Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kauppamatkustajan kuolema

Tiina Raevaara, 8.7.2009
Friedrich Dürrenmatt: Haaveri s., Lurra editions 2009 Kääntäjä(t): Olli Sarrivaara

Friedrich Dürrenmatt (1921–1990) on sveitsiläisen kirjallisuuden tunnetuimpia edustajia yhdessä Max Frischin (1911–1991) kanssa. Dürrenmatt oli erittäin monipuolinen kirjoittaja: hän teki näytelmiä, kuunnelmia, rikostarinoita, esseitä ja omaelämäkerrallista proosaa. Dürrenmatt eroaa Frischistä ehkä siinä, että jälkimmäinen tarkasteli proosassaan henkilöitään ennen kaikkea ulkomaailman kautta ja Dürrenmatt taas katsoi suoraan henkilöidensä mieleen – hänen proosassaan juonikin liikkuu eteenpäin aina sisäisten tapahtumien seurauksena.

Haaverin (Die Panne, 1956) aloittaa ”ensimmäinen osa”, eräänlainen esipuhe, jossa Dürrenmatt pohtii kirjailijan mahdollisuutta kirjoittaa ”vain mahdollisia” tarinoita repivän, tosipohjaisen ja omakohtaisen fiktion sijaan. ”Mahdollinen tarina” on Haaverin alaotsikkokin.

Varsinainen tarina alkaa Dürrenmattille tyypilliseen tapaan sveitsiläisestä kylästä, tien laidalta. Myyntiedustaja Alfredo Trapsin auto hajoaa, ja hän saa yösijan eräästä huvilasta, vanhan ja hieman hupsun oloisen miehen luota. Iltamyöhällä hän pääsee osalliseksi isännän ja tämän vieraiden tavanomaiseen seuraleikkiin: isäntä on entinen tuomari, herra Zorn (suom. raivo) yleinen syyttäjä ja herra Kummer (suom. huoli) toimi aiemmin puolustusasianajajana.

Oikeudenkäyntiä varten tarvitaan enää syytetty, ja vieraan roolina on toimia sellaisena, tuoda muassaan rikos. Alfredo Traps pitää itseään kaikin puolin viattomana ja synnittömänä ihmisenä, mutta kokeneiden vanhusten ei tarvitse penkoa kuin hetki, niin rikos jo löytyykin: Traps saattoi toimillaan aiheuttaa pomonsa kuolemaan johtaneen sydänkohtauksen.

Viini virtaa, ja illallispöydän herkut tekevät tilaa aina vain uusille. Traps juopuu läpeensä paitsi alkoholista myös elämästä yleensä, syyllisyydestään, viekkaudestaan, pomon kuolemasta ja omasta nousujohteisesta urastaan, uusista ystävistään. Vanhusten riemu, kaunopuheisuus ja toverillisuus tarttuvat vieraaseenkin. Elämä tuntuu hänestä aiempaa merkityksellisemmältä.

”Merkillistä! Minulla on tunne, että minua ymmärretään ja alan myös ymmärtää itseäni, ikään kuin tutustuisin ihmiseen, joka olen minä, mutta jonka tunsin aikaisemmin vain etäisesti eräänä pääedustajana, jolla oli Studebaker ja vaimo ja lapset jossakin.”

Jopa se seikka, että hiljainen herra Pilet on entiseltä ammatiltaan pyöveli, tekee Trapsin vain entistä onnellisemmaksi. ”Mukava kuulla, mukava kuulla, teen parhaani”, ujo Pilet saa soperretuksi, kun Traps ylistää hänen urhoollisuuttaan toimia moisessa tehtävässä.

Humalatila yltyy, vanhusten puhe käy aina vain ylevämmäksi ja runollisemmaksi, ja kahviin ehdittäessä ollaan enää tuomion julistamista vailla. ”Tuomio! Tuomio!” huutaa Traps yhteen ääneen muiden kanssa, kun flyygeliin kiivennyt humalainen tuomari sortuu turhiin korulauseisiin.

Oikeuden toteutuminen ja koston oikeutus

Friedrich Dürrenmattin isä oli protestanttinen pastori. Kirjailija itse ei tuonut uskontoa tai mahdollista uskoaan suoraan esiin teksteissään. Uskonnollisella kuvastolla oli kuitenkin sijansa hänen mielessään: Dürrenmatt maalasi myös tauluja, ja varsinkin nuorena hänen maalauksensa varioivat ristiinnaulitsemisen teemaa.

Myös Dürrenmattin kirjallisesta tuotannosta on loppujen lopuksi helppo löytää uskonnoille oleellisia kysymyksiä. Dürrenmattia kiinnostivat oikeudenmukaisuus, oikeuden toteutuminen, menneisyyden pahojen tekojen kostautuminen ja koston oikeutus. Hän kuvasi usein sveitsiläistä kylämaisemaa, hiljaisia vuoristoteitä, vanhoja katkeria miehiä, suuria vihaisia koiria ja salaperäisiä huviloita. Monella toistuvalla kuvalla on varmasti pohjansa Dürrenmattin omassa elämässä.

Paitsi että Dürrenmattin teoksissa toistuvat samat asetelmat, kuvastot ja teemat, monipuolisena kirjoittajana hän osasi hyödyntää kertaalleen kehitettyä tarinaa eri julkaisukanavissa. Haaverin hän kirjoitti alun perin radiokuunnelmaksi. Kuunnelma loppuu erilailla kuin myöhemmin kirjoitettu proosaversio: viinin-, ruoan-, riemun- ja oikeudentäyteisen illan jälkeisenä aamuna Alfredo Traps herää ja ajaa autollaan pois. Kirjassa hän kiipeää myöhään illalla huoneeseensa yläkertaan ja hirttää itsensä.

Pitikö Dürrenmatt itse oikeudenmukaisempana sitä, että Traps kuolee, kuin että hän pääsisi jatkamaan elämäänsä? Toki Trapsin kuolema tekee draaman kaaresta ehjemmän ja vastaa tarinan jännitteeseen kuunnelmaversion loppuratkaisua paremmin.

Dürrenmatt pohti tuotannossaan paljon oikeuden toteutumisen sattumanvaraisuutta. Hän ei vaikuta uskoneen kohtaloon, karmaan tai edes Jumalaan oikeuden toteutumisen välineenä. Monissa hänen rikostarinoissaan on usein sattumasta kiinni, joutuuko rikollinen vastuuseen teostaan. Näin käy myös Haaverissa: Alfredo Trapsille sattuu tapaturma – konerikko tai haaveri – jonka seurauksena hän päätyy syytetyksi oikeudenkäyntiin. Laskuhumalassa syyllisyys ei tunnukaan enää yhtä mukavalta kuin nousuhumalassa, ja sattuu toinenkin tapaturma, konerikko tai haaveri – Trapsin mieli murtuu. Mutta lopultakin vain sattuma saattaa Trapsin alttiiksi oikeuden toteutumiselle.

Täydellinen murha

Friedrich Dürrenmattin vakiopohdintoihin kuului myös ”täydellisen murhan” problematiikka. Täydellinen murhahan on sellainen, jonka selvittäminen on ennen kaikkea hyvin vaikeaa ja josta tuomitseminen mahdotonta. Täydellinen murha ei välttämättä edes näytä murhalta.

Alfredo Traps on päässyt teollaan lähelle täydellistä murhaa: hänen pomonsa kuoli sydänkohtaukseen ”rajun föhntuulen” aikana. Hänen oli tiedetty kärsineen sydänvaivoista jo aiemmin – Trapskin oli sen tiennyt. Trapsilla oli suhde pomon vaimoon, ja katkerana siitä, että pomo oli esteenä hänen uransa nousujohteisuudelle, Traps kertoi suhteesta kollegalleen, jonka tiesi vuotavan salaisuuden edelleen pomon korviin. Petetty aviomies lyyhistyi lattialle, eikä lääkärikään voinut häntä enää auttaa. Ei ole murhaa, on vain kuolema krooniseen sairauteen; ei ole murhaajaa; ei voi olla rangaistusta.

Alfredo Traps ei ole koskaan ajatellut syyllistyneensä muuhun kuin aviorikokseen. Komeiden ruokalajien ja vuosikertaviinien säestämänä tuomari ja syyttäjä esittävät Trapsin toiminnan kuitenkin niin ovelana, johdonmukaisena ja suunnitelmallisena, että hän itsekin alkaa ihailla tätä uutta minäänsä. Hän, marxilaisesta kodista ponnistanut kouluttamaton kiertokauppias, on kyennyt niin täydelliseen ja kadehdittavaan tekoon. Hän on murhaaja, hän ansaitsee tulla tuomituksi. Kaikki muu on valehtelua!

”Ilta oli hänen mielestään onnistunut täydellisesti; se, että hänen uskottiin syyllistyneen murhaan, sai hänet tosin hieman neuvottomaksi ja mietteliääksi, mutta hän koki tuon tunteen kuitenkin pohjimmiltaan miellyttäväksi, sillä hänen mieleensä alkoi nousta kuvitelmia korkeammista asioista kuten oikeudenmukaisuudesta, rikoksesta ja rangaistuksesta ja ne täyttivät hänet hämmästyksellä. Pelko (…) tuntui hänestä nyt perusteettomalta, huvittavalta. Kaikki oli niin inhimillistä.”

”Täydellisen murhan” problematiikka johtaa edelleen kysymykseen kuolemanrangaistuksen oikeutuksesta. Illallispöydän oikeusistuin toteaa Alfredo Trapsin syylliseksi ja tuomitsee tämän kuolemaan. Rangaistuksen laittaa toteen Traps itse – muille oikeudenkäynti on lopulta vain leikkiä.

Dürrenmatt rakenteli täydellistä murhaa jo hieman Haaveria varhaisemmassa rikostarinassaan Tuomari ja hänen pyövelinsä (Der Richter und sein Henker, 1952, suom. 1976), jossa poliisikomisario Bärlach ei kykene saamaan murhaajaa syytetyn penkille ja siksi suunnitelmallisesti manipuloi nuoren komisarion ampumaan tämän. Bärlach näkee kuoleman ainoana mahdollisena rangaistuksena läpeensä pahalle murhaajalle – tosin hän kokee todella raskaana tällaisen tuomion toteen panemisen, edes välillisesti.

Friedrich Dürrenmatt ei ollut pohdiskeluissaan yksin. Samankaltaisia teemoja on käsitellyt esimerkiksi dekkarikirjallisuuden ylipapitar Agatha Christie (1890–1976). Viimeisessä esiintymisessään (Curtain, 1975, suom. Esirippu, 1976) itse mestarisalapoliisi Hercule Poirot kohtaa täydellisen murhaajan – miehen, joka huomaamatta manipuloi muista ihmisistä murhaajia.

Poirot päätyy siihen, mihin Dürrenmattin Bärlachkin: hän tappaa murhaajan, johon virallinen oikeusjärjestelmä ei ikinä tulisi pääsemään käsiksi. Mutta kuin osoitukseksi siitä, että ihmisen tappaminen on aina väärin, myös Poirot itse kuolee. Sama kohtalo on poliisikomisario Bärlachin perässä: lääkäri on antanut hänelle vain vuoden elinaikaa. On kuin kirjailijat eivät kestäisi päästää tappajia elämään elämäänsä eteenpäin: siksi Dürrenmatt muutti myös Alfredo Trapsin kohtaloa alkuperäisestä ja laittoi hänet kuolemaan.

Kirjallisuudentutkija Theodore Ziolkowski mainitsee Dürrenmattin tuotantoa käsittelevässä esseessään kirjailijan suhtautuneen kirjallisuustieteen opinnoistaan huolimatta akateemiseen maailmaan ja kirjallisuuskritiikkiin varsin nuivasti. Hänen mielestään lukijat oli opetettu ajattelemaan taidetta liian pyhäksi ja paatokselliseksi.

”Kuinka taiteilija voi tulla toimeen korkeakirjallisuuden maailmassa?” Dürrenmatt kysyi Ziolkowskin mukaan eräässä puheessaan, ja vastasi sitten itse: ”Ehkä kirjoittamalla jännitysromaaneja, tekemällä taidetta sinne, mistä kukaan ei odota sitä löytävänsä. Kirjallisuuden täytyy muuttua niin kevyeksi, ettei se paina mitään nykyajan kirjallisuuskritiikin puntareissa: tämä on ainoa tapa, jolla kirjallisuus saavuttaa todellisen painonsa.”

Haaveri on ainakin paitsi rikos- tai jännitysromaani, myös varsin ehjä, uskottava ja intensiivinen kuvaus sattuman seurauksista ja syyllisyyden kehityskaaresta. Sen henkilöt riemastuttavat, jännite kantaa, kerronta kiskaisee mukaansa – ja loppu satuttaa. Kevyt on saavuttanut todellisen painonsa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto