Harlem

Runoilija Esa Hirvonen (s.1969) tunnetaan innokkaana live-esiintyjänä, palindromitaiturina ja itseironisena ”panomies puutteessa” -runoilijana. Hänen ensimmäinen oma kokoelmansa Harlem kertoo katerpillarin alle jääneestä puutalokaupunginosasta. Turun Harlem on ryysyranta, jossa odotellaan virkistävää rikosaaltoa ja halutaan tasata tuloeroja pesäpallomailalla.

”Ojarinne 5, Stålarminkatu 36, Perämiehenkatu 6, miten vain. / Ystävien kesken Harlem. / 20 neliötä, kylmä vesi, vessa kellarissa, 480 mk kk. / Kaksi kuollutta, yksi tapettu. // Irtisanomisen syy: talon purkaus ./ Ei toivoa uudesta asunnosta.”

Harlemin taivaan ja helvetin avioliittoon mahtuu sossupäivän bileitä ja ahdistuneita epätoivon päiviä. Henkilögalleria on kirjava kuin Tervon romaanit; runojen minän potiessa maailmantuskaansa narkkari tulee lainaamaan jakoavainta, Kupittaan potilas tarjoaa olutta pihalla, ja poroajojen suurmestariin rakastunut strippari soittelee Lapista.

Onko pitkään uumoiltu 2000-luvun yhteiskunnallinen runous perusvireeltään Hirvosen linjoilla; dogmaattisen iskulauseiden hokemisen ja puoluepoliittisen kyräilyn sijasta myötäelävää oravanpyörästä pudonneiden kuvausta? Kauheuksien romantisointi ja tietty asetelmallisuus pistävät välillä silmään, mutta kirjallisuus näyttää jälleen olevan, Canthin ja Pakkalan hengessä, pitäjän pienimpien puolella.

”Olin juuri oppinut rakastamaan kaikkea tätä rujoutta, / sillä tavalla kuin rakastetaan sitä, mihin on liimautunut kiinni, / mikä haisee hengityksessä ja hiessäkin / näkemään likaisen pummin silmien pilkkeessä sen, / mitä ei voi ostaa eikä lukea, mistä ei voi kirjoittaa yhtään runoa”, kuten Hirvonen tilittää credossaan ’Bluesia jätevedenpuhdistamolta’.

Kokoelmassa on myös paljon sitä, mistä Turun runoliikettä on yksiviivaisimmillaan syytetty: Charles Bukowski -tyylistä elämäntaparunoutta, jossa miehet juovat ja naiset kaatuvat. ”Tosimies haisee viskiltä / ja vetää vähintään kuukauden putkia. / Pitää muistaa syödä, / pari kertaa viikossa / uuden hoidon jääkaappi tyhjäksi.”

Renttuilua toki lukee ihan mielikseen, eri asia on, kuinka hyvin ajan hammasta kestävää kirjallisuutta siitä tulee. Toinen Amerikan 1900-luvun jälkipuoliskon kirjallinen ikoni Raymond Carver eli myös rankan elämän, mutta hänen ratkaisunsa oli kirjoittaa siitä ilman huutomerkkejä.

Toisaalta Hirvoselle tekee vääryyttä, jos ei samalla huomioi hänen runoihinsa sisältyvää, paikoitellen viiltävääkin itseironiaa. Pummiksi ja diivaksi itseään kuvaava runojen minä saa usein kokea, että todellisuus jää jälkeen suurista unelmista. ”Useimmiten heräsin yksin. / Runoista tuli huonoja, / eikä siinä muutenkaan / ollut mitään hienoa”, kuten runossa ’Kaksi vuotta Bukowski-elämää’.

Turun rentturunoilijoita on yritetty joskus leimata kovien jätkien koulukunnaksi, jossa hienovaraisemmat sävyt jäävät silkan testosteronin jalkoihin. Vaikka uho on Hirvosellekin hyvin tuttua, varsinkin kokoelman loppupuolella yksinäisyyden ja ikävän sävyt rikastavat runoilijakuvaa. Eleginen parisuhteen näivettymisen kuvaus ’Anninalle’ ilmaisee tämän hyvin. ”Hidas kuolema on pahin. / Tunteet kuolevat kuin toinen sukka / ja jälkeenpäin niitä löytää komeroita siivotessa, / vanhoja runoja ja hajuja, hilpeiden rallatusten haikeutta”.

Mielenkiintoisen, mutta epätasaisen esikoiskokoelman jälkeen Hirvoselta toivoisi vähemmän rautalangasta väännettyä tekstiä. Jos kokoelman lukee iltapäivässä, se ei välttämättä lupaa runoille pitkää ikää. Tämä on valitettavaa, sillä moneen suuntaan viittaavia aineksia Hirvosen säkeissä selvästikin on.