Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Klassikko: Materiaalitaistelun melskeessä

Timo Pankakoski, 13.9.2008
Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä s., Ajatus 2008 Kääntäjä(t): Markus Lång

Ernst Jüngerin ensimmäisen maailmansodan päiväkirjoihin perustuva Teräsmyrskyssä (In Stahlgewittern, 1920) on eräs viime aikojen mielenkiintoisimmista suomennoksista. Teos on värikäs kuvaus ensimmäisestä maailmansodasta; sen värejä ovat saviseinäisen juoksuhaudan harmaa, pilaantuneen veden ruskea ja taukoamatta virtaavan veren punainen. Jünger kuvaa sotaa realistisesti ja kaikessa sen karuudessa mutta ei myöskään epäröi tuoda esiin sodan hetkittäistä lumoa ja päihdyttävyyttä. Kiistanalaista kirjaa voikin lukea niin kaunokirjallisena teoksena, sotahistoriallisena dokumenttina kuin aikalaisarvostuksien heijastumanakin.

Ernst Jünger (1895–1998) ehti pitkän elämänsä aikana nähdä niin Saksan keisarikunnan, Weimarin tasavallan, kolmannen valtakunnan, Saksan liittotasavallan kuin yhdistyneen Saksankin. Hän palveli kahdessa maailmansodassa, haavoittui pitkälti toistakymmentä kertaa sekä kahmi ylennyksiä ja kunniamerkkejä aina korkeinta Pour le Mériteä myöten.

Siviilissä Jünger opiskeli biologiaa ja filosofiaa ja tutki hyönteisiä. Hän kirjoitti myös laajan kaunokirjallisen tuotannon, esimerkiksi romaaneja, esseitä ja aforismeja. Teräsmyrskyssä on kiistellyn saksalaiskirjailijan toinen suomennettu teos.

Weimarin tasavallan aikana Jünger julkaisi useammankin sotapäiväkirjoihinsa perustuvan teoksen sekä toistasataa lehtiartikkelia useissa radikaaleissa nationalistisissa julkaisuissa, esimerkiksi rintamaveteraanijärjestöjen lehdissä. Jüngeriä pidetään uusnationalistisen oikeiston keskeisimpänä älyllis-kirjallisena hahmona ja sen aatteiden kyvykkäimpänä kokoajana.

Jünger ei sitoutunut kokonaan kansallisen oikeiston järjestöjen tavoitteisiin ja toimintaan, ja Jüngerin älyllisen elitismin vuoksi hänen suhteensa myös kansallissosialisteihin olivat varsin etäiset, etenkin puolueen valtaannousun jälkeen. Jüngerin ja kansallissosialismin välinen suhde on perspektiiviharhan vuoksi helppo ylitulkita turhan läheiseksi.

Hieman kärjistäen voi todeta, että arveluttavuuden alalla Jünger pärjää kyllä omillaankin, ilman myöhemmästä historiasta lainattua kaikupohjaa – siinä määrin pöyristyttävä on jo hänen oma Weimarin aikainen poliittinen agendansa yhteiskunnan militarisoimisineen, uhrivalmiuksineen ja ”brutaaleine keinoineen”. Mistään erityisen maltillisesta yleiseurooppalaisesta perusliberaalista ei todellakaan ole kyse, ja tämä heijastuu myös Jüngerin sotamuistelmiin.

Kuinka teräs karaisi

Jüngerin muistelmateosten keihäänkärki Teräsmyrskyssä ilmestyi ensimmäisen kerran omakustanteena vuonna 1920, ja vuosikymmenien aikana siitä otettiin lukuisia uusintapainoksia. Teräsmyrskyssä nousi pian sotakirjallisuuden klassikon asemaan.

Teos asettuu mielenkiintoisesti vastakkain esimerkiksi vuonna 1929 julkaistun Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta -teoksen kanssa: siinä missä Remarquen romaanin yleissävy on kaikesta poikamaisesta seikkailumeiningistä huolimatta pääosin sodanvastainen, kuvaa Jünger maailmansotaa yhtä lailla realistisesti, mutta suoranaisesti tuomitsematta.

Suomalaisen kustantajan esittelytekstin mukaan ”Jünger ei lakannut ylistämästä sotaa, todellista olemassaolon taistelua, jossa ihmisen voimat punnittiin”. Jüngerin muiden poliittisten tekstien ja muiden sotamuistelmien valossa tämä arvio käy kyllä järkeen, sillä sodan merkityksen korostajana, sotakokemuksen välittäjänä ja näiden poliittisten implikaatioiden vetäjänä Jünger on omaa luokkaansa.

Pelkästään Teräsmyrskyssä-teoksen myyntipuheena ilmaus on kuitenkin liioitteleva: mistään loppumattomasta sodan ihanuuden hehkuttamisesta ei ole kyse. Jüngerin kirjoitustyyli on realistinen ja kaunistelematon, mutta sittenkin varsin toteava. Kirjasta puuttuu suurelta osin sellainen ekspressionistinen voima, holtittomana pulppuileva metaforisuus ja häpeilemätön innostus, joka paikoin leimaa esimerkiksi Jüngerin vuonna 1922 ilmestynyttä teosta Der Kampf als inneres Erlebnis (”Taistelu sisäisenä elämyksenä”).

Myös Jüngerin poliittisten tekstien yksiselitteisen karu agitaatio ja ysköksiä mobilisoiva retoriikka jää valtaosin pois. Etenkin myöhemmästä laitoksesta käännettynä Teräsmyrskyssä jättää sittenkin punnitun ja paikoin jopa varovaisen vaikutelman, niin suhteellisesta maltillisuudesta kuin onkin kyse.

Päiväkirjojen pohjalta laadittu teos etenee tiukan kronologisesti, ja tyylillisesti vähän turhankin moni kappale alkaa päivämäärällä. Hurmioituneen sotaylistyksen ja laajamittaisen pohdinnan sijaan kirja sisältää lähinnä pomminkuoppien tasolta raportoitua taisteluiden tapahtumahistoriaa.

Yksityiskohdissa ei säästellä. Vammat luetellaan kirurgin kylmyydellä, kuolleiden kohtalot heräävät eloon. Välillä vaihdetaan taistelupaikkaa tai pistäydytään muutamaksi viikoksi lasarettiin. Toisinaan joudutaan kuin ohimennen mainitun kaasuhyökkäyksen kohteeksi (milloin kloorikaasua, milloin fosgeenia) tai pelataan rintaman takana pari erää trictracia ranskalaisen pariskunnan kanssa.

Pikemminkin kuin sodan suorasanaisessa ihannoinnissa, teoksen radikaalein sisältö taitaakin olla siinä, mitä se ei sano tai tee: Jünger ei korosta modernin sodan mielettömyyttä sillä tavalla, joka pasifistisemmin orientoituneen sotakirjallisuuden ja myöhemmän ei-fiktion myötä vakiintui liki normiksi. Hän ei taivastele sitä, että maineikkaissa mutavellitaisteluissa uhrattiin satojentuhansien nuorten eurooppalaisten henki muutamien kilometrien edestakaisen etenemisen vuoksi; sen sijaan hän selittää havainnollisesti, miten taisteluhauta on rakennettava ja yhdystunnelit kaivettava.

Jünger ei myöskään arkaile tuoda esiin sodan hetkellistä viehättävyyttä ja huumaavuutta. Paikoin hän kuvaa suurhyökkäykseen lähdön päihdyttävänä ja liki ekstaattisena kokemuksena. Kun hyökkäykseen lähtevää sotilas joutuu suunnattoman vihan ja tappohalun valtaan, on tässä huumassa selvästi myös jotain seksuaalista:

”Taistelutantereen yllä levännyt valtava tuhoamisen tahto tiivistyi aivoihin ja upotti ne punaiseen sumuun. Huusimme toisillemme nyyhkyttäen ja sopertaen katkonaisia lauseita, ja ulkopuolinen tarkkailija olisi voinut luulla, että olimme pakahtua suunnattomasta onnesta.”

Jüngerille sota ei ole kaikilta osin järjetön, vastenmielinen ja yksiselitteisen paha asia, vaan se tarjoaa myös ainutlaatuisia esteettisiä ja eksistentiaalisia kokemuksia sekä radikaalin vaihtoehdon porvarillisen elämän ympäripyöreälle turvallisuudelle.

Materiaalitaistelun pienet sankarit

Ensimmäinen maailmansota oli jotain aivan muuta kuin aiemmat sodat: sota oli teknistynyt, mekanisoitunut ja muuttunut ”materiaalitaisteluksi”, kuten Jüngerin sittemmin jo yleiskieleen vakiintunut ilmaus kuuluu. Sinipunanuttuiset ranskalaisetkin ymmärsivät varsin nopeasti sodan alettua jättää anakronismit sikseen eli paraatiasut kaappiin ja ratsuväkirykmentit konekiväärien ulottumattomiin. Avoimet kenttähyökkäykset vaihtuivat kuukausien asemasotaan, joissa jatkuva rumputuli repi auki jo moneen kertaan pommitettua maastoa ja käänsi näkyviin edellisten taisteluiden hautautuneet vainajat. Monet sotilaat ehtivät myös olla rintamalla pitkiä aikoja kohtaamatta vihollista kasvoista kasvoihin.

Näissä äärimmäisissä olosuhteissa myös sankaruuden ja vaaran käsitteet muuttuivat. Sotaan lähdettiin ”kukkien sadellessa, ruusujen ja veren päihdyttämässä mielentilassa”, mutta romanttiset seikkailukuvitelmat vaihtuivat likaan, työhön ja unettomiin öihin, joista selviytyminen olisi Jüngerin mukaan ”edellyttänyt kosolti enemmän sankaruutta”.

Kuolemanvaaraakin pahempi uhka Jüngerin mielestä oli pitkäveteisyys, jota hän mielellään karkotti esimerkiksi toistuvilla partioretkillä. Kun samaan aikaan kuolemanvaarasta tuli ainakin pahimmilla rintamalohkoilla pysyvä ja tasalaatuinen tila, ei ole ihme, että myös Jüngerin toistuvien ”läheltä piti” -tilanteiden ja lukuisten pienten loukkaantumisten kuvauksia leimaa outo välinpitämättömyys. Taisteluvuosien myötä sotilaat yksinkertaisesti turtuivat vaaraan ja rakensivat tottumuksen kautta normaalitilan sellaisesta asetelmasta ja ympäristöstä, jossa lähtökohtaisesti ei ollut mitään normaalia.

”Vuodenajat seurasivat toisiaan: tuli talvi ja taas kesä, ja aina oltiin taistelussa. Väsymys pääsi voitolle ja sotanäkymiin tottui, mutta juuri tottumuksen takia tapahtumat näyttäytyivät himmenneessä ja toisenlaisessa valossa. Tapahtumien väkevyys ei enää sokaissut.”

Tähän kätkeytyykin kenties yksi avain Teräsmyrskyn vaikuttavuuteen: sisältäpäin tarkasteltuna sota ei ole sellainen neljän vuoden poikkeus, jollaisena se siviilielämän näkökulmasta saattaisi näyttäytyä, vaan sodassakin syntyy merkityksellisiä rutiineja, tottumusta ja arvoa. Jüngerille sodalla on merkitystä myös luovana ja tuottavana prosessina, kulttuuria ja ihmistä muokkaavana tosiasiana – ei vain hajottavana poikkeuksena.

Tästä näkökulmasta olisi myös kohtuutonta vaatia, että miehet, jotka komennettiin ennennäkemättömään tulimyrskyyn, sodan loputtua vain ripottelisivat tuhkaa päälleen ja kieltäytyisivät näkemästä mitään arvoa ja merkitystä nelivuotisessa Sisyfoksen työssään. Sodan ja vallankumouksen jälkeen Jünger nostikin rintamaveteraanit tekeillä olevan uuden yhteiskuntajärjestyksen keskiöön, ja tältä osin yhteydet sotakokemusten ja Jüngerin poliittisten agitaatiokirjoitusten välillä ovat tiiviit.

Jüngerin mukaan sota tarjoaa mahdollisuuden sisäiseen kokemukseen, karaistumiseen ja laadullisiin muutoksiin. Materiaalitaistelun typerryttävä mittakaava ja omalakinen mekaniikka eivät sittenkään pysty viemään yksilöiltä kaikkea mahdollisuutta sankaruuteen, ja Jünger antaakin paikoin periksi herooisen ideologian houkutuksille.

Rumputulen aikakausi ei ehkä synnytä uusia Akhilleuksia, mutta materiaalisodassakin joitain hurjapäitä ympyröi haavoittumattomuuteen viittaava ”erikoislaatuinen hohde“. Juoksuhautojen välisen käsikranaattitaistelun tai kahden konekiväärin mittelön voi nähdä vanhan mallin mukaan kunniakkaana kaksintaisteluna, ja perinteisen upseerikoodiston mukaisesti Jünger myös esimerkiksi ihailee englantilaisen kollegansa miehuullisuutta ja urheutta. Sota ei ole vain valtavan koneiston rattaiden jyrinää tai taistelijoiden yli pyyhkäisevä hallitsematon ukkosmyrsky vaan myös pieniä merkityksellisiä tekoja.

Brutaaleja idyllejä

Eräs Teräsmyrskyn erikoisuuksista on se, että Jünger muokkasi ja muutteli kirjaa vuosikymmenten aikana lukuisia kertoja. Teknisten ja tyylillisten syiden lisäksi Jüngeriä ohjasivat osin myös aikaansa sidotut ideologiset ja opportunistisetkin motiivit. Suomennos on tehty vuonna 1978 ilmestyneestä laitoksesta, ja vertailu esimerkiksi vuoden 1937 painokseen paljastaa pienten teknisten ja tyylillisten korjausten lisäksi myös kappalekaupalla uutta tekstiä ja eräitä selkeitä painotuseroja.

Osa muutoksista selvästi miedontaa teoksen yleisilmettä: esimerkiksi sanan ”brutaali” esiintymistä on karsittu, ja ”hurjapäisyys” on liki systemaattisesti muuttunut ”rohkeudeksi”. Joitain yksilön merkitystä väheksyviä kohtia on poistettu: aiemmassa painoksessa Jünger esimerkiksi toteaa, että kauniin luonnon keskellä on helpompi valmistautua taisteluun, koska tuolloin ”yksinkertainenkin sydän aavistaa, että hänen elämänsä kytkeytyy ikuiseen kiertokulkuun ja ettei yksilön kuolema ole niin kovin merkityksellinen tapahtuma”, mutta myöhemmässä laitoksessa samainen sydän ainoastaan ”aavistaa, että hänen elämänsä on syvään juurtunut eikä kuolema merkitse loppua”.

Myös esimerkiksi muutamat viittaukset erityiseen preussilaiseen henkeen tai preussilaiseen kuriin on poistettu. Onpa mukaan ujutettu paikoin vielä hitunen jälkiviisauttakin: Jünger esimerkiksi iloitsee siitä, ettei hyökkäyksen aikana surmannut erästä haavoittunutta englantilaista upseeria, joka sittemmin tuli usein hänen uniinsa, sekä jälkeenpäin tuomitsee poltetun maan taktiikan käyttämisen haitallisena ja kunniattomana.

Ernst Jünger oli yhtäältä kylmäpäinen sotilas ja äärikansallisen poliittisen ideologian propagoija. Toisaalta hän oli hyönteisiin ja kasveihin erikoistunut luonnon tarkkailija ja kirjallisesti sivistynyt hengen alueen aristokraatti, jonka kenttävarustukseen kuului myös kirjoja – ja täsmennettäköön, että siinä missä esimerkiksi taidemaalari Otto Dix lähti rintamalle Nietzschen Iloisen tieteen kanssa, sanoo Jünger kuljettaneensa karttalaukussaan Tristram Shandyä, siis englantilaista kirjallisuutta.

Nämä jännitteet vain lisäävät hänen karismaansa. Jokaisen Jüngerin vanhuudenpäivien valokuvia nähneen muistiin on piirtynyt valkohiuksinen hauras vanhus tutkailemassa vehmasta iltapäivän luontoa, ja juuri tämä seesteisyys jähmettää yksitulkintaiseksi ikoniksi myös nuoruuden sotakokemusten karuuden.

Karuus ja seesteisyys limittyvät myös Teräsmyrskyssä. Välillä osuman saaneen konekiväärimiehen aivot valuvat leukaan asti. Välillä vedellä täyttyneissä pomminkuopissa mädäntyviä vainajia on vaikeaa edes tunnistaa ihmisruumiiksi. Luonto työntyy taistelukentälle paitsi sinne tänne kasvavina ruohotuppoina tai satunnaisena jäniksenä juoksuhaudassa, myös puistattavan vertauksen myötä:

”Verisiä kankaan- ja lihanriekaleita roikkui ympärillä pensaissa – tuo merkillinen, ahdistava näky sai minut ajattelemaan pikkulepinkäistä, joka seivästää saaliinsa orjantappurapensaaseen.

Jüngerin estetiikka ei kuitenkaan ole vain kauhun estetiikkaa, vaan mukaan mahtuu myös ohimeneviä, suhteellisia idyllejä:

”Muistelen vielä kauan pitkiä, mietteliäitä marraskuun iltoja, jotka vietin piippua poltellen yksin kamiinan ääressä tynnyriholvin alla, samalla kun ulkona autiossa puistossa usva tiivistyi paljaisiin kastanjoihin ja räjähdyksen kaiku katkaisi välillä hiljaisuuden.”

Välillä Jüngerin tyyli on silkkaa jännityskirjamaista hengenhaukkomista, ylitiivistä läsnäoloa ja pahaenteisiä elämänfilosofisia siveltimensutaisuja: ”Tuollaisia öisiä hiiviskelyjä ei voi unohtaa. Silmät ja korvat ovat jännittyneet äärimmilleen, korkean ruohon halki lähestyvät vieraat askelet kasvavat pahaentisen voimakkaiksi. Henki kulkee sykäyksittäin. Oma läähätys on vaiennettava väkisin. Kuuluu pieni metallinen naksahdus, kun pistoolista poistetaan varmistin; tuo ääni viiltää hermoihin kuin puukko. Hampaat kitisevät käsikranaatin sytytysnyörissä. Yhteenotto on lyhyt ja tappava. Ihminen vapisee kahden väkevän tunteen vallassa: metsästäjän kohonnut jännitys ja riistan kauhu. Ihminen on oma maailmansa, täynnä synkkää, pelottavaa tunnelmaa, joka lepää aution maiseman yllä.”

Nuori luutnantti Jünger elää välittömästi tulihelvetin takana paikoin jopa keikarin elämää – käyskentelee kävelykeppeineen luonnonkauniilla peltoteillä kukkaloistoa ihastelleen, lukee ruohikossa loikoillen ”Arioston koko tuotannon” ja hermostuu, kun sotilaspalvelija on laittanut munakkaaseen liikaa suolaa. Jünger kuvaa elämää rintamalla ja rintaman takana usein myös maalaiskomedian ja veijariromaanin tyyliin: kohtaamiset paikallisten naisten kanssa ovat lyhyitä ja velmuilevia, humalassa hölmöillään etulinjassakin ja kalastaminen onnistuu kätevästi käsikranaateilla. Taistelukuvausten lomassa kulkevasta ohimenevien anekdoottien sarjasta voidaan poimia myös esimerkiksi episodi, jossa Jünger kumppaneineen vohkii paikallisen ruhtinaan jarruttomat lasivaunut ja ajaa ne lähimpään seinään – selviten koko tempauksesta tietenkin lystikkäästi naarmuitta.

Natsikitschiä vai kelpo kirjallisuutta?

Jostain syystä kaikki sotahistoriaan ja etäisestikin natsi-Saksaan liittyvä myy vuodesta toiseen: Ajatus-kirjat on julkaissut kuluvalla kirjakaudella myös esimerkiksi historioitsija Werner Maserin kirjan Hitlerin Taisteluni-teoksesta, ja pieni Uuni-kustantamo julkaisi vastikään Jüngerin allegorisen Marmorijyrkänteillä-teoksen, jossa pastoraali-idyllin alla läikehtii kolmannen valtakunnan nousuun vertautuva myyttisen väkivallan vuo. Myös Jüngerin Teräsmyrskyssä on Suomessa stailattu kansipapereita myöten valmiiksi kirjakauppojen militariahyllyyn ja sieltä oletettavasti monilukuisiin isänpäiväpöytiin. Kustantajan julkaisutiedotekin on otsikoitu ”Hitlerin ja natsien kunnioittama Teräsmyrskyssä ilmestyi suomeksi”.

Tällainen kansallissosialismin historian ja väitetyn esihistorian kaupallistettu kauhistelu on vähintäänkin vaivaannuttava kulttuurinen ilmiö. Näin markkinoituna monikasvoinen Teräsmyrskyssä on vaarassa täyttyä samanaikaisesti kiellettyyn ja kiehtovaan kansallissosialismiin liittyvällä ambivalentilla mutta ehdottomalla tunneaineksella ja vajota jonnekin militaristisen huokailun pohjamutiin, kaiken arvioiden esittämisen ja argumentoinnin tuolle puolen.

Sinänsä teoksen julkaiseminen on nähdäkseni kuitenkin perusteltua ja kustantajaa meritoivaa jo kirjan klassikkoaseman ja merkityksen vuoksi. Aiemmin esimerkiksi Freudia, Canettia ja Peirceä suomentaneen Markus Långin käännös on myös varsin sujuva, vaikka satunnainen vertailu paljastaakin joitain epätarkkuuksia ja lapsuksia. Erityisen kannatettava on Ajatuksenkin omaksuma käytäntö julkaista tämäntapaisia kirjoja asiantuntijan laatiman, teosta taustoittavan esseen kera. Tällöin maallikollakin on mahdollisuus pelkän vastaanottamisen sijaan edes ohuesti suhteuttaa teosta syntykontekstiinsa ja itse arvioida esimerkiksi sen esteettisiä ja ideologisia ominaisuuksia.

Teräsmyrskyyn on liitetty professori Marjatta Hietalan mielenkiintoinen ja avartava essee. Valitettavasti Hietalan teksti on kuitenkin samalla hivenen epätäsmällinen ja väärin fokusoiva: se esittelee Jüngerin edustaman uusnationalismin luonnetta, syntytaustaa ja suhdetta kansallissosialismiin, mutta tämän kaiken yhteys itse teokseen jää rivien väliin. Suomennokseen olisikin kenties voinut liittää Jüngerin teoksen varhaisiin painoksiin kirjoittamat esipuheet, jotka ovat selvästi itse kirjaa radikaalimpia ja kytkevät sen tiiviimmin uusnationalistiseen poliittiseen ohjelmaan. Myöskään kirjan lukuisista eri versioista ja sen sävymuutoksista vuosikymmenten aikana ei suomennoksessa mainita mitään. Nämä puutteet on toki helppo antaa anteeksi, kun kyse ei ole varsinaisesta tieteellisesti toimitetusta kriittisestä editiosta. Yksiulotteiseksi natsikitschiksi tyhjentymisen uhka ei kuitenkaan täysin hälvene.

Teräsmyrskyssä tarjoaa lukijalle hyvän tilaisuuden reflektoida myös oman lukemistyönsä motiiveja ja arvostelmien esittämisen logiikkaa. Onko tämä kaunista? Onko tämä kirjallisesti ansiokasta? Onko ylipäänsä kyse kaunokirjallisuudesta? Ohjaako kauheuksien kuvaamista jokin erityinen estetiikka? Onko hyväksyttävää laittaa kielen lahja tällaiseen käyttöön? Luenko teosta sen kirjallisten ansioiden tai sen ajankuvallisen aineksen vuoksi vai käytäntö kirjan klassikkoasemaa vain verukkeena lattean jännityselämyksen tavoittelemiselle? Mitä moitittavaa on hallitussa itsensä järkyttämisessä? Voiko tällaista kirjaa suositella kenellekään? Mitä tällaisessa yhteydessä ylipäänsä tarkoittaisi sanoa, että teos on ”hyvä”?

Lopulta kysymykset alkavat kuulostaa omituisella tavalla tutuilta: pitääkö tuomittava tuomita kauttaaltaan ja vaieta vaarattomaksi? Sopiiko hetkellisistä viehätyksen ja merkityksen kokemuksista kirjoittaa? Voiko vastenmielisellä olla tuottava rooli? Seuraako hyvästä vain hyvää ja pahasta vain pahaa? Jünger itse vastasi sodan ilmiön osalta näihin samoihin kysymyksiin provokatiivisesti, kirjoittamalla koruttoman Teräsmyrskyn. Oma aikakautemme saattaa edellyttää erilaisia vastauksia.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto