Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Päämääränä määränpää

Pekka Toikka, 14.6.2003
Gao Xingjian: Sielun vuori (Lingshan) s., Otava 2003 Kääntäjä(t): Riina Vuokko

Nobelin kirjallisuuspalkinnolla kolme vuotta sitten palkitun Gao Xingjianin toinen suomennettu teos Sielun vuori kuvaa kertojan matkaa halki Kiinan syrjäseutujen. Yli 600-sivuinen teos versoaa konkreettisesta matkustamisesta ja laajenee filosofiseksi tutkielmaksi elämästä, uskonnosta, kulttuurista, kirjallisuudesta ja historiasta. Omalla etsiskelyllään Gao haastaa lukijan keskustelemaan ihmisestä, joka osaa toisarvoista muttei tiedä, mitä tehdä elämällään.

Vuonna 1982 Gao sai lääkäriltään tiedon parantumattomasta keuhkosyövästä, jonka uusintatarkastus kuitenkin kumosi. Kirjailija lähti Pekingistä terveenä miehenä pohtimaan elämäänsä 15 000 kilometriä pitkälle ja viisi kuukautta kestäneelle matkalle Jangtse-joen vartta Keski-Kiinasta itärannikolle, juuri niille seuduille, jotka ovat jäämässä uuden suurpadon alle. Matkaan lähtemistä edesauttoi se, että Pekingin kulttuuri- ja puoluepolitrukit uhkasivat Gaoa poliittisella ’uudelleenkoulutuksella’, karkotuksella maatöihin provinsseihin. Aiemmin suomennetussa Vapaan miehen raamatussa Gao kuvaa vuosiaan sisäisenä maanpakolaisena kulttuurivallankumouksen ilmapiirissä. Siinä kommunistisen pakkovallan ja ideologiasaastan aikakausi kulkee rinnan miehen myöhempien aikain kanssa: länteen emigroitunut kirjailija elää vapauttaan luottaen vain itseensä. Kiinassa vain ajatuksina toteutunut vapaus lihallistuu lännen naisten seksuaalisuuteen tutustumisessa.

Sielun vuori on sellaisen etsimisen ylistys, joka kuuluu ihmisen osaan ihmisenä. Teos kuvaa kirjailijaa, jonka elämä kovin muistuttaa Gaon vaiheita. Elämästä vieraantunut ja sen ilmentymiin takertunut mies lähtee matkaan. Sielun vuorta tavoittava matkaaja löytää kohtaamiensa vuorien lailta vain kylmän tuulen. Matkaaminen on pikemminkin hortoilua kuin täsmällistä siirtyilyä kohteesta toiseen. Lopulta hänelle kerrotaan arvoitus siitä, että vuori sijaitsee joen vastarannalla. Kertoja ei tahdo millään ymmärtää, että vuori on aina etsijäänsä nähden vastarannalla.

Analogia on tuskin sattumaa, kun teoksen kertoja miettii, mitä tekisi omalla elämällään. Gao korostaa epävarmuutta, lopullisten päämäärien mahdottomuutta, niin matkustaessa kuin eläessä. Sellaisiahan me taidamme olla. Ainoa todellinen päämäärä on määränpää, koko olemassaolon lopun raja. Varsinaisen päämäärän puuttuessa Sielun vuoren kertojan päämäärä on oma itse. Etsijän tehtävä on kulkea ja kysyä. Gaolla konkreettinen ja metafyysinen ovat yhtä ja samaa.

Gaon ’sielu’ ei tarkoita mitään ylevää, jumalan meihin istuttamaa henkisyyttä, kuten me kristillisten kielten asukit olemme opetetut. Gao kuvaa sielulla ihmisen ja elämän suhdetta. Sielun tavoittelu on oman elämän mielekkyyden pohtimista. Gao korostaa vanhojen perinteiden sopivuutta ja uusien ajatusten sopimattomuutta ihmiseksi tulemisessa. Vanhan kiinalaisen perinteen mukaisesti hänelle ’ihminen’ näyttää tarkoittavan lihasta ja verestä koostuvaa kokonaista olentoa, joka ei ole yksin historiassa. Ihmisen toteutumista ja tulemista, elämää, tukevat ikivanhat viisausperinteet, eikä kysymistä tai kehittymistä tarvitse näin aloittaa joka kerta alusta.

Rakkauden ja vihan solmu

Sielun vuoren kertojalle tavan vuoksi ylläpidetyt sosiaaliset suhteet eivät tuo sielua, koska muut ihmiset eivät voi elää tämän elämää. Vain jakamaton ja yksilöllinen voi tehdä päätöksiä, joista yksilö voi kantaa vastuun. Gaolle sosiaalinen elämä on rakkauden ja vihan setvimätön solmu, josta ei voi tehdä sen kummempia tai yleisempiä johtopäätöksiä. Jotkut rakastavat meitä, ja toiset taas vihaavat. Onko tuolle nyt paljoa tehtävissä? Ainoat kumppanit hän kohtaa entisissä ystävissä tai maalaisissa. Näissä on jäljellä iloa ja läsnäoloa, jota ns. edistys ei ole tappanut.

Tosiaan edes rakkaus ei tunnu silloittavan ihmistä toiseen. Gao kommentoi hyvinkin salasapekkaaseen sävyyn kertojan ja naisten välisiä suhteita. Yksi naisista haukkuu ensin kaikki miehet samanlaisiksi, sitten kysyy, haluaako kertoja häntä tässä ja nyt. Johtopäätös: ”naisen juonikkuus ja miehen intohimo, kukapa voisi ratkaista, kummalle vastuu kuuluu?” (s. 415).

Mitä sielu tekee ihmiselle? Sielun vuoren lukijana ymmärrän sielun tekevän meidät yksinäisiksi ja erottavan muista. Se korostaa jakamattomuuden näkökulmaa ihmisen olemassaolossa: vain minulla voi olla tai olla olematta oma elämäni. Näitä kysyessämme olemme aika yksin. Jostain kumman syystä pidän synkkäsävyistä Sielun vuorta pikemmin positiivisena kuin pessimistisenä teoksena. Juuri yksinäisyydestä näkee, kuinka Gao katsoo ihmisen henkisen alastomuuden uutena mahdollisuutena. Hänen kertojaminänsä kysyy: ”onko tämä juuri sitä etsimääni alkukantaista yksinäisyyttä, josta kaikki merkitykset ovat kadonneet?” Jos uusi tarkoittaa alkukantaisen yksinäisyyden kohtaamista, sielu voi kasvaa vain tällaisesta. Voin aavistaa, että Gao suhtautuisi tällä tavoin esimerkiksi lukemiseen ja kirjoittamiseen. Gao hakee metafyysistä tai ontologista kaaosta, jossa mikään ei ole vielä asettunut miksikään erityiseksi. Sieltä syrjäseuduilta ja tuosta hortoilusta saattaa nousta uusi.

Uutta etsitään Sielun vuoressa myös kerrontateknisesti. Teksti on tiheää ja harkittua, paikoin pahaenteisen synkkää. Usein luku alkaa hyvin konkreettisesta, käsin kosketeltavasta. Kohti loppua Gao laajentaa konkreettisen tilanteen koko olemassaoloa koskevaksi tilanteeksi. Joskus kerrotaan irrallisilta vaikuttavia tarinoita; näistä lukija kasaa palapeliä, jonka alkukuvaa hän ei tunne. Gao mieluummin jättääkin lukijan matkanteon avoimeksi kuin sulkee teoksensa maailman kiinni johonkin periaatteeseen.

Epäilemättä Gaon teos on ärsyttänyt Kiinan kommunistipuolueen kaadereita myös rakenteellisesti ja tyylillisesti. Gao ei ole suostunut ideologiseen mielistelyyn. Hän hylkää kiinalaisen romaanin perinteen ja kirjoittaa käytännössä juonetonta, usein runollisen tiheää tekstiä. Hän kierrättää puheenvuoroa persoonapronomineina kulkevilla hahmoilla, jotka ovat vain eri näkökulmia yhteen ja samaan kertojaan. Peli on reilu siinä mielessä, että Gao tekee narraationsa läpinäkyväksi. Hän ei halua opettaa lukijaansa eikä uskottele olevansa kertomaansa enempää. Ainakin arvostelijassa tapahtui lukemisen vapaus ja yksinäisyyden kokemus.

Pyhä on arkisessa

Kertoja aloittaa pakomatkansa Pekingistä ja kiertää pitkän aikaa Kiinan syrjäseuduilla. Kaupunkilainen, sosiaalisissa kuvioissa huonosti viihtyvä Sielun vuoren etsijä kohtaa luonnon, ja sen kokeminen tuottaa hänelle erityistä nautintoa. ”Se on teeskentelemätöntä kauneutta, sitä ei voi lannistaa, se ei pyri mihinkään eikä sillä ole mitään päämäärää, siihen ei tarvita symboleja ja vertauksia, ei analogioita tai assosiaatioita.” Paikoin rauhaa ja tasapainoa ilmentävä olemassa oleva muuttuu ihmismielenkin ominaisuudeksi. ”Mikä kiire minulla on minnekään? Mikään ei ole luonnollisempaa kuin tiilikattojen savupiipusta nousevat savukiehkurat ja tämä läheltä kuuluva, silti niin kaukainen rummutus.”

Matka Pekingistä syrjäseuduille on matka pois virallisen kommunistisen Kiinan propagandateollisuuden parista muinaisten myyttien, kansanlaulun ja -tarinoiden maailmaan. Nämä ikivanhan jäänteet ovat eläneet syrjäseuduilla kommunistien touhujen katveessa. Elävästä perinteestä kiinnostunut kertoja jopa ryhtyy journalistiksi ja on raportoivinaan näistä myyteistä ja esoteerisista käytännöistä Pekingiin. Poliittisista syistä salaa kansanlauluja laulavan miehen ”sanojen teeskentelemätön voima virtaa suoraan hänen sydämestään, hän on synnynnäinen runoilija”. Gao ei kuitenkaan nosta jalustalle kaunista menneisyyttä, hän ei tee vanhasta uutta ideologiaa. Gaolle pyhä on arkisessa ja maallisessa, se on huumorissa ja tarinoissa. Vaikka kertoja näkee perinteisessä uskonnollisessa opetuksessa viisautta, jonka kommunistit ovat hylänneet ja yrittäneet tuhota, hänestä ei tule vuorille eristyvää munkkia.

Gaon yksilöllisyyden ja vastuun korostaminen sekä kirjoittaminen oman yksinäisyyden helpottamiseksi ovat tietysti myös poliittinen kannanotto yhteisöllisyyden ja kollektivismin toteuttamiseen pyrkivässä Kiinassa. Sielun vuori ei silti suoraan arvioi kiinalaista yhteiskuntaa ja politiikkaa. Se menee mielestäni syvemmälle kuin todenperäiseen kuvaan tähtäävä ideologiakritiikki. Vaikka Gao on klassinen esimerkki pakkovallan kanssa kahnaavasta taiteilijasta, Sielun vuoren kärki ei ole suunnattu viranomaisille. Huolimatta siitä, etteivät teoksen päämäärät ole tällä suunnalla, Gao lohkaisee silloin tällöin osuvasti: historiasta kertoja tavoittaa vain ironiaa; kertoja havaitsee, että rasistisissa ilmauksissa käytetyt empiiriset esimerkit pätevät usein yhtä hyvin omiinkin kuin niihin toisiin, joita solvataan.

Sielun vuoren kertoja-kirjailija ilmoittaa kirjoittavansa vain torjuakseen yksinäisyyttä, eikä hän oikein välitä kulttuuriväen teksteilleen tarjoamista leimoistakaan. Joskus nykymaailmassa saattaa tuntua etäiseltä Gaon huomautus siitä, että kaunokirjallisuus on ylellisyyttä, ei rahan hankintaa. Otavan kannattaa ainakin muistaa, että erityisesti Vapaan miehen raamatun mutta myös Sielun vuoren ladontavirheet paitsi kertovat kustantajan välinpitämättömyydestä, ovat myös huonoa bisnestä. Maailmankirjallisuuden laatusarjaan mielestäni kuuluu, että kääntäjän taiten kääntämä teksti olisi ainakin kertaalleen oikoluettu, jotta kiukkua ja punastusta pukkaavalta määrältä virheitä vältyttäisiin. Olemassaolon merkityksiä pohtivan Sielun vuoren teksti itsessään punastutti ainakin minua aivan riittävästi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto