Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ruttohaudan suulla

Silja Vuorikuru, 22.2.2012
Ene Mihkelson: Ruttohauta 362 s., WSOY 2011 Kääntäjä(t): Kaisu Lahikainen

Ene Mihkelson (s. 1944) on tunnustettu virolaiskirjailija, jonka tuotanto on kuitenkin jäänyt suomalaislukijoille vieraaksi. Kaisu Lahikaisen suomennos Ruttohauta julkaistiin viime vuonna, jolloin suomennettiin runsaasti muutakin virolaista nykykirjallisuutta, muun muassa Maimu Bergin, Mats Traatin ja Mari Saatin teoksia.

Ruttohauta (Katkuhaud) käsittelee tapahtumia, joita myös Sofi Oksanen ja Imbi Paju ovat viime vuosina nostaneet keskusteluun. Romaanin minäkertoja on aikuiseksi varttunut metsäveljien tytär, joka vietti lapsuutensa Stalinin kyyditysten ja vaietun gulagin aikana. Aikuisena hän lähtee selvittämään sukunsa historiaa ja totuutta omasta menneisyydestään.

Romaanin tapahtuma-aikana on 2000-luvun alku, josta minäkertoja kurottautuu menneisyyteen tapaamalla lapsuutensa ihmisiä, käymällä lapsuutensa paikoissa ja koettamalla rakentaa pirstaleisista muistoista kokonaisen tarinan.

Ruttohauta on ennen kaikkea kertomus muistista: vaikeudesta muistaa, muistamisen epävarmuudesta ja muistikuvien vääristymisestä. Kertoja on epäluotettava kertoja termin vähemmän traditionaalisessa merkityksessä: minäkertoja epäilee jatkuvasti omaa tarinaansa ja korjaa aiemmin muistelemaansa. Konkreettisella tavalla muistamisen epävarmuutta kuvittavat kerrontaa toistuvasti katkovat, usein sulkeisiin sijoitetut kysymysmerkit.

Muistamisen vaikeus asettaa vaatimuksia myös Ruttohaudan lukijalle. Samaan aikaan kun romaanin äärimmäisen kaunis kieli houkuttaa lukemaan lisää ja nopeammin, kerronnallinen vaativuus pakottaa hidastamaan, pysähtelemään ja palaamaan takaisin. Ruttohauta on romaani, jonka haluaa lukea ensimmäisen lukukerran jälkeen heti uudelleen.

Yksityinen ja jaettu historiankirjoitus

Suomalaisetkin muistavat hyvin pronssisoturimellakan, joka syttyi keväällä 2007 Tallinnassa. Mellakointi johti päätökseen siirtää Tallinnan Tõnismäellä seissyt neuvostosotilaiden hautamuistomerkki välittömästi. Ruttohauta lähtee liikkeelle näistä vaiheista, mikä antaa romaanin nykyhetkelle tarkan ajanmäärityksen.

Kaunis kieli houkuttaa lukemaan lisää ja nopeammin, kerronnallinen vaativuus pakottaa hidastamaan.

Samalla tuodaan näkyviin yksi romaanin pääteemoista: kuten kiistassa Pronssisoturista, myös Ruttohaudassa on kyse vastakkaisista tavoista tulkita historiaa ja muistaa mennyt. ”Kun Pronssisoturin kuolemansurua ilmentävä hahmo heräsi aavemaisesti henkiin, kysyin itseltäni, onko menneisyyden tapahtumat palautettava näkyviin näytelmänä, jotta niiden merkityksen voisi ymmärtää pohjia myöten.”

Yksilön ja yhteisön historia kietoutuvat Ruttohaudassa jatkuvasti toisiinsa. Minäkertoja etsii vastausta sukunsa ja lapsuutensa arvoituksiin historiantutkijoita puhuttamalla ja sukututkimukseen paneutumalla. Keskustelut kasvattiäitinä toimineen tädin Kaatan kanssa ajautuvat myös poliittisen historian tulkintoihin – vain aavistuksen verran päälle liimatun oloisesti. Kertojan lapsuusaikainen sisäoppilaitos puolestaan on kuin ympäröivä neuvostoyhteiskunta pienoiskoossa: äärimmilleen viety käskyvalta ja epätasa-arvo kätketään kaikille pakotetun ilon alle.

Historian ja menneisyyden muistamisen ohella Ruttohauta kuvaa ajan kulumista romaanin nykyhetkessä. Kertoja havaitsee itsessään ikääntymisen merkkejä, mutta vanhuuden rappeutumisen ruumiillistuma on täti Kaata, joka tekee hidastettua itsemurhaa muiden silmien edessä. Samalla täti tekee tunnustusta, jonka aiheena on minäkertojan elämä: kuolleiksi väitetyt vanhemmat eivät kuolleetkaan, oli helpompaa pyyhkiä isän nimi syntymätodistuksesta kuin myöntää tämän kuuluneen metsäveljiin. Tädin tunnustuksen päätyttyä eronteko omiin ja vieraisiin on muuttunut mahdottomaksi.

Lukitut muistot

Ruttohautaa voi kutsua traumafiktioksi – sekä tarinana vaietusta historiallisesta tragediasta että kuvauksena minäkertojan pirstaleisista lapsuusmuistoista ja yrityksestä muistaa. Kertomuksena gulagista se on verrattavissa myös holokaustikirjallisuuteen.

Muistamisyrityksiä ja muistamisen vaikeutta kuvataan Ruttohaudassa lukuisin vertauskuvin. Lapsuutensa tärkeitä ihmisiä tapaava kertoja vertaa itseään metsästäjään ja nimittää tapaamisia muistojen metsästysretkiksi. Ympäröivän nykyhetken ihmiset kiistelevät pronssipatsaasta, mutta myös patsastuvat itse liian vaikeiden muistojen edessä.

Muistamisen tarvetta ja halua kuvastavat myös romaanin lukuisat konkreettiset ovet avattavine lukkoineen, mikä on vertauskuvalliselta sisällöltään romaanin muita kielikuvia traditionaalisempi. Kaikkein kipeimpiä muistoja verrataan ruttohautaan, jonka vain rohkeimmat uskaltavat avata; voimakas kielikuva on myös antanut romaanille nimen.

Mihkelson kertoo synkästä aiheestaan kauttaaltaan runollisella kielellä, joka toisinaan kasvaa hallittuun patetiaan asti. Sitä yllättävämpiä – ja ilahduttavia – ovat romaanin paikoittaiset ironian, jopa huumorin pilkahdukset. Ruttohaudassa ivataan muun muassa sukututkimusinnostusta, jonka esitetään kumpuavan tutkijan narsistisesta tarpeesta löytää ylhäinen sukuperä.

Kertoja ei säästä itseäänkään, vaan asettaa myös oman muistelevan kerrontansa ivan alaiseksi: ”Koti ja lapsuus muodostivat romanttisen esihistorian, jota pitkään kykenin muistelemaan yksinomaan ylätyylisesti.”

Ruttohauta on merkittävä kirja, ja Kaisu Lahikaisen suomennos moninkertainen kulttuuriteko. Viron 1900-luvun historia ei ole joka suomalaisen tuntemaa; vain muutaman vuosikymmenen päässä on myös aika, jolloin Aleksandr Solženitsynin gulag-aiheinen Vankileirien saaristo herätti paheksuntaa Suomessa. Ennen kaikkea Ruttohauta on korkeatasoinen, vaativa romaani, joka herättää toiveen saada myös muuta Mihkelsonin tuotantoa suomen kielelle.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto