Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Uudelleen oivallettu historia

Harry Forsblom, 2.1.2003
Eila Kostamo: Mulperipuun mehu s., WSOY 2002

Korvikeidentiteettiä tai sijaisminuutta elätteleviä, tarvitsevia ja rakentavia ihmisiä on ennenkin esiintynyt Eila Kostamon romaaneissa. Hänen uusimpansa, Mulperipuun mehu, kuvaa Ruotsissa sotalapsena olleen Irman vaikeaa paluuta menneisyyteen ja sittemmin myös menneisyydestä takaisin nykyhetkeen. Kirja on tärkeä lisä Kostamon proosan keskeisten teemojen täydennykseksi. Vaikean menneisyyden selvittäminen avaa ja rakentaa uudella tavalla myös Irman ja hänen miehensä Ahdin parisuhteen lukkiutunutta nykyhetkeä.

Lapsuudesta haetaan usein selitystä siihen, mikä ihminen on aikuisena ja mitkä ovat hänen ongelmansa. Irma kohtaa Skoonessa sotalapsiaikansa sijaisperheen tai paremminkin sen, mitä perheestä ja sen menneisyydestä, muistoista ja siteistä Irmaan on vielä jäljellä. Yhdistäviä tekijöitä on vielä vuosikymmenien kuluttua olevinaan yllättävän paljon. Irma kylläkin aktiivisesti pöyhii niitä esiin ihmisistä ja paikoista. Silloin ne vasta varsinaisesti alkavat elää ja muuttua osaksi sitä prosessia, jota niin Irma kuin sijaisperhe ja muut Irman ja tuon perheen naapurit ja lähipiiri Ystadin liepeillä joutuvat käymään läpi. Kaikki tapahtuu myös heidän elämänsä ja identiteettinsä silloisten ja myöhempien vaiheiden selvittämiseksi ja vähän terapoimiseksikin.

Suuri osa kontaktien uusimisesta on ”vain” Irman sisäistä draamaa. Hänet oli revitty varhain eroon kasvattiäidistään Sveasta. Sen koommin Irma ei ole osannut pysyä rakastamiensa luona.

Mulperipuun mehun suuria ansioita on, että kirjailija nostaa yksilötarinoiden rinnalle varsin luontevasti romaanin kantavaksi rakenteeksi suuren kysymyksen siitä, miten menneisyys, ja myös historia, ja muistikin, ylipäätään ovat olemassa. Irma tutkii Ystadin seudun kaukaistakin historiaa, luontoa, kasvillisuutta, urbaania miljöötä ja ihmiskohtaloita samalla kuin itseäänkin. Usein hän nostaa sota-aikojen sijaiskodistaan, maanviljelijä Helgen ja tämän vaimon Svean perheessä vietetystä ajasta, esiin muistoja, jotka muille jälkeenjääneille jo ovat lähes yhdentekeviä. Monesti juuri Irman yllättävän intensiivinen panos muisteluissa ja asioiden yhdistelyssä osoittaa ruotsalaisillekin, miten Irma sittenkin kytkeytyy tai ainakin voisi liittyä läheisesti heidän omaankin elämäänsä. Samoin Irma osoittaa, miten ihmisten kaikissa keskinäisissä väleissä on paljon sellaista, mitä aika ei ole hävittänyt.

Auto-onnettomuuden jälkeinen aivotärähdys, työkyvyttömyyseläkkeelle joutuminen ja halu päästä dominoivan Ahti-miehensä vaikutuspiiristä tutkimaan rauhassa mielikuvitustaan ajaa Irman taas kerran Ruotsiin, jossa hän on aika ajoin sodanjälkeisinä välivuosikymmeninä piipahtanut. Hän on entinen toimittaja, joka on pyrkimässä kirjailijaksi eli sisäisen maailmansa valtiaaksi. Tätä hänen miehensä, bioteknikko Ahti, sovinistinen vedenkuningas, ei halua sallia. Hän ei ymmärrä Irman sisäistä eli ”vedenalaista” olemusta vaan tyrannisoi Irmaa ja jopa nykyaikaan sopivasti pyrkii tuotteistamaan tämän toista maailmaa.

Irma haluaa vetää itsensä ja Ahdin välille rajan: tämä on sinun maailmaasi, tämä minun, muuten ei ole yhteistäkään aluetta. Tässä pyrkimyksessään Irma demonisoi Ahtia, ehkä koko miessukupuolta, joka Ahdissa kuvataan groteskiksi karikatyyriksi. Irma ihannoi lapsenomaista ensirakkauttaan, kasvatusisäänsä Helgeä, ja tavallaan myös kasvatusäitiään Sveaa. Näin feministisetkin karikatyyrit syntyvät. Irman suhteessa Helgeen ja Sveaan on vivahdus mielistelynhalua ja regressiota. ”Enkö minä voi jäädä tänne?” ”Et, on lähdettävä.” Ruotsista ja muistoista, näkin lumomusiikin valtakunnasta, palataan takaisin ”veden pinnalle”, muka todelliseen elämään, johon retki menneisyyteen on antanut uusia aseita.

Irma on elänyt leskeksi jääneen, henkisesti rujoksi kuvatun äitipuolensa Katrin alaisuudessa. Pahojen ristiriitojen hallitsemasta lapsuudestaan lähtien hän on onnistunut säilyttämään oman reviirinsä vain ajattelemalla välinpitämättömien maailmaa vierauden ja toiseuden alueena, johon ei pidä pettyä eikä kiintyä. Irma on pystyttänyt korvikeidentiteettejä ja rooleja, jotka tuntuvat toisinaan olevan keinotekoisia. Hänellä on myös tarve luoda vahva naiskuva tuekseen ja turvakseen. Hän peittää vahvanoloiseen vaiteliaisuuteen sekasortoisen sisikuntansa.

Minuuskin on fiktio

Korvikkeita hänen lapsettomat kasvatusvanhempansakin ovat hakeneet, samoin omalla tavallaan yksi jos toinenkin Irman lapsuuden Ruotsissa. Niin vahinko ja siunauskin kiertävät. Minuus on fiktio, millainen kulloinkin, niin kuin historiakin. Irma tajuaa tämän, ja siksikin fiktiot ja kirjoittaminen ovat hänelle entistäkin tärkeämpiä. Itsensä löytäminen on kuin sokeainkirjoituksen oppimista. Kuinka ollakaan: Irma auttaa ja kuuntelee Ystadin ja Lundin tienoilla julkisissa kulkuvälineissä sokeaa miestä, joka projisioi takertuvasti häneen tunteitaan. Samoin kuin Irma itsekin projisoi omaan entisyyteensä.

Sokea kertoo Irmalle tarinoita. Irma oppii niistäkin näkemään ympäristöään aiempaa paremmin: mulperipuun kukat, harvinaisen tulppaanipuun kukkien puhkeamisen, piiloon jääneet yksityiskohdat, jotka avautuvat vain etsivälle mielelle. Maailmassa on myös rujouden voimaa ja kaihisia kananpoikia, jollaisen Irma Ruotsissa lapsena nosti aikuisten nähtäväksi. Niistä voi kaiketi kasvaa joutsenia.

Löydettyään vihdoin kompromissien avulla miehensäkin kanssa alueen, joka voisi olla yhteinen, Irma kirjan mainiossa lopussa haluaisi vastata Ahdin toiveikkaaseen ja viimeinkin avoimeen katseeseen samalla mitalla. Hän alkaa kuitenkin itkeä tajutessaan yhdessä lukijan kanssa, ettei se niin vain käy. Kyseessä on taas ollut vain rooli. Eiväthän Strindberginkään oivallukset muuttaneet ratkaisevasti Strindbergin elämää. Näin ovat asiat; mies kuin mies, tyttö kuin tyttö.

Irman Skoonessa tutkima historia ja dokumentit yhdentyvät osaksi hänen omaa elämänymmärrystään; ilman näitä kokemuksia hän ei olisi oppinut mittailemaan kasvun välimatkoja ja mielen sisätilavuutta. Jotakin hiukan luonnoksen asteelle jäänyttä ja hiukan huonosti dramatisoituvaa ja asioita tikun nenään nostelevaa on Kostamon romaanin tavassa esittää asiansa, sen retoriikassa. Tematiikan ydinainekset kuitenkin kestävät, ja lopulta koko romaanikin on hyvä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto