Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sähäkkä Dostojevski-klassikko

Päivi Kosonen, 25.9.2013
F. M. Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus 175 s., Gummerus 2013 Kääntäjä(t): Juhani Konkka

Teatteri-ihmisten ja venäläisen kirjallisuuden ystävien hupaisasta Dostojevski-suosikista Vanhan ruhtinaan rakkaus on otettu seitsemäs painos. Muualla teos tunnetaan sukulaismiehen uneen ja fantasiointiin viittaavalla nimellä, kuten Farbrors dröm taiOncle’s dream.

Juhani Konkan vuonna 1939 ilmestynyt suomennos sai nimekseen Vanhan ruhtinaan rakkaus, ja sillä nimellä teksti ja näytelmä meillä edelleen tunnetaan. Konkan suomennos on elävä ja tavoittaa oivallisesti Dostojevskin maanisen ja unisen rytmin vuorottelun, samoin kuin henkilöhahmojen sähäkän dialogin.

Tuomo Parikka on luonut painotuotteelle trendikkään ilmeen. Kansi kutsuu tulkitsemaan. Räikeän turkoosin kannen yläreunasta ojentuu kaksi kättä. Mustat sormet ohjaavat marionettilangoilla frakkiin ja silinterihattuun puettua miesfiguuria. Tahdottoman oloisen mieshahmon kasvoja koristaa huolellisesti muotoiltujen viiksien ja leukaparran lisäksi lornjetti, jota voi käyttää teatterinäytöksissä ja illallisilla – naisten tirkistelemiseen varmaankin. Kuka lankoja pitelee? Mihin tarkoitukseen? Tavoitteleeko hän jotain, ehkä rahaa, asemaa tai valtaa? Entä jos narujen tarkoitus on pitää hoipertelevaa hahmoa pystyssä?

Kansan humoristi

Vuonna 1859 ilmestynyt Vanhan ruhtinaan rakkaus merkitsi Dostojevskin paluuta venäläisen kirjallisuuteen Siperian pakkotyövuosien jälkeen. Jonkinlainen kirjallinen notkahdus oli tapahtunut. Paluun kruunasi seuraavana vuonna ilmestynyt Muistelmia kuolleesta talosta. Se aloitti Dostojevskin mestariteosten sarjan, johon kuuluvat Rikos ja rangaistusIdiootti ja Karamazovin veljekset.

Mainitut teokset ovat tunnettua Dostojevskia, pitkää synkkää proosaa. Vanhan ruhtinaan rakkaus on toista laatua: se on pienoisromaani, novellaksikin joskus kutsuttu, pohjasävyltään kevyt ja hupaisa. Sellaisena se on hyvä muistutus siitä, että Dostojevski osasi olla myös etevä humoristi. Lyhyessä proosassa tulee hyvin näkyviin tekijän huikea tilannekomiikka, satiirikon taito ja ennen kaikkea se moniääninen virtuositeetti, polyfonian taito, jota Mihail Bahtin piti dostojevskilaisen romaanikerronnan tavaramerkkinä.

Dostojevski osasi olla myös etevä humoristi.

Vanhan ruhtinaan rakkaudessa polyfoninen karnevaali on kiihkeimmillään. Maanisia ulottuvuuksia hipovassa teoksessa on piirteitä venäläisestä kansan huumorista, eurooppalaisesta commedia dell’artesta sekä jatkuvia viittauksia komiikan ja satiirin perinteiden kirjallisiin edustajiin, LukianokseenShakespeareenMoličreen sekä Gogoliin ja BalzaciinTeoksen syntysyyt ja vaikutteet on tietenkin tarkkaan kaluttu.

Pikkukaupungin kermaa

Draama tapahtuu Mordasovissa pikkukaupungissa, paikassa jossa kaikki tuntevat kaikki. Näin syntyvät herkulliset vastakkainasettelut: äänien ja persoonien ristiriidoista, sukupuolten ja luokkien välisistä jännitteistä, erilaisista intresseistä. Pikkukaupungin kuningatar on Maria Aleksandrovna Moskaleva, eloisa ja häikäilemätön. Hänellä on kaunis naimakelpoinen tytär, Zinaida, jota ei ole saatu naitetuksi.

Tyttärellä on ollut skandaalinkäryinen rakkaussuhde köyhään runoilijaan, ja hänen mahdollisuutensa naimamarkkinoilla ovat heikentyneet. Tytön isä, Afanasi Matveits, on puolestaan venäläinen miehenturjake, joka on siirretty maalle pilaamasta naisten pyrintöjä. Pikkukaupungin normaalin pitkästyneisyyden katkaisee yllättävä tapahtuma, kun ruhtinas K., elosteleva ja dementoitunut vanhus, saapuu kaupunkiin.

Dostojevski piirtää hahmon muutamalla yksityiskohdalla – peruukki, joustimet, keinotekoiset viikset ja leukaparta – ja onnistuu luomaan hupaisan kääkän, ”puolikomposition”, joka paikallisen seurakunnan daameja tervehtiessään erehtyy suutelemaan omaa kättään.

Vanhan ruhtinaan rakkaudessa Dostojevskin polyfoninen karnevaali on kiihkeimmillään.

Pääosin yhden päivän kuluessa tapahtuvassa tarinassa Maria Aleksandrovna punoo juonia saadakseen tyttärensä naitettua ruhtinaalle. Lukija ei voi kuin antautua nauttimaan tarinan käänteistä ja yllätyksistä: jatkuvia keskusteluja, juoruja, huhuja ja juonitteluja.

Pikkukaupungin kronikoitsija ja kertomisen taito

Tapahtumia katsotaan Mordasovin kronikoitsijan satiirin ja huumorin sävyttämästä näkövinkkelistä. Hänen irvailunsa pääkohteena on ihmisten ulkokohtaisuus, kaupungin hovi- ja seuraelämän pinnallisuus, sen tekopyhä elämäntapa, jonka määräävät ulkoiset tekijät – muoti, yleinen mielipide – ei aito, omakohtainen ja syvällinen kiinnostus hengen viljelyyn. Henkilöhahmot viljelevät kirjallisia viittauksia, jotka paljastavat oitis lukijalle heidän sivistyksensä ohuuden. Mitä banaaleinta arkipäiväistä sattumusta höystetään viittauksilla Victor Hugoon ja Heinrich Heineen, noihin 1800-luvun ylevähenkisiin romantikkokirjailijoihin, joiden teokset olivat ja ovat valovuosien päässä ihmisten elämisen todellisuudesta.

Shakespearelle ja hänen lukemiselleen sen sijaan irvaillaan. Koomisessa satiirissa sanotun merkitysten väänteleminen sekä näkökulmien käänteleminen ei johda vakaviin ja ihmisen eksistenssiä uhkaaviin tunnelmiin, kuten suurissa romaaneissa. Vanhan ruhtinaan rakkauden hienous onkin siinä, että Dostojevski onnistuu tarkastelemaan pikkusieluisuutta humoristisessa valossa, kaikkea sitä ahneutta, omahyväisyyttä, kateutta ja suoranaista vihaa. Ja kun jokainen hahmo katsoo tapahtumia omasta näkökulmastaan ja puhuu omasta kokemusmaailmastaan käsin, ollaan dostojevskilaisessa polyfoniassa parhaimmillaan, sanallisessa ryöpytyksessä jolle ei hevin löydä vertaa. Niin rajattomalta se tuntuu.

Kenen hupia?

Aikoinaan 1980-luvulla nuorena kirjallisuuden opiskelijana ihmettelin usein naimatematiikan – päästäkö naimisiin vai ei – yleisyyttä länsimaisessa kirjallisuudessa. Tiedostin naisten historiallisen toiseuden, mutta happy ending -juonivaatimus ei silti vain avautunut pohjoismaisessa tasa-arvon ja meritokratian hengessä kasvatetulle nuorelle naiselle: ei suku, eikä mies ja raha, vaan omat kyvyt ja lahjat, itsensä toteuttaminenkin.

Miksi siis Vanhan ruhtinaan rakkaus on nyt alkanut naurattaa? Siksi että naima-aihe alkaa Suomessakin olla kuviteltavissa olevaa todellisuutta – ei kaikille tietenkään. Itseni kaltaiselle työväenluokkaiselle provinssidosentille on kuitenkin hyvinkin mahdollista luoda mieleensä kuva yhteiskunnasta, jossa naimakaupoilla on taas merkitystä.

Hui hai! Mordovasta Moskovaan! Ruhtinasta etsimään!

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto