Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Myrskypilviä wieniläistaivaalla

Kaisa Kaakinen, 21.11.2004
Franz Werfel: Kirje naisen käsialalla s., Atena 2004 Kääntäjä(t): Oili Suominen

Itävallanjuutalaisen Franz Werfelin (1890–1945) nimi oli hänen aikalaisilleen hyvin tuttu. Osin kuuluisan salonginpitäjävaimonsa Alma Mahler-Werfelin ansiosta Werfel tunsi aikansa kulttuurivaikuttajat ja osallistui yhteiskunnalliseen elämään myös pasifistiliikkeessä. Oili Suomisen tuore suomennos Kirje naisen käsialalla katkaisee monen vuosikymmenen tauon Werfel-suomennosten sarjassa. Ei turhaan, sillä joistakin puutteistaan huolimatta tämä edelleen tuore romaani antaa tutkia lähietäisyydeltä sekä painostavia kolmekymmentäluvun ilmiöitä että alati kiinnostavia ihmisluonnon heikkouksia.

Erakkomaisemman Robert Musilin on sanottu ottaneen mallia juuri Werfelistä teoksessa Mies vailla ominaisuuksia esiintyvään nuoren kirjailijan hahmoon, joka menestyy seurapiireissä ja uskoo ekspressionistien tapaan veljelliseen rakkauteen. Musil varmaankin nyökkäisi hyväksyvästi huomiolle, ettei Werfelinkään suosio eläessä välttämättä taannut mainetta kuoleman jälkeen. Syytä jonkinasteiseen unohdukseen ei kuitenkaan tarvitse hakea pelkästään kirjailijan työn laadusta vaan myös siitä, että toinen maailmansota yleensäkin katkaisi saksankielisen kirjallisuuselämän jatkuvuuden.

Vuonna 1941 ilmestynyt romaani Kirje naisen käsialalla (Blaßblaue Frauenschrift) sijoittuu Werfelin hämmästyttävän runsaan tuotannon myöhäisvaiheeseen, jolloin hän oleskeli emigranttina Yhdysvalloissa. Tämä romaani seuraa viisikymmentä vuotta täyttäneen korkean virkamiehen mielenliikkeitä yhden päivän ajan. Samalla ulkona vallitseva säätila vaihtuu kevättä teeskentelevästä syksystä myrskyn uhkaan. Nämä sisäiset ja ulkoiset sääilmiöt paljastavat olennaisen tämän opportunistisen ihmisen maailmankatsomuksesta. Kertoja alleviivaa huvittavuuteen asti tätä analogiaa mielentilan ja ulkona vallitsevan sään välillä ja on muutenkin mieltynyt selittelyyn. Siitä pitää toki myös parhaissa piireissä luoviva päähenkilö Leonidas, jonka sisäisen äänen kertoja omaksuu. Sääkuvaukset viittaavat toki myös Itävallassa ja sen välittömässä naapurissa tapahtuviin uhkaaviin kehitysilmiöihin. Romaanin voi siten lukea yhden esimerkinomaisen ihmisen kautta tehtynä tapaustutkimuksena Itävallan tilasta toisen maailmansodan aattona.

Leonidaan köyhä isä ei hänen omien sanojensa mukaan jättänyt perinnöksi juuri muuta kuin merkillisen etunimen, joka viittaa ylivoimaisia persialaisia vastaan taistelleeseen spartalaiseen sotapäällikköön. Leonidas on komean ulkomuotonsa, tanssitaitojensa ja itsemurhaajalta perimänsä frakin ansiosta noussut opiskelijaboksin karuudesta rikkaan suvun perijättären aviosiipaksi ja koko valtakunnan koulutusasioita johtavaksi viranomaiseksi. Kaikki on Leonidaan elämässä mallillaan, kunnes menneisyydestä saapuu viesti, kalpean vaaleansinisellä musteella kirjoitetun kirjeen muodossa. Tämä kirje on piilotettava Amelie-vaimolta, joka kituu mustasukkaisuuden ja täydellisen ulkomuodon vaalimisen umpikujassa.

Leonidaan huomion kiinnittävä käsiala kuuluu Vera Wormserille, juutalaiselle naisfilosofille, jonka kanssa Leonidas on kerran kokenut auvoisat kuusi viikkoa ja lupaillut avio-idylliä – palatakseen jälleen vuodenikäiseen avioliittoonsa äveriään Amelie Paradinin kanssa. Kahdeksantoista vuotta sitten saapuneen, samalla hennolla käsialalla kirjoitetun kirjeen Leonidas on repinyt lukematta. Tällä kertaa hän tulee lukeneeksi Veran asiallisen niukat rivit, joissa tämä pyytää koulutusvirkamiestä hankkimaan Saksassa rotunsa vuoksi syrjitylle seitsemäntoistavuotiaalle Emanuel-pojalle koulupaikan Wienistä. Leonidas alkaa epäillä, että kirjeen epäsuora tarkoitus on myös kertoa, että hän ja Vera ovat tämän pojan vanhemmat. Syyllisyys kirvelee Leonidasta, ja hän päättää etsiä pojalle kunnon koulun, vaikka joutuu samalla kamppailemaan omankin antisemitisminsä kanssa. Nyt hän kuitenkin kokee juutalaisten kohtalon koskettavan häntä itseäänkin, halusipa tai ei.

Poliittisesti korrekti antisemitismi

Werfel antaa esimerkkejä kiertoilmaisuista, joilla juutalaisten syrjiminen yritetään kätkeä näennäisten argumenttien alle. Selvimmin tämä näkyy eräässä keskustelussa, joka käydään nimityskysymyksistä Leonidaan virastossa. Juutalaisten ongelmille äkkiä herkistynyt Leonidas alkaa muiden leukojen loksahdellessa puoltaa erään juutalaisen lääkärin nimittämistä korkeaan valtiolliseen virkaan. Hän ihmettelee itsekin sitä, ettei yhdy kollegojen väitteisiin juutalaislääkärin kyseenalaisista elämäntavoista. Toisaalta tämä irtiotto jää sisällöttömäksi, sillä Leonidas toimii senkin aikana yhtä tahdottomasti kuin tavallisesti.

Veraankin hän suhtautuu kaksijakoisesti: toisaalta häntä kiehtoo tämän ylpeys ja älykkyys, toisaalta hän ärsyyntyy niistä ja mitätöi ne juutalaisten universaaliksi arroganssiksi. Romaanin keskustelut juutalaisuudesta osoittavat havainnollisesti sen, miten itsestään selvää antisemitismi oli monelle 1930-luvulla ja miten samat äänenpainot kuulostavat tutuilta myös muista tilanteista, joissa on kyse erilaisuuden kohtaamisesta.

Vera on romaanin kiinnostavimpia hahmoja: lahjakas ja purevakielinen mutta myös hauras nainen, joka on vapaa kaikista siteistä ja yrittää ottaa tyynesti vastaan tiedon siitä, että joutuu jättämään Euroopan ehkä lopullisesti taakseen saatuaan pelastavan viran montevideolaisesta oppilaitoksesta. Leonidas puolestaan on juurtunut Wieniin ja omaan mukavaan elämäänsä eikä voi kuvitella vaihtavansa edes kaupunginosaa. Vera häämöttää jossakin etäällä Leonidaan muistin ja maailmankuvan äärireunoilla, myös istuessaan wieniläisen hotellin salongissa miehen vieressä.

Leonidas tulee kuitenkin sisäisesti tapahtumarikkaan päivänsä tuoksinassa pohtineeksi myös sitä, miten sattumanvaraista hänen maallinen menestyksensä onkaan ollut. Puistossa hänen viereensä istahtaa laitapuolen kulkija. Leonidas saa selville, että riutuva vanhus onkin samanikäinen kuin hän itse. Leonidas tajuaa, että hänen vieressään istuu kuva hänestä itsestään toisessa mahdollisessa maailmassa. Opiskeluaikana Leonidas oli omasta mielestään epävarmaakin epävarmempi finninaama, jota vavisutti Veran kaltaisen voimakastahtoisen tytön edessä. Elämän rakennelman haurauden paljastuminen saa hänet heräämään hetkeksi, mutta lopulta vain pitämään entistä enemmän kiinni saavutetusta.

Arkipäiväiset nautinnot ja niiden tukahduttamat suuret kysymykset lomittuvat Leonidaan tietoisuudessa. Sen sileä pinta särkyy vain hetkeksi saavuttaakseen jälleen itsetyytyväisen rikkumattomuutensa ja peittääkseen alleen onton neuvottomuuden. Tälläkin henkilöllä on alitajunta ja hän ei koskaan voi olla täysin onnellinen torjuessaan sen esittämät syytökset.

Kaikki tämä lienee luettavissa myös siten, että Itävalta ei Werfelin mukaan halunnut tiedostaa toiseen maailmansotaan ja juutalaisvainoihin johtavaa kehitystä ja valehteli siitä itselleen. Romaanissa viitataan siihen, ettei tästä voinut seurata muuta kuin onnettomuutta, joka olisi myös voitu välttää. Leonidas ”tietää sanomattoman selvästi, että hänelle tarjoutui tänään tilaisuus pelastua, ja se tarjous oli hämärä, hiljainen, epämääräinen niin kuin kaikki senlaatuiset tarjoukset. Hän tietää epäonnistuneensa. Hän tietää, ettei toista tarjousta tule”.

Tavoittamaton toinen

Werfelin teksti on saanut oivan suomentajan. Werfel osoittautuu tässä romaanissa kepeän leikilliseksi sananiekaksi, joka kirjoittaa vaivattomasti etenevää proosaa. Samalla hän tosin myös saattaa menettää otteensa yksityiskohdista, jolloin tekstiin hiipii hiomattomuutta ja monisanaisuutta. Tarinan ratkaisevista hetkistä tuntuu puuttuvan viimeinen terävyys. Liekö syy kuitenkin Leonidaan, joka korostaa ulkoista menestystä ja aavistaa ohittavansa elämän tärkeimmän sisällön. Leonidaan sisäisen monologin eri äänet – soimaava omatunto ja omat teot parhain päin kääntävä minä – sanailevat joskus varsin teennäisesti keskenään. Tämän voi tulkita myös sisäistekijän ironiaksi – Leonidas lienee tarkoituksellisen ohut ja asetelmallinen henkilöhahmo ja vieläpä tietoinen omasta tyhjänpäiväisyydestään.

Joitakin hienoja kielikuvia teoksessa toki on. Pidin esimerkiksi siitä, miten Amelie oopperailtana ”heittelee väsymättä tervehdyshymynsä verkkoa ympäriinsä ja vetää sitä yhtä väsymättä takaisin, ja se on täpötäynnä vastaushymyjen hehkua”. Jotkut kuvat elävät koko romaanin läpi, esimerkiksi kasvojen uurteiden ja ilmeiden vertaaminen teihin. Puistonpenkillä istuvalla miehellä ne ovat umpeutuneita ja unohtuneita kärrypolkuja, Leonidaalla taas vilkkaasti liikennöityjä. Kunnes kääntyminen toiseen suuntaan kuin jo valittuun ei enää ole mahdollista ja niille levittäytyy yksi ainoa kuivunut metsäaukio.

Romaani onnistuu hyvin välittämään vaikutelman siitä, ettei Leonidas omassa itsekeskeisyydessään ymmärrä oikein ketään kohtaamistaan ihmisistä. Kaikkein vähiten Leonidas pystyy käsittämään Veraa, jota hän epäilee elämänsä suurimmaksi rakkaudeksi. Leonidas tajuaa kyllä itsekin, että Vera on hänen yläpuolellaan ja päästää hetkiseksi tietoisuuteensa vaivaannuttavan tunteen siitä, että elämä Veran kanssa olisi avannut hänelle jotakin sellaista, jota hän ei nykyisen minänsä valossa kykene kuvittelemaankaan. ”Vera oli ikään kuin harvinainen puutosoire, joka oli ilmaantunut hänen muutoin niin hyvin hoidettuihin ja sileän sujuviin muistoihin”.

Kirje naisen käsialalla ei kiinnostavasta yhteiskunnallisesta ulottuvuudestaan huolimatta kasva kovin monikerroksiseksi; ehkä tästä voi syyttää juuri sen vain vaivoin piilotettua sanomaa. Vaikeasti tavoitettavia ilmiöitä kiteyttävänä ajankuvana se saa kuitenkin lisäarvoa. Romaanin ihmiskuvauksissa on osuvuutta ja sen ilmastossa sekoittuvat tummanpuhuvat sävyt sekä huumorin valo.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto