Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Todellisuuden toisella laidalla

Kirsikka Kajaste, 12.3.2002
Elina Huovila: Niin kauan kuin sinun täytyy - proosarunoja s., Otava 2002

Elina Huovilan (s. 1963) esikoiskokoelman aforistiset runot pohtivat ihmisen suhdetta Jumalaan, erilaisia valinnan tilanteita sekä uskon velvoittavaa olemusta. Kokoelman proosarunot kiertävät jatkuvasti ikuisten kysymysten äärellä Jumalasta, kuolemasta ja ihmisen itsekkyydestä aina tahdon vapauteen.

Kokoelman alussa vallitsee paratiisi, eräänlainen alkutila, josta ihminen kuitenkin karkotetaan. Karkotuksesta siirrytään pohtimaan synnin käsitettä, jota Huovila merkitsee käärmeellä. Käärmettä on vältettävä, sysittävä pois ihmisen jaloista, tässä tapauksessa saunapolun varrelta. Synnintuntoa Huovila kuvaa vakuuttavasti, ja synnintuntoisen raskas mielentila välittyy yksinkertaisten sanojen läpi. ”Haluaisin sanoa kantavani rohkeasti omat syntini, mutta en voi kantaa niitä edes häveten. Synnin luonteeseen kuuluu, että ne kantaa aina joku muu. Minä kannan äitini ja isäni, sisarieni ja veljieni syntejä joskus rohkeasti, usein häveten; minun syntejäni kantavat minun lapseni, sisareni ja veljeni, haavoina sielussaan ja ruumissaan.”

Huovila kirjoittaa myös uskon kestävyydestä ja siitä, kuinka ihmisen on löydettävä uskonsa aina uudelleen. Huovilan proosarunoissa ihminen on Jumalan edessä lapsi, joka puhuu rehellisesti rukoillessaan, toisinaan jopa huutaa suoraa huutoa. ”Puhuessani sinulle sanon sen, mitä en voi sanoa julkisesti tai salaa, tieten tai tietämättäni, halusta tai pakosta. Mikä on sen, rukoilen.”

Kaikella olevaisella on Huovilan runojen maailmassa kaksi puolta, tietty kaksinaisuus näkyy kokoelman läpi. Henki-ruumis -ajattelun voi nähdä toteutuvan Huovilan kuvakielessä sen niukkuudesta huolimatta. Tieten, tietämättäni, usko, epäusko, nähdä ja olla näkemättä – sanaparit eivät välttämättä tekstissä kumoa toisiaan vaan avaavat jotakin uutta. Mahdollisuus kahden vastakohdan samanaikaisuuteen – kykyyn nähdä ja olla näkemättä – on viehättävää. Toisaalta vastakohtien runsas käyttö osittain syö Huovilan jo valmiiksi eleettömän ja abstraktin runon tehoa ja jättää tulkitsijan tyhjin käsin.

Naisen ja miehen suhde kuvataan parittomaksi; se hakee täyttymystään, mutta ei löydä sitä. Esimerkiksi runossa ’Vaatteet’ henkinen ja fyysinen erilaisuus erottaa miehen ja naisen toisistaan. Eriparisuus naisen ja miehen välillä jää voimaan. Huovila kirjoittaa: ”On olemassa surun vaatteet, kaipauksen vaatteet ja ikävän vaatteet. Ruumis ei valehtele.” Koska ruumis on rehellinen, kokoelman puhujan, naisen ja papin, surua ja kaipausta on mahdoton peittää.

Myös ihmisen heikkoudet ja kamppailu uskonsa kanssa kuvataan surullisen toteavasti, ja kun ihmisten yhteiselo maan päällä ei onnistu, tunnustaa runon Jumalakin epäonnistuneensa. Ihminen elää edelleen kuten tahtoo, mutta jonkin jäljen Jumala onnistuu sentään maailmaan jättämään, nimittäin ”ihmiseen kaipauksen täyttymyksestä, että ruumiit rakastaisivat ja henget suutelisivat toisiaan.”

Huovilan proosarunojen voi onneksi ajatella koskettavan myös lukijaa, jolla ei ole henkilökohtaista tai vahvaa jumalasuhdetta. Kysymykset tahdon vapaudesta, kohtalosta ja uskosta – uskoipa sitten Jumalaan tai ei – mietityttävät ja puhuttelevat universaalisti. Hieman ohueksi Niin kauan kuin sinun täytyy silti kokonaisuutena jää, sillä konkreettisia kuvia ja tarttumapintaa on suhteellisen vähän. Vastauksia Huovilan esikoiskokoelma ei pyri antamaan, vain herättämään ajatuksia ja uusia kysymyksiä. Hyvä niin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto