Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Epäilyksen evankeliumi

Sanna Nyqvist, 13.11.2006
Eric-Emmanuel Schmitt: Pilatuksen evankeliumi (L’Évangile selon Pilate) s., Like 2006 Kääntäjä(t): Marja Haapio

”Minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin.” Näin jylhästi perustelee päätöstään Johanneksen evankeliumissa Pontius Pilatius, yksi kristillisen kärsimyslegendan keskeisistä sivuhenkilöistä. Kaanon ei kerro, mitä syyttömän Jeesuksen kuolemaan tuominnut maaherra ajatteli asiasta jälkeenpäin. Romaanissaan Pilatuksen evankeliumi Eric-Emmanuel Schmitt kirjoittaa auki Pilatuksen henkilöhahmoa. Keskellä vierasta kulttuuria ja hämmentäviä ihmetekoja roomalainen Pilatus joutuu perusteellisesti puntaroimaan omaa suhdettaan totuuteen ja toiseuteen.

Jumalan virkamies ja keisarin käskynhaltija

Romaani alkaa pitkällä prologilla, missä Jeshua pohtii elämäntarinaansa odottaessaan Getsemanessa noutajiaan. Schmitt ottaa etäisyyttä uskonnosta käyttämällä evankeliumien henkilöhahmoista totutusta poikkeavia nimiä ja tekemällä heistä korostetun arkisia. Hän ei pyri historiallisen romaanin tarkkuuteen vaan tuo henkilöhahmojaan selvästi lähemmäs nykymaailmaa. Jeshua ja hänen nuoruudenrakastettunsa Rebecca käyvät ulkona ravintolassa kuin kuka tahansa nykypari.

Jeshua ei ole romaanissa Jumalan poika, vaan yksinkertainen kansanmies, joka hämmentyy siitä, miten jokin korkeampi voima ottaa hänet käyttöönsä. Hän on passiivinen ja pelokas, vastentahtoinen ottamaan vastuuta, mutta myös kiivas väittelijä ja lempeä lähimmäinen. Kun häneltä kysytään onko hän Jumalan lähettämä, hän vastaa: ”Sinä sen sanoit.”

Miltei kolmanneksen romaanista vievä prologi johdattaa perusteellisesti aiheeseen, mutta ei täysin perustele itseään. Jeshua jää melko etäiseksi henkilöhahmoksi, eikä yksinkertaisuuden ja runollisuuden välillä tasapainotteleva tyyli aina tunnu luontevalta.

Sen sijaan Pilatukselle Schmitt on löytänyt kantavan ja kirkkaan äänen, jossa kaikuu roomalaisen kirjeenkirjoitustaidon eleganssi. Romaanin loppupuoli koostuu Juudean maaherrana toimivan Pilatuksen kirjeistä veljelleen Titukselle pääkaupunkiin. Pilatus edustaa itsetietoista länsimaalaisuutta – asennetta, joka on säilynyt muuttumattomana tähän päivään asti. Hän on vakuuttunut Rooman erinomaisuudesta ja oman kulttuurisen perspektiivinsä ylivertaisuudesta. Juutalaisten oudot tavat ja sulkeutuva yhteisö kummastuttavat häntä. Kun juutalainen ”hulluus” alkaa saada vallan, Pilatus ryhtyy järjestelmällisesti ratkaisemaan kuolleen ja haudastaan kadonneen ”poppamiehen” kuohuttavaa arvoitusta. Tarina kulkee kuin salapoliisiromaanissa: Pilatus seuraa johtolankoja ja jahtaa epäiltyjä. Yhä vahvemmin jäljet kuitenkin johtavat hänen itseensä ja ristiriitaan siinä, mitä hän uskoo ja mitä haluaa uskoa.

Uskon mahdottomuus ja väistämättömyys

Toisin kuin Dan Brownin trillerissä ja sen lukemattomissa kopioissa, Schmittin romaanissa Jeesuksen arvoitusta lähestytään ensisijassa filosofisesta näkökulmasta. Miten selvittää totuus tapahtumista, saavuttaa varmuus? Jeshua pistää prologissa ehkä yllättävänkin ongelmattomasti toivonsa vedonlyöntiin: ”En saanut vastausta kysymyksiini. Mutta neljännenkymmenennen päivän aamuna minä löin vetoa. Veikkasin uskovani, että putoamiseni ja raskaat mietiskelyni olivat johdattaneet minut Jumalan, ei Saatanan luo. Veikkasin uskovani, että tekisin jonakin päivänä jotain hyvää. Veikkasin uskovani itseeni.” Kuten monet muutkin, hän päättelee, että vain uskomalla voi voittaa. Mutta onko silloin kyse laskelmoinnista vai aidosta uskosta?

Pilatus sen sijaan tukeutuu järkiperäiseen metodiin. Kaikelle on luonnolliset syynsä, ja ne voi selvittää järkeilyn ja tutkimustyön avulla. Pilatuksen uskoa alkavat kuitenkin vähitellen horjuttaa Jeshuan seuraajat, joiden luottamus ylösnousemuksen ihmeeseen on vankkumaton. Mikä saa heidät valitsemaan järjettömyyden? Hämmentynyt Pilatus etsii vastausta läheisistään, etenkin älykkäästä ja herkästä vaimostaan Claudiasta, joka liittyy pyhiinvaeltajiin Nasaretin tiellä. Onko uskossa lopultakin kyse rakkaudesta?

Jeshua uhraa itsensä, mutta Pilatus tuomitsee kuolemaan syyttömän miehen. Pilatuksen ratkaisu oli muodollisesti oikea, mutta mahdollisesti katastrofaalisen väärä. Voiko Pilatus uskoa, kun uskominen samalla tarkoittaisi oman hirvittävän syyllisyyden tunnustamista? Onko Jumalan pojan tappamista suurempaa syntiä?

Romaani kuvaa sisäistä kamppailua mielekkäänä prosessina, joka itsessään voi olla lopputulosta – varmuutta – arvokkaampi. Jälkikirjoituksessa romaani esittää tämän näkemyksen varsin vahvassa mielessä: usko on epäilyä, joten skeptikkokin on uskovainen. Viime lauseen uskottavuuden ja merkityksen punnitseminen jää lukijan tehtäväksi.

Allegoria kulttuurien kohtaamisesta

Pilatuksen evankeliumi ilmestyi Ranskassa kristillisen ajanlaskun merkkivuonna 2000. Kiinnostuksesta aihepiiriä kohtaan kertoo paitsi kristillistä mytologiaa kierrättävien seikkailukirjojen buumi myös Juudaksen evankeliumin löytymisen aiheuttama kohu keväällä 2005. Tärkeä syy kristillisten legendojen uudelleenarviointiin löytyy islamin vahvistumisesta. Etenkin Ranskassa perinteiset kristilliset ja valistuksen rationaaliset arvot ovat olleet koetuksella, kun islaminuskoisten määrä maan sisällä jatkuvasti kasvaa.

Roomalaisen Pilatuksen asennoitumisessa juutalaisiin on paljon samaa kuin länsimaisessa yhtä aikaa ylimielisessä ja pelokkaassa suhtautumisessa islamilaiseen kulttuuriin. Tetrarkki Herodeksen henkilöhahmossa kiteytyy itämainen toiseus: yltäkylläisyys, mässäily, hillittömyys ja surkea miellyttämisenhalu. Ylipappi Kaifas alistaa uskonnon poliittisille valtapyrkimyksille. Jeshua korostaa opetuksessaan nöyryyttä ja itsensä alentamista. Heitä kaikkia Pilatus katsoo ulkoapäin, vastenmielisyyden ja humaanin kiinnostuksen vuorotellessa.

Romaani kuvaa konfliktin jälkeistä painostavaa jännitettä tunnistettavasti. Ranskassa koulujen huntukiista ja islamilaisten hyökkäykset juutalaisia vastaan sekä maailmanlaajuisesti terrori-iskut New Yorkissa, Madridissa ja Lontoossa ovat jyrkentäneet asenteita molemmin puolin, mutta myös lisänneet aitoa kiinnostusta toista kulttuuria kohtaan.

Toivoa on, jos ennakkoluulojen kumppaniksi ja vastapainoksi löytyy ymmärrystä. Pilatuksen evankeliumissa kuten myös aiemmin suomennetussa pienoisromaanissa Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset (Monsieur Ibrahim et les fleurs du Coran, 2001) Schmitt vetoaa vakuuttavasti suvaitsevaisuuden ja välittämisen puolesta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto