Talvi koettelee. Franz Schubertin Winterreise-laulusarjan (1827) Der Wegweiser-osassa seistään tienristeyksessä. Siinä Wilhelm Müllerin kirjoittaman tekstin puhuja pohtii rauhatonta haluaan poiketa tunnetulta tieltä kohti tuntematonta polkua. Laulu päättyy sanoihin: Eine Strasse muss ich gehen, die noch keiner ging zurück– minun on mentävä tietä, jolta yksikään ei ole palannut. Schubertin talviselle matkalle osuvan risteyksen tapaan myös Georges Perecin Talvisessa matkassa (Voyage d’hiver, 1979) varrotaan jotain uutta. Perecin alkuteos on pienoiskertomus Talvinen matka -nimisestä teoksesta, joka metakerronnallisesti käsittelee samannimistä teosta kuin mikä se itse on.

Perecin risteys ei ole kerrottu tila vaan kertomisen tapa. Samaa kerronnallista polkua seuraavat Markku Eskelinen ja Jaakko Yli-Juonikas, joiden routaiset seikkailut Perecin ja menetelmällisen kirjallisuuden parissa saivat uuden luvun ntamon ja Post-Oulipo ry:n Talvimatkoja-yhteisjulkaisun nähtyä päivänvalon. Eskelisen ja Yli-Juonikkaan aiempi Perec-variaatio, 200 578 509 309 952 Talvimatkaa, julkaistiin Teemu Ikosen toimittamassa Menetelmällisen kirjallisuuden antologiassa (2018).

Perecin teoksen tapaan myös Talvimatkoja on metateos, joka operoi Perecin teoksen lähdeaineistolla erilaisten muunnelmien muodossa.  Talvimatkoja ei lopputuloksena ole pelkkä metakerronnallisten proosavariaatioiden ketju, vaan teokseen kuuluu myös sitä kommentoiva ohjesivu, joka neuvoo lukijaa käsittelemään tarinafragmentteja erilaisin tavoin. Talvimatkojen genre on siten eräänlaista meta-meta-ohjekirjaproosaa, joka yhden eheän tarinan sijaan esittelee runsaan määrän erilaisia kerrontoja.

Teknistäkö? Sitä on myös lopputulos.

Talvimatkoja on kiinnostava työkalu, jos sen asettaa samaan välineellisen kirjoittamisen jatkumoon Menetelmällisen kirjallisuuden antologian kanssa.

Matkalla meta-meta-maahan

Yli-Juonikkaalla ja varsinkin Eskelisellä on pitkä tausta oulipolaisen kirjallisuuden parissa. OuLiPo  viittaa Raymond Queneaun ja matemaatikko Francois Le Lionnais’n perustamaan Ouvroir de Littérature Potentielle -kirjailijaryhmään (vapaasti suomennettuna nimi tarkoittaa mahdollisen tai kokeellisen kirjallisuuden työpajaa). Oulipolaiseen kirjallisuuteen kuuluu erilaisten kirjoitusteknisten menetelmien soveltamista ja kehittämistä osaksi kirjoittamisprosessia. Toisinaan nämä menetelmät muodostuvat jopa teoksen keskeisimmäksi esteettiseksi ideaksi, kuten Queneaun Cent mille milliards de poèmes -sonettigeneraattorin (1961) kohdalla. Eräs tärkeä oulipolainen metodi liittyy valmiin lähdeaineiston uudelleenkäsittelemiseen. Tätä metodia Eskelinen ja Yli-Juonikas hyödyntävät Talvimatkoissaan, joskin mukana on paljon myös aivan uutta ja tekijöidensä itse tuottamaa kirjallista dataa.

Perec oli itsekin OuLiPon jäsen, ja häntä onkin pidetty ryhmittymän tunnetuimpana edustajana. Queneaun tapaan Eskelisen ja Yli-Juonikkaan talvimatkailulle on ominaista numeerinen runsaus. Talvimatkojen esipuheessa todetaan, miten monta erilaista teosta yhden niteen sisältä on mahdollista lukea. Tämä näennäinen runsaus on kuitenkin ehdollista. Vaikka tekstiä voi käsitellä kombinatorisesti eli eri osia yhdistellen, itse tekstimateriaali pysyy lopulta samana. Erilaisia yhdistelmiä tekstistä voi tehdä lukemattomia määriä, mutta nämä kombinaatiot väistämättä kuluttavat tekstiä intuitiivisena lukuelämyksenä. Kirjoittajalle kombinatorinen työskentely voi olla relevantti kirjoitusmetodi sen ollessa vain eräs vaihe tekstin tuottamiseksi, mutta lopputuotteena kombinaatio ei vielä ole kiinnostava.

Ongelmana on materiaalin kyllääntyminen, mikä on tuttua etenkin tietokonepeleissä. Niissä uutta sisältöä pumpataan pelattavaksi tekemällä lähinnä kosmeettisia muutoksia vanhaan. Tunnettu esimerkki tästä on vuonna 1995 Bethesda Softworksin julkaisema Daggerfall-roolipeli. Sen laaja virtuaalimaailma vastasi Iso-Britannian kokoista aluetta, ja pelintekijöiden mukaan tarkoituksena oli tuottaa pelattavaa vuosiksi eteenpäin. Ongelmaksi muodostui pelin sisällön monotonisuus pelimaailman hahmojen ja tapahtumien alkaessa toistaa pitkälti itseään. Pelaajan kannalta toisteisuus johtaa niin sanottuun grindaukseen eli saman toiminnon loputtomaan toistamiseen, mikä ei juuri itsenäistä sisältöä tarjoa.

Itsenäisinä tarinoina kirjan fragmentit ovat viihdyttäviä katkelmia absurdin proosan maailmasta, mutta samalla niiden lukeminen tuntui siltä kuin käsittelisi konetta, joka ei aivan toimi kuten pitää.

Rakennekysymys

Mitä Talvimatkojen rakenteeseen tulee, sen yhteydessä on syytä puhua käyttöliittymästä. Käyttöliittymällä viittaan teoksen käsittelemiseen liittyviin välineisiin, kuten tekstin typografiaan, materiaaliin, muotoon sekä vaikkapa itse tekstin lukemiseen liittyviin ohjeistukseen; siihen, miten teksti antaa lukea itseään. Proosallisen leipätekstin ja proseduuriohjeiden vuoksi teoksessa on jatkuvasti läsnä tarinamaailman sisäisen ja ulkoisen eli diegeettisen ja ekstradiegeettisen kerronnan tavat. Tämä korostaa kirjan kahtalaista asemaa kertomuksen muodostumisen välineenä ja itse kertomuksena. Kirjan aukeamat jakautuvat kahteen osaan. Niistä ensimmäisellä esitetään Perecin teoksen lähdemateriaaliin perustuva aines. Teoksen jokainen lause on numeroitu, ja niiden käsittelemiseksi aukeaman oikealle puolelle on merkitty niitä vastaavat proseduurit.

46 (Lauseet 783–810)

Kirja, joka koostuu toisista kirjoista. Kirjailija, joka halusi lainata kaiken. Aivan kaiken, kirjoittamatta itse mitään. Kuvittelin, millainen kirjailija tekisi niin. Yhtäkkiä minut valtasi voimakas epäluulo. Se kohdistui muistikuvaani teoksen painovuodesta. 1864 ei voisi olla totta. Tarkastin asian: painovuosi oli 1864. Tämä tieto mullisti aivan kaiken. Vernierin Talvimatka ei ollutkaan plagiaatti. Mallarmé ja Verlaine sen sijaan. Lautréamont, Corbière ja Gustave Kahn. Talvimatkan ja Vernierin plagioijia jokainen. Kolme, neljä seuraavaa kirjallisuussukupolvea myös.

(s. 108)

Jälkimmäisellä sivulla tästä aineksesta muodostuu puolestaan lähdemateriaalia proseduureille, jotka esitellään numerojärjestyksestä pienimmästä suurimpaan. Talvimatkoja on viihdyttävimmillään tämän sivun 2. proseduurin kommenteissa, joissa Yli-Juonikkaan deadpan-huumori ja Eskelisen barokkisuus esittävät fragmenteista riittävän erilaisia luentoja.

Proseduuri 2: ergodinen romaani

J: kokeellisen kirjallisuuden ehdoton ykkönen 101

M: Minun ohjeeni: lue tämän luvun viimeinen kappale uudestaan ja siirry sen jälkeen seuraavaan sellaiseen lukuun, jossa toistuvat sanat minä tai minun.

(s. 109)

Tämän alapuolella seuraa litania vielä uusia proseduureja, joista eräs perustuu shakkilaudan hyödyntämiseen osaksi tekstimateriaalin uudelleenjäsentämistä. Omassa luennassani koko muun teoksen menetelmällinen ja tekstillinen runsaus tuntui raskaalta lähestyä, kun taas Eskelisen ja Yli-Juonikkaan aforismimaisiin fragmentteihin oli helpompi päästä sisään. Lukutapani suli lopulta anarkistiseksi selailuksi, sillä kirjan esittämät ohjeet eivät tarjonneet minulle riittävän mielekästä perustetta niiden seuraamiselle. Välillä noudatin tekstin lukuohjeita, välillä silmäilin tarinoita miten sattuu.

Pelillisessä tekstissä rajoitteiden noudattamista pitäisi seurata esteettisesti jotain uutta, ettei se jäisi vain triviaaliksi merkitysketjujen muodostamiseksi. Tällaisessa triviaalisuuden välttämisessä Eskelisen ja Yli-Juonikkaan teos eiharmillista kylläonnistunut mielestäni kovinkaan hyvin. Proosakatkelmat ovat itsenäisinä teksteinä paikoin viihdyttävää luettavaa, mutta esitettyjen metodien näkökulmasta niiden muodostamat kokonaisuudet eivät ole erityisen koherentteja. Itsenäisinä tarinoina kirjan fragmentit ovat viihdyttäviä katkelmia absurdin proosan maailmasta, mutta samalla niiden lukeminen tuntui siltä kuin käsittelisi konetta, joka ei aivan toimi kuten pitää.

 

Miljardi kirjaa yhden hinnalla

Kuten esipuhekin toteaa, Talvimatkoissa kyse ei ole vain yhdestä kirjasta vaan kokoelmasta, jota voi tutkia ja selailla eri tavoin. Olen kuitenkin hieman kriittinen sitä kohtaan, miten kirja tuntuu pitävän runsaita  lukutapoja miltei esteettisenä itseisarvona. Lukijalle tällainen harvoin merkitsee mitään. Runoilija Kristian Blomberg on huomauttanut Queneaun sonettigeneraattorista, kuinka sen lukemiseen ei suinkaan kuulu satoja vuosia – jo yksi joutilas iltapäivä riittää silmäilyyn. Ihminen kun ei lue kuin kone, mikä tekee lukuprosessista itsessään rajallisen. Lukiessa ajatus ja katse harhailee, jokaista sanaa ei voi muistaa; lukija on aina ”rikki” ja ruumiillisten rajoitteiden sitoma, minkä vuoksi teoksen käyttöliittymä ja vastaanotto kannattaisi kytkeä näihin reunaehtoihin. Satatuhatta miljardia erilaista runoa tai lukutapaa ei tarkoita mitään, jos muutamankin hahmottaminen on jo kognitiivisesti haastavaa.

Teoksen esittämiin lukutapoihin liittyy myös se ongelma, että ne muodostavat jaon oikeisiin ja vääriin tulkintoihin, mikä omalla tavallaan rajoittaa ja kankeuttaa luentaa. Eikö kiinnostavampaa olisi antaa teoksen muovata itse itseään ilman alleviivaamista? Entä jos tietokonekulttuurin termein kirjaa voisi modailla eli muovailla omiin tarkoitusperiin? Sääntöjen ja ehtojen varainen tulkinta mahdollistaa tietynlaiset tulkintaraamit, mutta tällaisesta lukemisesta tulee helposti kankeaa ja ennaltamäärättyä semanttisten objektien” veivaamista.

Talvimatkoja on kiinnostava työkalu, jos sen asettaa samaan välineellisen kirjoittamisen jatkumoon Menetelmällisen kirjallisuuden antologian kanssa. Kokeellisessa mielessä se lähinnä täydentää vanhojen välineiden valikoimaa, mikä johtuu nähdäkseni siitä, että se ei riittävästi kartoita käyttöliittymän ja lukijarajapinnan mahdollisuuksiiin liittyviä kysymyksiä. Ehkä tällaisen risteyksen ylittäminen on varattu post-post-oulipolaisille koettelemuksille.

(Tämä kritiikki on kirjoitettu osittain Uurainen-Multia-Keuruu-välisellä tieosuudella tammikuun kylmimpänä päivänä talvisella matkalla -25 celsiusasteen lämpötilassa.)

Jaa artikkeli: