Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Yllättävän epätyydyttävä mestariteos

Tero Valkonen, 12.6.2000
Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja s., Andalusialainen koira 1999 Kääntäjä(t): Sanna Pernu

Fernando Pessoa (1888 – 1935) oli 1900-luvun merkittävimpiä runoilijoita, ei pelkästään Portugalissa tai Euroopassa vaan koko maailmassa. Sen sijaan hänen lopultakin suomennettu proosamuotoinen pääteoksensa Levottomuuden kirja jättää kovin levottoman vaikutelman. Pessoan lukuisista sivupersoonista kiinnostavimmat kirjoittivat runoja, Levottomuuden kirjan kertoja Bernardo Soares on välillä jopa laimea.

Pessoan kertoja katselee maailmaa ja eritoten itseään, mutta voimakkain tunne, jonka hän kykenee välittämään, on etäisyys. Hän ei ole vieras omassa elämässään aivan Camus’n sivullisen tapaan, mutta Bernardo Soaresilla on silti selkeä yhteys sekä Mersaultiin että sartrelaisen eksistentialismin kauhuun. Hän tuntuu tarvitsevan keskustelua kenen tahansa kanssa, ylipäänsä
yhteyttä ihmisiin, mutta jo hänen peruslähtökohtansa – kyvyttömyys uskoa muiden olemassaoloon – tekee siitä mahdotonta.

Juuri täydellinen kontaktin puute tuntuu johtanee Soaresin kehämäisiin pohdintoihin, joiden lopputulokset ovat usein lähinnä tragikoomisia. Hän esittää mm. tällaisia väitteitä: ”Täysin sivistyneessä maailmassa ei varmasti ole muuta taidemuotoa kuin proosa” ja ”Kukaan ei rakastaisi itseään, jos tuntisi todella itsensä, ja jos niin ollen ei olisi itserakkautta, tuota henkisen elämän verta, sielumme kuolisi verenvähyyteen”. Tällaisia ilmaisuja on kirjassa paljon. Yksioikoinen, perusteluja vaille jäävä ehdottomuus tuntuu olevan seurausta siitä, että ajatukset keskustelevat vain itsensä kanssa.

Pessoan kertoja ei suoranaisesti ryve itsesäälissä, mutta jokin sen sukuinen tunne on kaiken pohjalla. Itsesääliin liittyy myös itsekkyys, joka saa teoksessa hetkittäin jopa solipsistisia piirteitä. Pessoan kertoja on heikoimmillaan kuin Woody Allenin elokuvien neurootikko, jolta
valitettavasti puuttuu allenilainen itseironia ja absurdin komiikan taju. Myös allenilainen vainoharhaisuus uupuu – se on sentään hyvä.

Teoksen aihevalikoima on laaja, joskaan kertoja ei – kirjan fragmentaarisen luonteen mukaisesti – käsittele oikeastaan mitään perinpohjaisesti. Heittäytyessään pohdiskelemaan kirjoittamisen lainalaisuuksia ja tehokkaan kuvaston luonnetta hän argumentoi varsin samaan tapaan kuin T.S. Eliot. Myös Edgar Allan Poen The Raven -runoa koskevat muistiinpanot tulevat mieleen. Pessoan kertojan suhde itseensä ja kieleen on oletetun monitasoinen: hän manipuloi sekä omia tunteitaan että kieltä voidakseen puolestaan manipuloida lukijansa tunteita.

Vioistaan huolimatta Levottomuuden kirja on ehdottoman suositeltavaa luettavaa, joskaan sitä ei kannata yrittää käydä läpi kerralla. Sen voi avata periaatteessa mistä tahansa, ja nimenomaan tätä menetelmää noudattamalla voi aina halutessaan vilkaista, mitä Bernardo Soares sillä kertaa tarjoaa. Yksittäiset katkelmat ovat parhaimmillaan upeita, mutta Pessoan runojen tasolle ne kohoavat vain harvoin.

Kirjan suomentaminen on hatunnoston arvoinen kulttuuriteko. Siihen nähden on varsin epämiellyttävää, että kirja vilisee ladonta- ja varsinkin tavutusvirheitä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto