Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vaikka huumorintaju menisi

Sirpa Sutinen, 23.10.2004
Esko-Pekka Tiitinen: Perinnevanhukset s., Tammi 2004

Kun lastenkirjailija kirjoittaa aikuisille lapsista, ei jälki ole pehmeää hymistelyä vaan otteet ovat kovat ja lukijaa retuutetaan säälimättä. Esko-Pekka Tiitisen Perinnevanhuksille ei voi nauraa kevyesti, teos on vaativa, älyllinen ja täynnä vakava huumoria.

”Pelasta sinä Suomen lapset USA:n tuholta vaikka sinulta menisi huumorintaju”, evästää Tiitisen romaanissa fiktiivinen kasvatustieteilijä-äiti poikaansa. Kustantaja on luokitellut Tiitisen tuoreen teoksen ’huumori’ –kategoriaan, ja huumorintajua teos aika ajoin koettelekin, mutta satiirin tarkoituksena ei lienekään naurattaa.

Tiitisen yhteiskuntasatiirissa viiksekäs lapsi asuu hoivakodin patterin viereen tekemässään pahvilaatikkopesässä. Pojan nimi on Kuolemattomuus, hänen päänsä on ’yksi suuri pelilauta’ ja ympärillään hoivakodissa hänellä on liuta muita, omituisesti käyttäytyviä nimettömiä lapsia. Perinnevanhukset ovat puolestaan joukko pohjoiskarjalaisia eläkeläisiä, jotka kasvatustieteellisen projektin nimissä lähetetään kertomaan kansanperinteestä helsinkiläislasten hoivakotiin.

Linkkinä omituisten lasten ja perinnevanhusten välillä toimii tarinan kertojan, perinnevanhuksiin kuuluvan sairaseläkeläisen Salko Takavalkon äiti, omalaatuinen edesmennyt kasvatustieteilijä, jonka näkemykset kulkevat teoksessa omina jaksoinaan.

Kadotettu lapsuus ja suurvallan kasvatuspäämäärät

Ajallisesti Perinnevanhukset sijoittuu epämääräiseen tulevaisuuteen, ja Suomeen, joka on antautunut ehdoitta amerikkalaiselle kulttuurille, tai kuten tutkija Takavalko toteaa: ”Suomi on ajautunut suurvallan kasvatuspäämäärien alle.”

Suurvallan kasvatuspäämääränä on puolestaan kasvattaa kuuliaista tykinruokaa
tarpeisiinsa. Työkaluina kasvatustehtävässä ovat omalaatuiset hoitokodit, joiden piittaamaton henki antaa rakkautta ja rajoja kaipaavien lasten kasvaa tietokonepelien ja väkivaltatarinoiden tukemina.

Romaanin toinen todellisuus, Helsinki Kills –niminen peli antaa vastauksen omituisten lasten arvoitukseen ja kiteyttää Tiitisen satiirin kärjen. ”— Tässä pelissä ei haluta perinteiden säilyvän. Lapsista tulee kasvattaa irtonaisia, mihinkään kiinnittymättömiä olioita, silloin he ovat helposti värvättävissä USA:n riveihin. Jos haluat ettei USA hyökkää sinun maahasi ryhdy sen kauppakumppaniksi”, paljastaa Kuolematon perinnevanhuksille.

Tiitisen dystopia

Satiiri on tehokas keino esittää kritiikkiä inhimillisen elämän osa-alueista. Tiitinen ei varsinaisesti aseta naurunalaiseksi kritisoimiaan aikamme ja yhteiskuntamme piirteitä vaan rakentaa niistä lähes irvokkaan dystopian, tulevaisuuden epätoivottavan yhteiskunnan, jossa hallitseviksi elementeiksi ovat nousseet itsekkyys ja amerikkalainen rahan mahti.

Tässä Tiitisen kirjoittamassa maailmassa ihmiset eivät piittaa lähimmäisistään, bussin alle jäänyt ihminen jätetään auttamatta koska, ”— ei kuulu toimenkuvaan, ei se oo mun asia”, kuten bussikuski kuittaa onnettomuuden. Vanhemmat eivät välitä lapsistaan, ja juurettomat lapset rakentavatkin maailmankuvaansa pelien kautta. Tieteisjännärin ja kauhukertomuksen piirteitä saava tarina päättyy kaikeksi onneksi jonkinlaiseen järjen voittoon.

Perinnevanhukset edustavat luonnollisesti mennyttä maailmaa, tai edes nykypäivää, joka kuitenkin maalaisjärkisenä tuntuu löytyvän vielä ainakin Pohjois-Karjalasta. Maantieteellisinä vastapareina, keskuksena ja periferiana, romaanissa tasapainottelevat: Helsinki ja Pohjois-Karjala, USA ja Suomi. Kontrasteilla maailmaansa rakentava Tiitinen jakaa kielteiset määreet keskuksille ja myönteiset periferialle, joten jonkinlaisena aluepoliittisena kannanottona teosta voinee pitää.

Tiitinen vaikuttaa olevan raivoissaan varsinkin aikamme lasten sähköisestä pelikulttuurista. Suivaantunut kirjailija tuntuu olevan myös maailmanpoliittiseen tilanteeseen ja moniin muihin aikamme ilmiöihin.

Kieleltään parhaimmillaan tuttua Tiitistä

Huumoria on lähinnä yksittäisissä lauseissa, jotka lämmittävät teoksen muuten perin hyistä tunnelmaa. Koomista on myös välimatka tulevaisuuden lapsen ja menneisyyden aikuisen, perinnevanhuksen, välillä; he tuntevat olevansa kuin eri planeetalta. Yhteisymmärryksen tiellä on monta estettä, mutta toistensa ymmärtämiseen osoittautuu lopulta riittäväksi aito toisesta välittäminen, jopa murre jää silloin toissijaisiksi.

Hykerryttävää on se tarkkanäköisyys ja teräväsanaisuus, jolla Tiitinen suomii useampaa kohdetta yhtä aikaa, erityisesti kasvatustieteilijä-äidin puheenvuorojen kautta. Kyytiä saavat niin kasvatuksen trendit ja niiden puuttuminen kuin USA:n rooli maailmanpolitiikassa, vanhempien poissaolo lastensa arjesta sekä tieteen ja teorioiden korostuminen käytännöllisen arjen kustannuksella.

Tiitinen ei päästä lukijaansa helpolla, monta kertaa voi huokaista kirjailijan mainiota kielikuvaa käyttäen ”…nyt liikuttiin sellaisilla soilla, ettei ihan heti pitkospuita löytynytkään”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto