Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Kuka taitavi lempeä vastustaa?

Juha Siro, 6.7.2003
Eino Leino: Hymyilevä Apollo s., Otava 2003

Satakaksikymmentäviisi vuotta on kiteyttänyt Eino Leinon suomalaisen kirjallisuuden juhlituksi klassikoksi. Hänen runojaan sävelletään lauluiksi yhä uudelleen, ja ihmiset, jotka eivät runoja lue, osaavat siteerata hänen säkeitään ulkomuistista. Leino on yltänyt kuolemattomien runoilijoiden seuraan ennenkaikkea tuotantonsa, mutta myös hänen elämästään kirjoitettujen teosten kautta.

Voiko Eino Leinon runoista kirjoittaa kritiikin? Tai voiko niitä edes yrittää arvottaa siitä näkökulmasta, millaisia elämyksiä ne nykylukijalle tarjoavat. Joku huimapää voisi yrittääkin, viisaampaa olisi tehdä satasivuinen tutkielma tai väitöskirja. Vähänkin Leinon runoja ja hänen kirjailijanmaailmaansa ymmärtääksemme meidän on aloitettava historiasta – jälleen kerran.

Suomen kieli, Suomen mieli

On hätkähdyttävää ajatella, miten lyhyen ajan meillä on ollut virallistetussa käytössä oma suomen kieli. Kesällä 1863 Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II vieraili maassamme. Senaattori J. V. Snellman katsoi tilaisuutensa tulleen ja esitti hallitsijan allekirjoitettavaksi reskriptin, jolla suomen kieli haluttiin määrätä seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana korotettavaksi virallisena kielenä ruotsin kielen rinnalle. Tarkoitus oli hyvä, mutta tuossa aikataulussa se ei toteutunut. Kului kaksinkertainen aika. Vasta 1900-luvun alkupuolella suomen kieli kelpasi virastoissa käytettäväksi. Tästä ei ole kulunut enempää kuin reilun ihmiselämän mitta.

Eino Leinon kaksiosainen runoteos Sata ja yksi laulua julkaistiin 1898. Sen ensimmäisen osaston muodosti kolmiosainen runoelma nimeltään Hymni, joka puolestaan jakautui kolmeen ”lauluun”: Höyhensaaret, Laulu metsästä ja Hymyilevä Apollo. Kirja oli uskomaton suoritus kaksikymmenvuotiaalta kirjailijalta, joka oli jo aiemmin julkaissut kolme kokoelmallista runoja. Lisäksi hän oli ehtinyt perustaa veljensä Kasimirin kanssa kulttuurilehti Nykyajan, jota hän myös toimitti.

Millaisen vastaanoton nuoren neron kokoelma sai aikalaiskriitikoilta? Nimimerkki R.R. (Reinhold Roine) kirjoitti Uudessa Suomettaressa löytäneensä Leinon kokoelmasta semmoisia runoja, joita lukiessa ei voi muuta kuin makeasti nauraa, semmoisia kömpelyyksiä ja typeryyksiä niistä tapaa….

Runon tekemisen teoria

Toivo Haapanen kirjoitti tutkimuksessaan Suomalaiset runomittateoriat 1800-luvulla, miten vuosisadan puolivälin kirjallisessa taiderunoudessa taisteltiin erilaisten runomittojen käytöstä. Kyse ei siis ollut tekstin sisällöstä, vaan muodosta. Tuohon aikaan ja vielä pitkälti sen jälkeen runomittateoriat kahlitsivat sanankäyttöä – teoria ohjasi käytäntöä.

Kun Runebergin säkeistä tehtiin useita käännöksiä suomen kielelle, ne edustivat aluksi erilaisia runomittateorioita. Sitävastoin kirjoitettu ruotsin kieli oli jo kehittynyt puhekielen suuntaan ja Runeberg itse pyrki lyhyeen ja helppotajuiseen ilmaisuun varsinkin pienissä idylliepigrammeissaan. Ennen kuin Leino julkaisi Hymyilevän Apollon sisältäneen kokoelmansa, hän oli jo kääntänyt Runebergin tekstejä suomeksi.

Kun Lönnrot työskenteli Kalevalan ja Kantelettaren parissa ja loi suomalaisille runollista menneisyyttä, hän pohti koko ajan myös suomenkielisen runouden tulevaisuutta. Nuo vuosikymmenet loivat uuden suomenkielisen runouden pohjan, eikä silloin ollut tungosta nerouden kentillä. Jo mainituista nimistä puuttuu ainoastaan Aleksis Kivi. Hänen kuolemansa ja Leinon syntymän välillä on vain kuusi vuotta.

Kaikki oli aivan alussa ja jotain aivan uutta oli syntymässä suomenkieliseen runouteen. Leino sulatti suomalaisen kansanrunouden osaksi taiderunoutta ja vaikutti suomenkielen kehitykseen runouden kielenä. Hänen tuotantonsa kieliasu on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin. Leinon luoma ilmaisu oli valtava hyppäys kohti moderniksi runoudeksi kutsuttua kieltä.

Soitto on suruista tehty

Leinon juhlavuodeksi julkaistu Hymyilevän Apollon painos on alkuperäisen Hymni-runoelman kolmas laulu. Sata vuotta sitten laulu oli laaja käsite, joka saattoi merkitä myös runosikermää. Kauniisti sidottu kovakantinen Apollo sisältää kolmekymmentäkolme mittaan kirjoitettua kahdeksansäkeistä runoa.

Leinon elämän ylistys oli sydänsuruista syntynyt. Hän lähti Berliiniin ottaakseen etäisyyttä rakkauden pettymyksiin. Tarkoituksena oli kirjoittaa romaani. Toisin kävi. Berliinistä palattuaan hän kirjoitti ystävälleen, taidemaalari Pekka Haloselle: Kävi näätsen hullusti minulle siellä Saksan matkallani. Lähdin tekemään romaania ja – tulikin runovihko! Se kuuluu niihin kohtalon kepposiin, joilla se meitä nenästä vetää. Matkapäiväkirjoista ja myöhempien vuosien muistiinpanoista välittyy elämästä juopumisen huuma ja jumalallisia korkeuksia tavoittavat tunteet, jotka synnyttivät hänen runonsa.

Runoilija on kuollut, eläköön runo!

Pentti Saarikoski samastui mielessään Leinon elämänkäänteisiin ja kohtaloon. Yhdessä runossaan hän kirjoittaa, miten itse makaa puiston penkillä paskat housussa ja samaan aikaan Euroopan runousakatemian jäsenet taputtavat hänen runoilleen. Ajatuksessa alistutaan omalle heikkoudelle ja annetaan ikuinen elämä runolle, jolla on tekijänsä kuolevaisuudesta riippumaton oma voima ja tahto.

Ehdoton runoilijan tielle antautuminen ja käsitys sen kaikenkattavasta voimasta on Leinolta lähtöisin. Hymyilevässä Apollossa Leino ylistää elämän universaalia rakkautta sekä puhtaita ja jaloja tunteita, mutta myös ehdotonta ja itsetietoista antautumista runoilijankohtalon edessä: Soi, helise kulkijan kannel vain! / Halo aaltoja laulajan haaksi! / Käy purjehin täysin ja pullistuvin, / jätä välkkyvä jälki taaksi! / Ja vaikka mun nuorena laineet vei, / niin eipä se hukkahan vaipunut, ei / joka upposi laulujen laineisiin / ja lempensä unelmiin.

Min verran meissä on lempeä, sen verran meissä on ijäistä

Hannu Mäkelä on kirjoittanut Hymyilevään Apolloon muutaman sivun mittaiset jälkisanat, jotka kiinnostavasti syventävät sunoilijan kuvaa kirjan syntyhetken aikaan. Lopuksi Mäkelä kiteyttää Leinon runoelman yksinkertaisen ytimen: Paras runous saattaa surutta kulkea lähellä banaalia, tavanomaista, sillä tärkeintä on, että runo on hyvin kirjoitettu. Silloin runo kestää melkein mitkä tahansa yleistykset ja muuttaa ne elämää ylläpitäväksi voimaksi.

Hymyilevällä Apollolla on Leinon tuotannossa keskeinen asema. Sen teemat: usko, toivo, rakkaus ja unelmat, ovat ikuisia. Niistä on kirjoitettu tuhansia vuosia sitten ja tullaan yhä uudelleen kirjoittamaan

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto