Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Juhliva askeesi

Janne Löppönen, 25.11.2019
Erkka Filander: Adoraatio eli Seremonia Johannes Kastajalle. 30 s., Poesia 2018

Erkka Filander on nuori runoilija, mutta hänen runoutensa on tinkimättömän epäajanmukaista. Esikoiskokoelma Heräämisen valkea myrsky (2013) otti vaikutteita englantilaisesta romantiikasta, ja sitä seurannut Torso (2016) käsitteli marttyyriutta fragmentin keinoin. Filanderin äärimmäisen tiivis ja kurinalainen runous huokuu klassista sivistystä; siinä on jotain pikkuvanhaa, joidenkin kriitikkojen mielestä jopa tosikkomaista.

Äärimmäisen tiivis ja kurinalainen runous huokuu klassista sivistystä; siinä on jotain pikkuvanhaa.

Vihkomuodossa julkaistua Adoraatiota voi pitää Torson sukulaisteoksena. Sekin sukeltaa syvälle länsimaisen kulttuuriperinnön vesiin. Kun Filanderin edellinen teos pohti, mitä on olla marttyyri tai pakolainen, Adoraatiossa kysytään, mitä on olla profeetta. Pienoisrunoelma käsittelee vastuun, uhrauksen, askeesin ja edelläkävijyyden teemoja Johannes Kastajan hahmon kautta. Älyllisesti etäännytettyyn Torsoon verrattuna sen ilmaisu on kuitenkin aistillisempaa ja jopa hiukan omakohtaisempaa.

Seremonia, rukous, rituaali

Johannes Kastaja on valtavan suosittu aihe länsimaisen taiteen ja kirjallisuuden historiassa, vaikka nykykirjallisuudessa häntä harvemmin tapaa. Yksi syy suosioon piilee varmasti Johanneksen hahmon monisärmäisyydessä. Hän oli Jeesuksen serkku, edelläkävijä ja kastaja sekä heinäsirkoilla ja villihunajalla elänyt askeetikko; hän oli myös valtaapitävien arvostelija, joka kuoli vankeudessa moitittuaan maaherra Herodes Antipasta tämän naitua veljensä leskeksi jääneen vaimon. Hänet on kuvattu niin viattomana lapsena kuin raivoisana tuomiopäivän profeettana. Erityisen suosittu on tarina Salomesta, joka vastineeksi sylitanssista vaati isäpuoleltaan Herodeelta profeetan päätä.

Adoraation alaotsikko on Seremonia Johannes Kastajalle. Profeetan elämäntarinaan viitataan suoraan vain siellä täällä, pääpaino on hänen sisäisessä kamppailussaan. Runoelma on rukous, meditaatio, ja Johannes runon sinä, jota mietiskelemällä puhuja siirtyy nykyhetkestä rituaaliseen, yliyksilölliseen kokemukseen: ”Seremonian rytmillä yksilö siirtyy kokemattomaan /menneeseen ja palaa.” (s. 4).

Jo Torsossa Filander kirjoitti halusta liittyä itseään suurempaan jatkumoon: ”Missä määrin marttyyrius on kuin osallistuisi rituaaliin, itseään vanhempaan, jonka tekee taas läsnäolevaksi?” (s. 58). Tämä valaisee runoilijan syvää kiinnostusta kulttuurihistoriaa kohtaan. Lisäksi Adoraation rakenne noudattaa katolisen messun kulkua, kuten vihkon loppuun sijoitetut latinankieliset nimet paljastavat.

Profeetan tavoin taiteilija työskentelee yksinäisyydessä, häivyttää minuutensa tehdäkseen tilaa jollekin uudelle ja luovuttaa työnsä tuloksen yhteisölle.

Myös Johannes Kastaja kuvataan teoksessa hahmona, joka luopuu itsestään itseään suuremman asian vuoksi. Hän pakenee ihmisten keskuudesta ja harjoittaa askeesia, tyhjentää itsensä ollakseen astia Jumalalle ja palatakseen lopulta profeettana Israelin kansan eteen: ”Ehkä hän astuu elämästään rakentaakseen / itseensä uurnan menneiden vuosisatojen / palolle.” (s. 7).

Johanneksen tarina on myös muunnelma ikiaikaisesta sankarimyytistä, jossa sankari jättää yhteisönsä ja lähtee matkalle, suorittaa sarjan koettelemuksia ja palaa yhteisöönsä ihmeellisten voimien kanssa. Myyttitutkija Joseph Campbell nimesi tarinatyypin ”monomyytiksi”. Osittain tämän arkkityyppisen rakenteen vuoksi Johanneksen askeesissa on helppo nähdä myös romanttinen allegoria taiteilijan työstä.

Profeetan tavoin taiteilija työskentelee yksinäisyydessä, häivyttää minuutensa tehdäkseen tilaa jollekin uudelle ja luovuttaa työnsä tuloksen yhteisölle. Kuten profeetan, myös taiteilijan on opeteltava ”rakastamaan sitä mikä ei ole lähellä” (s. 8) tai, Torson sanoin, kirjoitettava ”vastalause näkyvälle”. Taide ja profetia ovat tulevasta maailmasta. Filanderin meditaatiossa puhuja ja Johannes, minä ja sinä, sekoittuvatkin toisiinsa.

Askeesi on ekstaasin veli

Johannes kuvataan Adoraatiossa lapsena tai nuorukaisena: ”Lapsi karannut kotoaan erämaahan / muuttuakseen ääneksi” (s. 7). Tämä korostaa hänen uhrauksensa suuruutta ja taakkansa raskautta. Samalla ratkaisu viittaa tiettyyn taidehistorian perinteeseen. Pitkään Johannes kuvattiin tyypillisesti joko sylilapsena tai Jeesusta kastamassa. Renessanssin ja barokin aikaan hänet kuitenkin alettiin yhä useammin esittää efebinä, androgyyninä nuorukaisena. Tätä aihetta harrasti erityisesti barokkimaalari Caravaggio (1571–1610), joka maalasi useita nuorta Johannesta esittäviä tauluja.  Tulkinta perustuu luultavasti Adoraationkin motoksi päätyneeseen Luukkaan evankeliumin katkelmaan: ”Ja lapsi kasvoi ja vahvistui hengessä. Ja hän oli erämaassa siihen päivään asti, jona hän oli astuva Israelin eteen.” (Luuk. 1:80).

Kiinnostavaa Caravaggion Johannes-maalauksissa on kristillisten symbolien niukkuus ja toistuvat viittaukset antiikin mytologiaan. Hänen efebinsä muistuttavat enemmän leikkisää Erosta kuin askeesissa riutuvaa profeettaa. Sama jännite kristillisyyden ja pakanallisuuden välillä on läsnä myös Adoraatiossa. Runoelman osien kreikankieliset nimet paljastuvat nimittäin Dionysoksen epiteeteiksi. Viinin ja päihtymyksen jumalana tunnettua Dionysosta palvottiin eri puolilla antiikin Kreikkaa muun muassa siipien antajana (Psilax), runsauden ja hedelmällisyyden tuojana (Fleon), maanalaisena (Khtonios) ja valonkantajana (Lamptêros). Yksi hänen epiteeteistään oli myös Androgynos.

Ekstaasin etymologinen merkitys on ”olla itsensä ulkopuolella”.

Dionysosta palvottiin mysteerikulteissa, joiden harjoittavat vaipuivat ekstaasiin saadakseen jumalallisia näkyjä. Ekstaasin etymologinen merkitys on ”olla itsensä ulkopuolella”. Se on astumista ulos itsestään, yksilöllisen erillisyyden ylittämistä. Tässä mielessä se muistuttaa yllättävän paljon Adoraatiossa kuvattua askeesia. Jos Mana Mana lauloi paniikin olevan ekstaasin veli, niin Filanderin runoelmassa ekstaasi on askeesin veli. Johanneksen yksinäisyydessä on hurmioituneita hetkiä, jolloin kaikki kärsimys ja epätoivo saavat lunastuksensa:
”Silloin kiitollisuuden vedet
hukuttavat meidät silmiä myöten.
Minuutit loistavat.
Se muistuttaa miten yksinäisen ilo
on kuin suuri lintu, jonka lentoon
ilta-aurinko hitaasti vyöryy.” (s. 19)

Myös teoksen puhuja kokee Johannesta mietiskellessään kauhunsekaista hurmiota: ”Kuten tähteä katsoessa paljastaa itsensä / vieraalle tuulelle ja myllertyy, / niin olen sinusta kauhuissani ja katki.” (s. 5). Samalla puhujan silmiin nouseva kuva on todella ruumiillinen ja aistillinen, lähes eroottinen. Hän kuvittelee sormensa Johanneksen huulille ja itsensä hikenä tämän iholla, ja profeetan käsivarsi kuvataan rinnan päälle lihaksikkaasti kiertyvänä. Pakanallista aistillisuutta on myös keväällä heräävän luonnon kuvauksessa: ”Kevät, auringon murtama nurmi, / sähkö mudassa, jään tuoksu / ja höyry ja hysteerinen sini.” (s. 6).

Aistillisuus tuo kaivattua vastapainoa Filanderin äärimmäisen tiiviille ja paikoin läpitunkemattoman abstraktille runokielelle. Askeesin ja ekstaasin välinen jännite heijastuu myös muotoon: hurmiolliseksi yltyvää kieltä padotaan kurinalaisilla kolmisäkeillä. Säkeistörakenne yhdistettynä ajoittaisiin loppusointuihin on selvä viittaus Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä käyttämään terza rima -mittaan. Danten runoelma on sekin kristillisen ja klassisen sivistyksen synteesi, joten sekin voidaan lisätä yhdeksi kerrokseksi Filanderin kunnianhimoiseen kudelmaan.

Edelläkävijyyden politiikka

Jumalainen näytelmä on kaiken muun ohella myös poliittinen runoelma, ja terza rimaa on sittemmin käytetty Italiassa nimenomaan yhteiskunnallisesti kantaaottavassa runoudessa (poesia civica). Tunnetuin esimerkki on Pier Paolo Pasolinin teos Ceneri di Gramsci (Gramscin tuhkaa), joka on omistettu vankilassa viruneelle kommunistifilosofi Antonio Gramscille. Englantilaisen romantiikan ajan runoilijan Percy Bysshe Shelleyn runossa ”Ode to the West Wind” samaisen mitan on tulkittu ilmaisevan vallankumouksellista optimismia, ja esiintyypä se myös T.S. Eliotin Neljässä kvartetossa.

Adoraatio ei ole mitenkään ilmeisen yhteiskunnallinen teos, mutta ei ole täysin tuulesta temmattua nähdä siinä poliittisia vivahteita. Jos Jeesusta on usein pidetty eräänlaisena esikommunistina, niin Johannes Kastaja oli esi-Jeesus, joka saarnasi Taivasten valtakunnan saapumisesta eikä kumartanut valtaapitäviä, mikä lopulta koitui hänen kohtalokseen. Kiinnostavaa hänessä onkin juuri edelläkävijyys, tien valmistaminen toiselle. Ehkä se resonoi siksi, että oma aikamme kaipaa kipeästi ylisukupolvista ajattelua. Toisaalta toinen, jota odotetaan tulevaksi, on myös moneutta itsessä: ”Sinun jälkeesi on tuleva toinen. / Työskentelet toisen eteen itsessäsi, / toise, joka tulee olemaan jos työskentelet” (s. 15).

Toivokin voi olla hirvittävää, jos se vaatii radikaalia erontekoa entiseen ja heittäytymistä tuntemattomaan.

Adoraatiossa toistuu ajatus, että maailma ei ole valmis. Maailma on täynnä mahdollisuuksia, mutta niiden auki pitäminen vaatii työtä:
”Sillä maailma ei ole valmis. Hän pitää
mahdollisuutta auki valveellaan, poissaolon
keskittymisessä kuten jokainen yksin
pitää mahdollisuutta auki ja mahdollisuus
pitää maailmaa auki.” (s. 10)

Myös sanat toivo ja epätoivo esiintyvät teoksessa useaan kertaan, mutta niiden merkitykset tuntuvat olevan hyvin lähellä toisiaan: kumpikin kuvataan musertavana, väkivaltaisena. Toivokin voi olla hirvittävää, jos aavistus itseen ja maailmaan liittyvistä mahdollisuuksista vaatii radikaalia erontekoa entiseen ja heittäytymistä tuntemattomaan. Yksi teoksessa esiintyvä toivon kuva onkin monimielisesti yötaivas: ”Jos meiltä viedään yötaivaan loputon / mihin tyhjään voimme laskea / toivomme häiriintyneet punnukset?

Adoraatio on saanut vähäisen vastaanoton. Tämä johtunee siitä, että se on julkaistu vihkomuodossa eikä kirjana. Se on sääli, sillä kyseessä on poikkeuksellisen kunnianhimoinen ja monikerroksinen runovihko. Filander ei päästä lukijaansa helpolla, pikemminkin vaikeus ja ponnistelu tuntuvat olevan hänelle jonkinlaisia arvoja, käsitteleehän hänen runoutensa marttyyreita, profeettoja ja askeetikkoja.

Hänen teostensa ideaalilukija osaa Uuden testamentin kreikkaa, lukee Rimbaud’ta alkukielellä ja tuntee keskiaikaisia runomittoja. Elitististä? Toki. Mutta myös komeaa, aistillista runoutta, ”juhlivaa askeesia”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto