessaan, mutta myös ”viallisuudessaan” houkutteleva helmi, joka jo ensimmäisenä iltana sanoo: ”Minä tahdon kaikkea mitä sinäkin” ja joka luulee pyyntöjä käskyiksi ja toteuttaa ne kaikki.

Jan on halunnut olla parantaja, korjata rikkinäisen ja muokata Kristiinan oman mielikuvansa mukaiseksi, osaksi ihannemaailmaansa. Kun vaimo on vapaudenkaipuussaan ja särkyneisyydessään ahdistunut yhä enemmän ja Jan on huomannut, ettei pystykään auttamaan, hän on sulkenut silmänsä ja lakannut yrittämästä.

”Helmenvalkoisena hohtava hahmo seisoi laiturilla.
Kurkussa sykähti. Hän ajatteli Kristiinan vain kastautuvan. Mutta hahmo ei tarttunut portaiden kaiteeseen vaan otti askeleen lähemmäs laiturin reunaa. Jan seisoi ikkunalla ja katsoi, näki, miten nainen putosi veteen. Pää ei painunut
heti pinnan alle.
Jan käänsi selkänsä. Jalat alkoivat kulkea yhä pienenevää ympyrää, kunnes kehällä ei enää ollut mistä pienetä.
Vasta silloin mies palasi ikkunalle. Helmi oli kadonnut.
Jan kävi uudelleen rottinkituolille istumaan. Hän oli pitkään liikkumatta niin kuin olisi nukahtanut istualleen.”

Jan suhtautuu ammattinsa mukaisesti ihmisiin samoin kuin eläimiin: kun näyttää, että mitään ei ole tehtävissä, on armeliasta säästää kärsimyksiltä. Syyllisyys vaimon itsemurhasta ja siitä, ettei jaksanut yrittää riittävästi, vainoaa kuitenkin Jania. Hän kokee, että ei ansaitse hyvää elämää. Syyllisyys vaikuttaa myös hänen suhtautumiseensa tyttäreensä. Jan pelkää nähdä Fannyssa yhtäläisyyksiä vaimoonsa ja yrittää muovata tästä täysin toisenlaista. Kun Kristiina ei ole osannut uida, Fannysta koulitaan kilpauimari. Kun Kristiina on ollut psyykkisesti horjuva, Fannyn on oltava vahva, paras.

Teksti on tiivistä, runsailla merkityksillä ladattua.

Jan opettaa tyttärelleen, että hävitä ei saa, muttei sitä, kuinka häviön jälkeen jatketaan elämää. Sille, että Fanny ulkomuodoltaan muistuttaa äitiään, Jan ei voi mitään. Vasta pelko Fannyn menettämisestä saa hänet antamaan tälle vapauden olla oma itsensä.

Rakkauden sitovuus ja tuhoavuus syvenee myös tekstienvälisten viitteiden myötä. P. Mustapään runo-otteet kuvaavat kahleita, jotka rakastava ihminen haluten tai tahtomattaan solmii itselleen tai rakastetulleen. Kultasuu-viitteet tuovat lisäksi osaltaan esiin äitiyden ja äidinrakkauden merkityksen ja mahdin, joka voi olla niin kaiken voittava kuin tuhoavakin.

Häpeähäkki

Häpeän tunne on kulkenut Susannen mukana lapsesta saakka. Häntä on kiusattu koulussa lihavuutensa ja hyvän koulumenestyksensä takia. Hän kohtaa työpaikallaan kouluaikaisen kiusaajansa, joka jatkaa kiusaamistaan aikuisen keinoin. Susanne tuntee, ettei menneisyys koskaan jätä häntä rauhaan, vaan seuraa mukana, jollei hän lähde riittävän kauas.

Sekä Fanny että Susanne suhtautuvat häpeään samalla tavoin. Siinä kun Henriikka nöyryytyksen kokemuksen jälkeen kostaa heti iskemällä kaksin verroin takaisin, Fanny pystyy tiettyyn pisteeseen asti vastaamaan haasteeseen, mutta kun häpeä on suuri, sekä Fanny että Susanne pakenevat. Fanny lopettaa uimisen kokonaan ja Susanne jättää siivoojantyönsä ja lähtee ulkomaille entiseen kesätyöpaikkaansa. Samoin hän on aiemmin keskeyttänyt opintonsa. Väkivaltaiset mielikuvat kyllä käyvät molempien mielessä.

”Susanne katsoo kärryjen telineessä lojuvaa jätesäkkirullaa. Aina tulee huominen. Se tulee kaikkialle, tännekin. Mutta meidän, tai toisen meistä, ei tarvitse palata tähän rotanloukkuun enää koskaan.
Susanne katsoo käsiään. Ne näyttävät vahvoilta. Sellaisilta, jotka jaksaisivat nostaa painavankin jätesäkin olalleen
. Ihmisenpainoisen.
Hän miettii sitä pitkään.”

Muistaa ja muuttua

Menneisyyden torjutut ja unohdetut kokemukset ovat jääneet kahleeksi henkilöiden elämään. Jan ei ole halunnut muistaa vaimonsa kuolemaan liittyviä asioita, mutta syyllisyys niistä on kulkenut alati hänen mukanaan. Muistettuaan hän ymmärtää asiat toisin kuin ennen. Hän huomaa, että on viimeiseen saakka taisteltava ihmisten puolesta ja että niin rakkaus kuin ihmisetkin voivat elää vain vapaudessa.

Vasta kun Jan uskaltaa käydä tapahtumat läpi, hän on valmis luopumaan yksinäisyydestään. Rohaksen tekstissä on aina mukana toivo: ihmisen ja elämän on mahdollista muuttua, ja samoin kuin ihminen voi vaikuttaa toisiin pahassa, niin myös tahtoessaan hyvässä.

Rohas osaa taitavasti luoda draamallisen jännitteen ja pienillä keinoilla vähitellen kasvavan uhkan tunteen. Hänen tekstinsä on tiivistä, runsailla merkityksillä ladattua. Hän jättää paljon lukijan päätösten ja päätelmien varaan, ja tekstiä haluaakin siksi lukea yhä uudelleen. Asioita selviää vähitellen yhä enemmän, mutta aivan kaikkiin kysymyksiin vastauksia ei löydy. Niin kuin ei aina elämässäkään.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto