Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Romanssi Nevalla hajoaa todellisuuden törkyyn

Ville Ropponen, 9.7.2008
Fjodor Dostojevski: Köyhää väkeä s., Otava 2008 Kääntäjä(t): Martti Anhava

Luolastomaisten luonteiden psykologiaa osuvasti tarkastellut Venäjän kirjallisuuden kyklooppi F. M. Dostojevski (1821-1881) aloitti vaatimattomasti mutta lupaavasti.

Köyhää väkeä vie Pietarin slummeihin, syrjäytettyjen loukkoihin, jossa kohtaamme Makar Devuškinin, hupsun vanhemman kirjurin, ja Varvara Dobroselovan, kovaonnisen nuoren neidon, ompelijattaren. Tunteet läikkyvät ilmassa. Tapahtumat etenevät läpi Pietarin kesän, kostean, kuuman ja pölyisen vuodenajan, jota Dostojevski inhosi. Sekä Devuškin että Dobroselova yrittävät korvata kalsean todellisuuden kuvitelmilla, mutta onnistuvatko he?

Köyhässä väessä on idullaan teemoja, jotka hulmahtavat myöhemmin Dostojevskin suurromaaneissa täyteen karvaansa: tiedostamattomat motiivit ihmisen toiminnassa, kärsimys, psyykkiset rajatilat, rakkauden masokismi ja elämän satunnaisuus.

Romantiikka törmää realismiin

Vuonna 1845 Pietarin sotilasinsinöörien akatemiasta valmistunut nuori Dostojevski asui ahtaassa vuokrakasarmissa Pyhän Vladimirin kirkon lähellä. Nuorukaisella oli kirjallista kunnianhimoa. Ensimmäiset kaunokirjalliset harjoitelmat olivat olleet näytelmämuotoisia. Edellisenä vuonna oli julkaistu hänen venäjäksi kääntämänsä Balzacin Eugénie Grandet.

Dostojevskin yhdeksässä kuukaudessa kirjoittama esikoisromaani on yllättäen lajityyppiä, jota pidettiin tuolloin aikansa eläneenä. Köyhää väkeä on kirjeromaani – Samuel Richardsonin Clarissan (1748), Goethen Nuoren Wertherin kärsimysten (1774) ja Choderlos de Laclosin Vaarallisten suhteiden (1782) tapaan.

Nuoren Dostojevskin kirjallisten mieltymysten – Byronin, Scottin ja Schillerin – tyylinen romantiikka törmää Venäjän pääkaupungin törkyyn, yhteiskunnallisiin eroihin ja paradokseihin. Psykologista oivallusta, josta lähti kehittymään ”tavallinen tarina arkipäivän elämästä”, Dostojevski on päiväkirjassaan nimittänyt ”näyksi Nevan varrella”. Köyhää väkeä on mahdollista lukea myös romanttisen kirjeromaanin parodiana, mutta tarkoitus on vakava: Dostojevski näyttää, miten todellisuus murskaa romantiikan palasiksi.

Devuškin siis rakastaa Dobroselovaa. Nainen on menettänyt vanhempansa ja omaisuutensa, hän on kokenut kovia. Devuškin haluaa auttaa, mutta virkamies ei saa otetta edes omasta elämästään. Entä onko auttaminen koskaan täysin pyyteetöntä? Mies ja nainen kirjoittelevat toisilleen.

Kirjallisia vaikutteita ja tyylittelyä

Köyhää väkeä on ilmeisessä suhteessa Gogolin Päällystakkiin, jonka julkaisusta oli tuolloin kulunut vain kaksi vuotta. Devuškin on Päällystakin Akaki Akakijevitšin pikkuveli. Dostojevski maalaa Devuškinin tragikoomisessa valossa romantiikan traditiota vasten, mutta ei Gogolin tavoin tyydy vain ironiaan.

Dostojevskin virkamies-rakastaja on oppimaton, ailahteleva, juopottelevakin. Se, että Devuškin kutsuu itseään nuorempaa naista, Dobroselovaa, ilmauksella ”mamotška”, pieni äiti, kertoo hänestä paljon. Devuškinia kuvataan myös lämmöllä: byrokraatti on empaattinen ja tunteva ihminen. Devuškin on arka arvostaan. Hän järkyttyy luettuaan Gogolin Päällystakin, jonka Dobroselova hänelle kuin piruuttaan lainaa.

Dostojevskin myöhemmissä romaaneissa varioitu kaksoisolento-teema välähtää myös Köyhässä väessä. Devuškin muistuttaa naapuriaan Gorškovia, joka on haastettu väärin perustein oikeuteen ja menettänyt työpaikkansa. Kun Gorškovin vaikeudet viimein korjaantuvat, mies ottaa ja kuolee silkasta riemusta. Devuškin päinvastoin kitkuttaa eteenpäin. Loppua kohden hän lähes piehtaroi nöyryydessään; neuroottisen masokisti ei mitenkään voi uhrautua tarpeeksi Dobroselovan eteen.

Dobroselovasta piirtyy kuva järkevänä ja sivistyneenä neitona. Hän ennakoi Dostojevskin traagisia naistyyppejä, kuten Rikoksen ja rangaistuksen (1866) häväistyä Sonjaa, mutta on myöhempiin sisariinsa verrattuna arkinen. Kirjeissään Dobroselova on yhtäältä torjuva ja kiusaantuu, toisaalta kantaa huolta Devuškinin terveydestä ja pyytää miestä käymään useammin. Dobroselova kertoo myös nuoruudestaan, menetyksistään ja rakkaudestaan ylioppilas Pokrovskiin.

Martti Anhavan suomennos Köyhästä väestä on vasta toinen laatuaan. Ensimmäinen, Ida Pekarin, suomennos ilmestyi vuonna 1960. Dostojevskin suurromaanit ovat kielellisesti melko neutraaleja – esikoisromaanissa esiintyy yllättäen tyylinikkari. Anhava on versioinut tyylittelyt sukkelasti, soveltaen 1800-luvun suomen ilmauksia, kuten ”ukulina” tai ”kotvii”. Romaani on suomeksi tunnettu nimellä ”Köyhää väkeä”, eikä Anhavakaan ole muuttanut sitä. Vanhahtava ”väki” tuntuu silti viittaavan liikaa kollektiiviseen ja sivuuttavan sen, että Dostojevski kertoo yksilöistä. Alkuteoksen nimen ”Bednye ljudi” voisi suomentaa myös ”köyhiä ihmisiä”, sillä Dostojevski puhuu aineellisen lisäksi henkisestä köyhyydestä.

Enemmän kuin katujen kieli romaanissa kaikuu viihderomaanien klangi. Hempeilevien ja korrektien ilmausten takaa kuultaa taloudellinen ja psyykkinen hätä, joka dostojevskilaisesti kiihtyy usein suggestiiviseksi, paljastavaksi ryöpyksi tajunnan peräkammarista, jossa haisee kiihko, kaikuu kärsimys ja jonka ovenkarmeissa tarkoituksettomuus riippuu.

Pietarin taivaan alla

Köyhää väkeä on pitkälti pietarilaisromaani. Esikoisteoksesta lähtien Dostojevski rakentaa omalakista kuvaa Pietarista; hänestä tulee yksi Pietari-myytin keskeisiä maalareita. Myyttinsä ainekset Dostojevski ammentaa köyhälistön todellisuuden lisäksi Puškinin Vaskiratsastajasta (1833) alkavasta uomasta, jossa Pietari nähdään venäläiselle hengelle vieraana tuhoavana voimana:

”Ikävää on kuljeksia Fontankalla! Jalkojen alla märkää kiveä, sivulla korkeita taloja, mustia, nokeentuneita, sumua jalkojen alla, sumua myös pään yllä”.

Herrasväen loiston tarkastelua seuraa välittömästi slummikorttelin kuvaus. Devuškin tuntee myötätuntoa toisia köyhiä kohtaan ja pohtii, miksi kohtalo on epäoikeudenmukainen. Ihmisten tasa-arvoisuuden idea nousee esiin, ja romaanissa särähtää lähestulkoon kritiikkiä varakkaita luokkia kohtaan. Köyhää väkeä näyttää sosiaalisista kysymyksistä kiinnostuneen Dostojevskin, tulevan Petraševskin piiriläisen, ennen Siperiaa ja kääntymystä ortodoksisuuteen, imperialismiin, konservatismiin ja antisemitismiin.

Devuškin joutuu nöyryytetyksi työpaikallaan, koska hänen vaatteensa ovat kehnot. Farssimaisia piirteitä saava kohtaus on jälleen muistuma Gogolin Päällystakista, mutta samalla Devuškinin kohtalo herättää myötätuntoa. Dostojevski näyttää viiltävästi sen, mikä köyhyydessä on pahinta: ei se, ettei selviäisi hengissä, vaan erottautuminen muista, rahakkaista – häpeä ja sen kuumat kyyneleet. Tämä on modernin suurkaupunkiköyhyyden ydinmehua.

Devuškin ja Dobroselova kärsivät, mutta tuska on Köyhässä väessä maallista, olosuhteista johtuvaa, eikä ylly Dostojevskin myöhemmän tuotannon metafyysiseen riutumukseen.

Rakkauden ja eron psykologiaa

Juuri kun Devuškinilla alkaa mennä paremmin, saapuu romahdus Bykovin, Dostojevskin niljakkaiden tilanomistajien prototyypin hahmossa; Bykov on selvästi sukua Rikoksen ja rangaistuksen Svidrigailoville. Bykov kosii Dobroselovaa, eikä sairaana riutuva nainen kauaa epäröi. Nuori Dostojevski on tässä ironisimmillaan: naisena Dobroselovaja valitsee miehen eli Bykovin (suom. ”härkänen”) eikä keskustelukumppania eli Devuškinia (suom. neitonen) – niin banaalia kuin se tavallaan onkin.

Romaanin loppu on psykologisesti mielenkiintoinen. Dobroselova juoksuttaa Devuškinia kapioiden ostossa ja kerjää loppuun asti myötäkuntoa. Perinteisessä tulkinnassa Dobroselovan toiminta on nähty dostojevskilaisen motiivin kautta: hyvän maksaminen pahalla, kun hän ei ole voinut vastata Devuškinin tunteisiin, on se aiheuttanut syyllisyyttä, jonka hän nyt maksaa takaisin nöyryyttämällä miestä.

Toisaalta Devuškin on liioitellut vanhuuttaan ja surkeuttaan ja ripustautunut Dobroselovaan. Devuškin ei ole mikään uhri, vaan hänen avunantonsa takana on ollut himo ja omistushalu, joista Dobroselovan on riuhtaistava itsensä irti. Ja mikä tepsisi rakkauteen lamauttavammin kuin julmuus?

Ristiriitaisia tunnelmia

Dostojevskilla oli ensin vaikeuksia saada Köyhää väkeä julkaistua. Kirjallinen kausijulkaisu ”Isänmaan vuosikirja” torjui käsikirjoituksen. Dostojevski kirjoitti veljelleen Mihailille hukuttautuvansa, jollei saa tekstiään julki.

Dostojevskin ja kirjallisuushistorian onneksi tulevan Venäjän kirjallisuuden kykloopin asuintoverina oli tuolloin aloitteleva kynäniekka Dmitri Grigorovitš, joka käsikirjoituksen luettuaan riensi näyttämään sitä muotirunoilija Nikolai Nekrasoville. Nekrasov itki ääneen. Hän ja Grigorovitš palasivat Dostojevskin luo neljältä aamuyöllä. Vielä samana aamuna Nekrasov koikkelehti käsikirjoitus kainalossaan aikakauden kirjallisen majakan, kriitikko Vissarion Belinskin luo karjuen: ”Uusi Gogol on syntynyt!”.

”Taasko yksi Gogol”, puhisi Belinski, mutta tekstin luettuaan meni hänkin sekaisin ja puhui suu vaahdossa ”ensimmäisestä vakavasta yrityksestä yhteiskunnalliseksi romaaniksi Venäjällä”.

Köyhää väkeä julkaistiin 1845 Nekrasovin päätoimittamassa kirjallisessa aikakauslehdessä ”Isänmaallisia kirjoituksia”. Kirjamuodossa teos ilmestyi vasta seuraavana vuonna, sillä tsaarin sensuuri tutkaili romaania pitkään.

Dostojevskista tuli kuuluisuus Pietarin kirjallisissa piireissä. Kaikki halusivat tavata ”nuoren neron”. Mutta pian syttyivät myös kateuden tulet, alettiin kuiskia ”Dostojevskin pöyhkeydestä”, ja pian Dostojevskia inhottiin. Niin ailahtelevainen on härskin kulttuurikerman mieli.

Romaani sai ristiriitaisen vastaanoton. Belinski ylisti, mutta useimmat muut kriitikot haukkuivat. Myöhemmin Belinski käänsi takkinsa ja alkoi väheksyä Dostojevskia.

Mutta tuona aamuyönä, kun Grigorovitš ja Nekrasov olivat aikansa touhuttuaan, väiteltyään ja ylistettyään lähteneet matkoihinsa, kaikki oli vielä edessä. Dostojevski poltti piipullisen, siivosi pöydän, lakaisi ja lähti ulos. Ei, hän ei voinut nukkua. Askeleet veivät Nevalle. Ja siellä aamun autereessa hän oli näkevinään Makar Devuškinin ja Varvara Dobroselovan kaulakkain kulkemassa vesirajaan, päihdyksissä toisistaan, sillä olihan kesä-yö. Nyt he kierivät alas, nyt he putosivat jokeen! Vai menivätkö sittenkin Luutnantti Schmidtin sillan yli?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto