Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Selkeä tarina vaikeasta maailmasta

Satu Taskinen, 31.10.2012
Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan 429 s., Atena 2012 Kääntäjä(t): Liisa Ryömä ja Robert Ryömä

Vähenevän valon aikaan (In Zeiten des abnehmenden Lichts) on Neuvostoliitossa syntyneen ja vanhempiensa mukana parin vuoden ikäisenä Itä-Saksaan muuttaneen Eugen Rugen esikoisteos. Romaani on saanut monta isoa palkintoa.

Esikoiskirjailijaksi Ruge (s. 1954) ei ole aivan nuori. Haastattelussa (Nuoren Voiman Kritiikki, syksy 2011) hän kertoo, että ennen varsinaista kirjoittamista romaani oli kypsynyt hänen mielessään viisitoista vuotta. Ruge on kulttuurin ja kirjoittamisen konkari. Hän on työskennellyt 1980-luvun lopulta alkaen radion, television ja teatterin parissa. Alkuperäiseltä koulutukseltaan Ruge on matemaatikko ja on aikaisemmin toiminut tutkijana.

Romaanissa Vähenevän valon aikaan on yhtymäkohtia Eugen Rugen omaan elämään. Samoin kuin henkilöhahmo Alexanderin, myös Rugen oma isä Wolfgang Ruge oli tunnettu DDR:läinen historioitsija. Hänkin oli joutunut vankileirille. Eugen Ruge lähti DDR:stä länteen vuotta ennen Berliinin muurin murtumista.

Neljä sukupolvea – neljä näkökulmaa

Rugen laajassa romaanissa seurataan yhden saksalaisen eliittiperheen vaiheita koko viime vuosisadan yli. Teoksen varsinainen aihe on DDR:n sosialistisen ideologian muuttuminen ja sammuminen ajan saatossa. Perheen neljä sukupolvea toisista poikkeavine näkökulmineen toimivat tämän kehityksen heijastuspintana.

Romaanin tarina hyppelehtii luku luvulta vuosien 1952–2001 välillä. Jokainen valittu aikapiste sijoittuu tuttujen merkittävien päivämäärien läheisyyteen. Yksi päivistä nousee tärkeydessään ylitse muiden. Se on perheen vanhimman, Wilhelmin 90-vuotissyntymäpäivä 1.10.1989, joka kuvataan vuorotellen kaikkien tärkeiden henkilöiden näkökulmasta.

Romaanin helmiä löytyy yksityiskohdista.

Wilhelmin lisäksi kirjan keskeisiä hahmoja ovat pojat alenevassa sukupolvessa eli Kurt, Alexander ja Markus. Myös vaimot ja äidit saavat tarinassa tilaa. Heidän tehtävänsä on seistä miestensä rinnalla ja/tai keittiössä. Miehet toimivat tai teeskentelevät toimivansa yhteiskunnallisesti tärkeissä asemissa.

Vuonna 1899 syntynyt Wilhelm on uskonut palavasieluisesti oikean sosialistisen ideologian käytännölliseen toteuttamiseen. Toisen maailmasodan mainingeissa hän on joutunut pakenemaan Meksikoon. Monen vuoden odotuksen jälkeen hän saa vihdoin luvan palata vaimoineen takaisin kotimaahansa. Odotukset ovat korkealla. Pettymyksiä kuitenkin tulee.

Wilhelmillä ja Charlottella on kaksi poikaa, joista toinen, Kurt, selviää hengissä Gulagin vankileiriltä. Kurtista tulee ahkera historioitsija. Hänen käsityksensä oikeanlaisesta sosialismista on aikaisempaan sukupolveen nähden melko vapaamielinen. Kurtin lukuisat teokset menettävät ajan myötä merkityksensä.

Kurtin poika Alexander käy DDR:n armeijan, pukee kiltisti ylleen univormun isoisänsä syntymäpäiville, kun perhe kerran niin vaatii. Oikeasti Alexander kapinoi. Hän yrittää irtautua perheensä historian painolastista siinä kuitenkaan onnistumatta. Alexander saa hänkin pojan, eroaa vaimostaan, pakenee länteen juuri ennen maiden yhdistymistä.

Romaani alkaa ja päättyy syöpään sairastuneen Alexanderin tarinaan vuoteen 2001. Alexander matkustaa isänsä rahoilla Meksikoon. Tietääkö hän itsekään, mitä sieltä hakee?

Ja sitten on vielä Markus, Alexanderin varhaismurrosikäinen poika, jonka tulevaisuudesta emme oikein voi vielä tietää. Selvästi hänellä ei ole enää mitään kytköstä isoisoisänsä ideologiseen arvomaailmaan. Markukselle Wilhelm näyttäytyy höpönä dinosauruksena. Niin Markus tavallaan jää tarinan ulkopuolelle edustamaan kokonaan uutta aikakautta.

Omaa isäänsä Markus halveksii ainakin siksi, että on tullut hylätyksi. Markuksen ja hänen ystävänsä asenne on yksiselitteisesti ”pelkkää paskaa” ja ”vitun väliä”. Aika näyttää, mihin suuntaan se ehkä kehittyy.

Hyvin kerrottuja tuttuja kuvioita

Vähenevän valon aikaan -romaanissa henkilökuvat piirretään arkitilanteiden kautta elävästi ja kivasti. Kukaan henkilö ei ole tyytyväinen saati sitten onnellinen. Kaikki ovat joko pettyneitä tai yrittävät vakuuttaa itseään ja toisia siitä, että kaikki on aivan hyvin.

Tarinaan valitut kohdat, pointit ja leikkaukset, samoin kuin miljööt, ovat kuin rikkaasta eeppisestä elokuvasta. Arjen ja juhlan episodit seuraavat toinen toistaan.

Kerronta on sujuvaa ja vaivattoman tuntuista, kieli hyvää. Tunnelmat elävät, ja näkökulmatekniikka toimii. Siihen nähden, kuinka hämmentävää ja monisyistä aikakautta Vähenevän valon aikaan -teos kuvaa, se on hyvin selkeästi kirjoitettu. Loppuun on lukuluettelon lisäksi liitetty lista ja selitys henkilöistä.

Romaanin helmiä löytyy yksityiskohdista. Etenkin Irinan hahmo on herkullinen. Asioiden arvonmuutos ei enempiä selvittelyjä kaipaa, kun on monta kertaa luettu Irinan yhä katkerammaksi käyvästä alkoholisoituneesta toikkaroinnista luostarihanhen kimpussa vuodesta toiseen. Siihen päälle saadaan vielä jokunen totuus perheen keskinäisistä ihmissuhteista, kuten se, miten ainakin yksi anopin antamista lahjoista oli tullut ”suoraan sydämestä”: likaämpärin sanka.

Mutta sivujen kääntyessä odotan yhä kiihkeämmin kohtia, joissa jo mentäisiin syvempiin vesiin. Janoan kirjailijalta jotain lisää, olisi se sitten omaa kannanottoa, analyysiä tai sisäpiiriläisen säkenöiviä ajatuksia, tähän tapaan:

”Häntä [Kurtia] oli pelottanut, kun Irina muitta mutkitta antoi purkaa seiniä, kun hän näki putket ja johdot, jotka roikkuivat esillä, kaiken sen roinan joka oli joskus taas saatava seinien sisään. Oli käynyt niinkin, että hän oli häipynyt ovet paukkuen, kun sai tietää että Irina hassasi omaisuuksia koska hänen oli saatava ehdottomasti juuri tämä ovi, tätä puuta, tätä punaista. Mutta lopulta hänen oli pakko myöntää, että Irina oli sentään ollut jotenkin oikeassa, vaikka olikin yksityiskohdissa ollut aina väärässä, ja juuri tämä oli arvoituksellista.”

Tai:

”Totta kai hän [Nadesda, Irinan äiti] oli halunnut oppia saksaa kun oli tullut Saksaan, hän oli joka päivä istunut pänttäämässä saksalaisia kirjaimia, mutta kun hän sitten osasi kaikki kirjaimet ulkoa, kaikki saksan aakkoset, hän teki ällistyttävän huomion: hän ei siitä huolimatta osannut saksaa.”

Näitä hereille ravistavia kohtia tulee pitkässä romaanissa valitettavan vähän. Sen sijaan kerrotaan kuluneita huomioita ympäristöstä, esimerkiksi lentoemännistä, turisteista, rahanahneista huijareista jne. Monta kertaa myös aika tavanomaisesti hämmästellään muuttuvaa ja ihmeellistä, käsittämätöntä maailmaa:

”– Kuolevatko kaikki?
– Kyllä kuolevat, Sasha.
– Kuolenko minäkin?
– Kyllä sinäkin joskus kuolet, mutta siihen on vielä pitkän pitkä aika – ihan äärettömän pitkä. Ei sinun vielä tarvitse sitä ajatella.
Hämmentävä tieto.”

Muuttuuko ihmiskunta sittenkin paremmaksi

Vaikutelma romaanikokonaisuudesta on tiukan kontrolloitu. Henkilöt jäävät tuttua tutummaksi kaartiksi. On isiä ja heitä vastustavia poikia. On yksi nössö ja yksi ilkeä anoppi, joukko miesten varjossa eläviä naisia, naistensankari ja vaikea nykynuori.

Sama koskee tapahtumia. Ihan kuin tarinamaailma pohjustettaisiin huolellisesti valmiiksi, mutta kovin syvälle siihen ei ikinä päästä tai ei haluta mennä.

Ehkä tämä siis on ollut romaanin tarkoitus ja tilaus. Onko haluttu piirtää mahdollisimman yleispätevä kuva tietyn yhteiskunnan tietyn ihmisryhmän vaiheista ja ominaisuuksista? Kun suunnilleen kaikki lukijan odotukset täyttyvät, menettää pitkä romaani hiljalleen kiinnostavuutensa.

Katse kääntyy eilisestä huomiseen, politiikasta luonnonsuojeluun.

Mutta sitten, aivan teoksen lopulla, tapahtuu jotain erittäin kiintoisaa. Katse kääntyy eilisestä huomiseen, politiikasta luonnonsuojeluun.

Alexanderin kautta otetaan kantaa sellaiseen (n)ostalgiseen uskomukseen, että ennen kaikki oli paremmin, ja tämä kyllä saa teoksen näkymään uudessa valossa.

Rugen romaanissa päinvastaisesta todistaa – hyvin varovaisesti mutta kuitenkin! – ainakin se, että erotuksena Wilhelmin ja Charlotten viettämään aikaan Meksikossa

”Nyt [Mazunten vesikilpikonnien] teurastus oli lopultakin kielletty, sen sijaan kilpikonnia kasvatettiin ja suojeltiin täällä. Alexander tutkailikin sitten tunnin ajan vesikilpikonnien kehityskaarta, katseli eri kokoisia yksilöitä altaissaan ja liikuttui hoitajien huolehtivuudesta, nämä hoitivat kilpikonnia, paransivat niitä ja päästivät taas vapaiksi ja jopa keräsivät munat, joita jotkut emot eivät olleet haudanneet kunnolla hiekkaan ja panivat ne hautomoihin asemalla. Hän päätti liittää tämän paikan niihin vähäisiin kokemuksiin, jotka useista päinvastaisista poiketen todistavat, että ihmiskunta muuttuu vähitellen paremmaksi.”

Reaaliajassa noin 25-vuotiaalle Markukselle ja hänen ystävilleen Rugen teos voisi olla varsinainen lahja. Heidän pitäisi vain lukea se. He voisivat kulkea romaanin helposti tunnistettavissa, kiihkotta kirjatuissa tapahtumissa ja tapahtumapaikoissa kuin museossa ikään. He voisivat rauhassa katsella huolellisesti, kauniisti ja todenmukaisesti aseteltuja esineitä, kerätä tietoa isiensä, isoisiensä ja perheidensä naisten arjesta. Ehkä tällainen kirjallisuus voisi osaltaan lisätä heidän halujaan kehittää varovaista luottamusta – jopa jonkinlaista visiota ja suunnitelmaa – tulevaisuuteen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto