Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kulttuurivallankumouksen pyörteistä bambumetsikön siimekseen

Silja Ylitalo, 25.5.2009
Gao Xingjian: Vaarin onkivapa s., Otava 2009 Kääntäjä(t): Riina Vuokko

Ennen kuin kiinalaiskirjailija Gao Xingjian sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000, hän oli tuntematon kirjailija Suomessa – ja pitkälti myös muualla maailmassa asuinmaataan Ranskaa lukuun ottamatta. Palkinnon myöntäminen kiinalaiselle kirjailijalle ensimmäistä kertaa sen historiassa oli odotettua, mutta kohde yllätti. Vihjailtiin jopa, että valintaan olisi vaikuttanut Gaon ruotsintajan istuminen palkintolautakunnassa.

Niin tai näin, tämän vuoden alussa ilmestyi Otavan kirjastossa kolmas Nobelin jälkeinen Gao-käännös, novellikokoelma Vaarin onkivapa, ja hyvä niin. Kiinalaisia kirjailijoita ei ole liiaksi suomennettu, ja Gao Xingjian (s. 1940) on ehdottomasti hieno kirjailija, ei pelkästään aasialainen Nobel-anekdootti.

Kiinassa Gaon teokset ovat olleet kiellettyjä vuodesta 1986, ja yliopistotutkinnon ranskan kielestä suorittanut kirjailija emigroitui pysyvästi Pariisiin vuonna1987. Kotimaassaan Gao tunnettiin aikoinaan näytelmäkirjailijana, jonka absurdeissa draamoissa näkyi muun muassa Becketin, Artaudin ja Brechtin vaikutus. Valtaosa Gaon tuotannosta onkin näytelmiä, suomeksi niitä ei ole käännetty.

Gaon kaksi suomennettua romaania, omaelämäkerrallinen muistelmateos Vapaan miehen raamattu (2002) ja tyylitellymmin omaelämäkerrallista materiaalia hyödyntävä Sielun vuori (2003) ilmestyivät alkujaan vuosina 1999 ja 1990. Nyt käännetty novellikokoelma Vaarin onkivapa (Gei wo laoye mai yugan) sisältää seitsemäntoista kertomusta 1980-luvun alusta sekä muutaman sivun mittaiset jälkisanat, joissa kirjailija selvittää käsitystään novellitaiteesta.

Kertomuksia minusta, sinusta ja hänestä

Siinä missä Gao Xingjianin aiemmin suomennettu romaani Sielun vuori on katkelmallisuudessaan ja pelkistetyssä kokeilevuudessaan ajoittain hieman raskassoutuista luettavaa, Vaarin onkivavan novellit ovat huomattavasti helppolukuisempia. Perinteistä novellikaavaa alkuineen, käännekohtineen ja loppuineen nekään eivät noudata, mutta jokainen niistä on kuitenkin oma, selvärajainen kokonaisuutensa.

Jälkisanoissaan Gao toteaa: ”Aikakausi, jolloin novellin tärkein tehtävä oli kertoa tarina, on kauan sitten päättynyt. [–] Minkään näistä novelleistani ei ole tarkoitus kertoa tarinaa eikä niissä ole varsinaista juonta, eikä niiden liioin ole tarkoitus vangita lukijan mielenkiintoa perinteisten novellien tapaan.”

Kokoelman novellit ovatkin lähempänä viipyileviä tunnelmakuvauksia kuin vauhdikkaita juonikertomuksia. Silti kokoelman viimeinen, unista ja muistoista koostuva niminovelli ”Vaarin onkivapa” on ainoa, josta juoni lähestulkoon puuttuu, muita voi kyllä hyvin kutsua myös tarinoiksi.

Vaarin onkivavan novelleissa Gao leikittelee Sielun vuoresta ja Vapaan miehen raamatusta tuttuun tapaan kertojapronominien vaihdoksilla. Käytössä ovat niin perinteiset minä- ja hän-kertojat kuin epätyypillisempi sinä-näkökulma. Joskus pronimini vaihtuu kesken lauseen fokalisoijan pysyessä kuitenkin samana. Mutta toisin kuin Gaon romaaneissa, joissa vaihtuvat kertojapronominit osoittavat päähenkilön siirtymistä nykyisyydestä muistoihin tai realistisemmasta kuvailusta sisäiseen havainnointiin, Vaarin onkivavan novelleissa kertojavaihdoksilla ei ole samalla tavalla selkeää funktiota. Niinpä ne tuntuvatkin välillä hieman itsetarkoituksellisilta.

Historian heiteltävänä

Kiinan brutaalin kulttuurivallankumouksen (1966–1976) pyörteissä myös Gao joutui maaseudulle ”uudelleenkoulutukseen”. Niihin aikoihin kuka tahansa voitiin leimata oikeistolaiseksi, vastavallankumoukselliseksi tai kapinalliseksi, ja jollei tullut määrätyksi syrjäseudulle peltotyöhön, kannatti epäilyjen hälventämiseksi tarjoutua lähtemään vapaehtoisesti.

Valtaosa Vaarin onkivavan novelleista käsittelee tavalla tai toisella kulttuurivallankumouksen tukahduttavia vuosia. Mutta vaikka poliittinen vaino ja mullistukset muodostavat novellien taustan, viha, suuttumus ja kaikenlainen julistuksellisuus on niille vierasta.

Nuoren hääparin onnea kuvaavassa novellissa ”Myötätunnon temppeli” päähenkilö pohtii: ”Noina koko kansaa ravistaneiden katastrofaalisten vuosien aikana meidänkin kohdallemme oli osunut epäonnea ja onnettomuutta. Se oli meidän sukupolvemme kohtalo: katkeruus. Mutta ei siitäkään nyt sen enempää, olennaista oli, että viimeinkin olimme onnellisia.”

Katkelma kuvaa hyvin Gaon novellien filosofiaa: mitäpä yksittäinen ihminen historian julmuuksille voi. Pitää vain yrittää luovia eteenpäin miten pystyy. Onnen ja katkeruuden kaltaisten voimakkaiden tunteiden sijaan novellien tunnetiloista päällimmäiseksi mieleen jää haikeus ja suru. Motto voisi olla novellista ”Sadetta, lunta ja sen sellaista”: ”Mutta jos ympäristö ei hyväksy sinua, on pakko opetella ympäristön tavoille. [–] Minkäs sille mahtaa. Jos haluaa elää, on pakko sopeutua ympäristöön.”

Vastapainon elämän arvaamattomuudelle ja onnettomuuksille luo novellien kaunis ja tietoisen harkittu kieli ja vahva luontokuvaus. Järvien rannat, virtaavat joet ja vuoriston erämaat ovat erottamaton osa henkilöiden sielunmaisemaa yhtä lailla kuin kaupunkien nykyaikaiset betoniviidakot. Novellissa ”Joen tuolla puolen” kuljetaan yksinäisessä vuoristometsässä:

”Parvi pienempiä, kullanhohtoisia metsälintuja lehahti lentoon jadenvihreästä varjoisasta metsiköstä, harjanteen takaa paistava aurinko ulottui vain bambujen ylimpiin latvoihin ja valaisi ne sieltä täältä läpikuultaviksi. Linnut olivat kuin pieniä tulenlieskoja, tai kuin ujeltavia nuolia, niiden siivet vipattivat kiivaasti, sitten ne liukuivat kohti laakson pohjaa ja hävisivät syviin varjoihin.”

Gaon korostetun antitraditionaalista novellitekniikkaa vasten silmiin pistävät vanhakantaiset sukupuoliset vastakkainasettelut tyyliin mies ei voi ymmärtää naista. Novelleissa kerrotaan, että mustasukkaisuus kuuluu naisen luontoon, nainen on luonteeltaan heikompi kuin mies ja vaimon tehtävä on huolehtia lapsista.

Onneksi Gaon kankeat sukupuolikäsitykset eivät lävistä koko teosta vaan pilkahtavat esiin vain lyhyinä mainintoina, niin etteivät ne ehdi tärvellä muuten hienoa lukukokemusta. Ja huolimatta novelleissa ääneen lausutuista sukupuolistereotypioista monet tarinat itsessään puhuvat niitä vastaan vahvoine, uhrautuvine, älykkäine naishenkilöineen, joita miehet vilpittömästi ihailevat.

Novellien kauniin hiotusta ilmaisusta on kiittäminen myös niiden kääntäjää. Riina Vuokko, joka on suomentanut myös Gaon romaanit, onnistuu taitavasti välittämään kiinalaiskirjailijan kuvauksellisen kielen ja tarinoiden haikean tunnelman suomenkielisille lukijoille.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto