Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Tyttö eli kesäänsä

Hannimari Heino, 22.8.2001
Francoise Sagan: Tervetuloa ikävä s., Tammi 2001 Kääntäjä(t): Lea Karvonen

Muistan ranskalaisen Francoise Saganin esikoisromaanin Tervetuloa ikävä (1954) ennemminkin vanhojen Me Naiset -lehtien kulottuneilta sivuilta kuin kirjallisuushistorian peruskurssilta. Teos oli 50-luvun tyttöjen, Ruotsiin kielikurssille lähteneen äitini matkalukemista, jota ahmittiin höyrylaivan kovalla penkillä istuen. Klassikkous onkin Saganin kohdalla ennen kaikkea patinaa, jota kauan mukana kulkeneeseen esineeseen tai asiaan on sen hienoudesta tai vähäpätöisyydestä huolimatta tarttunut. Mutta patinassa kimaltelee ruosteen ja pölyn seassa aina jokunen kultahippu, kuten nyt Tammen klassikkosarjassa julkaistussa Saganin romaanissakin. Vaivihkaa Sagan ujuttautuukin De Beauvoirin rinnalle paitsi ilmestymisajankohtansa, myös eksistentialismin sivujuonteena kulkeneiden, yhä yllättävänkin tuoreiden naisnäkökulmiensa takia.

Francoise Sagania pidettiin toisen maailmansodan jälkeisen kirjallisuuden ihmelapsena, olihan hän vasta 19-vuotias, kun esikoisromaani Tervetuloa ikävä (Bonjour Tristesse) ilmestyi – miljoonan kappaleen ensipainoksena. Teos käännettiin heti monille kielille, vuotta myöhemmin suomeksikin. Saganin teoksen kirjallinen kiinnostavuus lienee ainakin osittain peittynyt hänen julkisuuskuvansa alle; morfiini- ja uhkapeliriippuvuus sekä makea elämä (”Raha ei tee onnelliseksi, mutta itken mieluummin Jaguaarissa kuin bussissa”) jossain Ranskan rivieralla ei ollut naiskirjailijan hahmolle suotuisaa mytologiaa ainakaan sen kannalta, että hänet olisi kirjailijana otettu vakavasti. Närkästyksen sekaisista, mutta ylistävistä aikalaiskritiikeistä huolimatta Saganin romaanin kunnianhimoisuus kuitattiin silläkin, että hänen sanottiin kirjoittaneen kirjansa muutaman lomaviikon aikana samanlaisessa välimerellisessä miljöössä kuin minne romaanin tapahtumat sijoittuvat.

Tervetuloa ikävä kertoo 17-vuotiaan Cecilen eräästä kesästä. Cecile lomailee leskeksi jääneen isänsä kanssa vuokrahuvilalla Välimeren rannalla joutilaisuudesta ja lämmöstä nauttien. Nelikymppinen Raymond-isä on naisiin vetoava menestyvä liikemies, joka omistaa naisseikkailujensa keskellä huomiotaan myös tyttärelleen. Cecile elää isänsä kanssa ikään kuin tasavertaisena, jakaa hänen kanssaan niin rakkaussurut kuin yöelämänkin jossain Saint-Tropezin ja Cannesin jazzklubeilla. Isän seuralaisena huvilalla on hänen nuori
rakastajattarensa Elsa, Cecilellä puolestaan on kesäromanssi rannalla tapaamansa Cyrilin kanssa. Isän ja tyttären leppoisa kesänvietto katkeaa Annen, vanhan perhetutun vierailuun. Annen porvarillisen konservatiiviset arvot uhkaavat panna pisteen isän ja tyttären huolettomalle elämälle ja Cecilen vasta keksimille ruumiin iloille. Kun isä sitten ilmoittaakin menevänsä Annen kanssa naimisiin, Cecile juonii ilonpilaajan päänmenoksi naamioleikin, jonka seuraukset ovat tuhoisat.

Jonkinlaisesta naamioleikistä, naamioiden kokeilemisesta Saganin romaanissa onkin paljolti kyse. Sen kautta voi myös miettiä sitä, miksi teos herätti aikoinaan niin suurta kohua.

Saganin naispäähenkilö saa olla monenlaisessa roolissa; Cecile on miehen kanssa tasaveroinen ottaja ja jättäjä, herkkä nuori tyttö ja samalla katala juonittelija, toisaalta lapsi, toisaalta isänsä uskottu.

Nuoren tytön elämästä kertoessaan Sagan kuvaa henkisen kehityksen rinnalla yhtä paljon myös ruumiillista todellisuutta. Cecile elää ruumiinsa kanssa sopusoinnussa, hänen olemuksensa kuvataan paratiisilliseksi, syyllisyydestä vapaaksi alkuihmiseksi, jonka onneen riittää auringon lämpö, veden liplatus ja toisen iho. Meren ja valon kimmellyksessä kylpevää ihmistä kuvatessaan Sagan kulkee varhaisen Camus´n jalanjäljillä, mutta itsetiedottoman onnen tuhoava ”toisen tyrannia” kytkee hänet De Beauvoirin vuosikymmen aiemmin ilmestyneeseen esikoisteokseen Kutsuvieras. Saganin romaanin kutsuvieras on Anne, jonka kasvoista Cecile näkee heijastuvan omat kasvonsa, jotka hän tällä tavoin, toisen katseen kautta oppii vasta nyt tuntemaan. ”Kun puhuin Annen kanssa sulauduin kokonaan häneen, lakkasin itse olemasta, ja kuitenkin vain hän pakotti minua arvostelevasti tarkkailemaan itseäni.”

Tietoisuuden törmääminen toisen ihmisen tietoisuuteen ei muodosta Saganilla kuitenkaan mitään varsinaista filosofista pohjavirettä, vaikka romaanista voikin löytää polkuja niin eksistentialismiin kuin Emanuel Lévinasinkin ajattelun suuntaan. Sagan kuvaa ahkerasti kasvoilla häilyviä tunteita ja ilmeitä, sen kuvittelua, mikä on toisen ympärillä häilyvä arvoitus.

Silti kerronta keskittyy enemmän juoneen kuin henkilöiden syväluotaukseen. He ovat paljolti ajan Hollywood-elokuvien melko yksioikoisia glamourkopioita, minkä toisaalta tekee kiintoisaksi se, että se lienee – henkilöiden omakin – tietoinen ratkaisu: ”Ovella hän kääntyi kasvoillaan riutuva ilme, johon hän oli varmaan nähnyt esikuvia amerikkalaisissa elokuvissa.” Siinä mielessä Saganin henkilöt ovat edelleen tutun oloisia; heidän credonsa on vapaus muovata ja luoda itse oma identiteettinsä, vaikka sitten suoraan kaupan hyllyltä. Toisaalta Saganin henkilöille kuluttaminen oli vielä uusi asia, ja esimerkiksi vaaterekvisiitan merkitystä lienee ollut helpoin kuvata juuri yläluokan kautta.

Sagan liittyi ideologiat hylänneen, yksilön ympärillä pyörivään Ranskan kirjallisuuden uuteen aaltoon siinäkin, että hänen romaanissaan ei päädytä mihinkään syvempään ymmärrykseen maailmasta ja itsestä, niin kehitystarina kuin se onkin. Annen ilmentämän ”toisen tyrannian” opettaman itsetarkkailun jälkeen Cecile kiteyttää itsetuntemuksensa ironisesti: ”Huvittelun halu ja onnen kaipuu ovat ainoat selvät luonteenpiirteeni.” ”Ikävän” astuminen elämään saattaa tarkoittaa samaa kuin aikuistuminen, mutta se kertoo myös sodanjälkeisen sukupolven tunnoista, elämän sattumanvaraisuudesta, kohtalottomuudesta. ”Kirjoitan jumala enkä kohtalo, mutta me emme usko jumalaan. Meidän oloissamme voi olla kiitollinen jos voi uskoa edes kohtaloon.”

50-luvulla lukijoita hätkähdytti luultavasti kuitenkin eniten se, että romaanista puuttui naispäähenkilön tulevaisuutta koskeva opettavainen loppu.

Sagan kertoo elämäkerrassaan Avec mon meilleur souvenir että romaanin herättämään suurimpaan kohuun oli vain ”kaksi absurdia syytä”: ”Ensinnä ei sallittu sitä että 17-vuotias tyttö meni saman ikäisen pojan kanssa sänkyyn ilman että oli tähän rakastunut, ja että häntä ei rankaistu siitä.” Kirjailija ei toisin sanoen läksyttänyt päähenkilöään antamalla tälle kesäromanssista palkaksi raskautta ja sysäämällä häntä au-äitiyteen tai nunnaluostariin.

Romaanissa aikanaan närkästyttänyt toinen asia ja sen ehkä yhä ajankohtaisin teema liittyy kirjassa kuvattuun isä-tytär suhteeseen, joka ei nojaudu mihinkään perheen patriarkaaliseen auktoriteettimalliin. Cecile-tytär on isänsä tasaveroinen puhekumppani, isä jopa kyselee tyttäreltään neuvoja ja ottaa niitä vastaan. Saganin kuvaama isäsuhde on jonkinlainen utopia, nuoren tytön fantasia vapaudesta jota vanhemmat eivät rajoita. Toisaalta siihen kuuluu myös avoimuus jossa kummankaan, ei vanhemman eikä aikuistuvan lapsenkaan seksuaalisuus ole tabu. Saganin kepeässä kerronnassa isän miehisyys yhdistyy tämän tarjoamaan luottamukseen ja turvaan, mutta nykykirjallisuudessa nuo jälkimmäiset ominaisuudet ovat vaihtuneet pelon ja surun tummiin sävyihin, insestitarinoihin. Saattaa hyvin olla, että nykyaikana kirja puhuttaa – ja närkästyttää – eniten juuri silloin, kun se kuvaa niitä vääristymiä, joille vanhemman ja lapsen välinen suhde voi joutua alttiiksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto