Erämaan opetus

Erämaan opetus (The Practice of the Wild) on käännöksenä kulttuuriteko. Se on ensimmäinen suomennettu esseekokoelma eräältä omalaatuisimmista ihmisen ja ympäristön suhdetta käsitelleistä kirjailijoista. Amerikkalaisen Gary Snyderin ekologisen ajattelun tunnetuin ja runsaimmin keskustelua herättänyt juonne on villin ja keinotekoisen – tai ’luonnon’ ja ’kulttuurin’ – välisen vastakkaisuuden purkaminen. Tässä mielessä juuri tämän esseekokoelman kääntäminen on hyvä valinta.

Snyderin esitystapa ei ole täysin johdonmukainen. Syväekologien tavoin hän ymmärtää nykyisen inhimillisen kulttuurin olevan vain yksi vaihe laajemman elämän kudoksessa: kehittyneet poliittiset yhteisöt ovat katoavaisia, mutta ”vuoret ja joet pysyvät ennallaan”. Toisaalta Snyderin tunnelmointi katoavien ikimetsien ja yhä pienemmäksi muuttuvan villin luonnon äärellä tuottaa hyvinkin perinteistä luontokirjoittamista, joissa erämaa esitetään melko romanttiseen sävyyn turmeltuneen sivilisaation uhrina.

Snyderia lukiessa kannattaakin muistaa, että kyseessä ei ole ristiriitoja kaihtava tieteellinen esitys, vaan villiä ja vapaata esseistiikkaa. Asiapainotteisesta sisällöstään huolimatta hänen esseensä eivät ole runollista ekologiaa vaan ekologista kirjallisuutta. Kuten esikuvansa Henry David Thoreau, Snyder on kiinnostava juuri ristiriitaisuudessaan. Tämä tekee Erämaan opetuksesta jotain kertakäyttöesseistiikkaa syvempää: se ei ole niinkään valmiiksi pureskeltuja maksiimeja tarjoava opaskirja parempaan elämään, vaan totuttuja ajattelutapoja haastavaa pohdiskelua.

Kieli selviytymisvälineenä

Snyder vakuuttelee, että erämaa ei voi kokonaan kadota, koska sen villiys on erottamaton osa inhimillistä kulttuuria. Tämä pitää paikkansa myös kielen kohdalla. Se ei niinkään lisää eroa inhimillisen kulttuurin ja luonnonympäristön välille kuin kasvaa luonnollisesti ihmisen elinympäristöstä:

”Olisi virhe ajatella, että ihmiset muuttuivat jossakin kohtaa ”älykkäämmiksi” ja keksivät ensin kielen ja sitten yhteiskunnan. Kieli ja kulttuuri nousevat biologis-sosiaalisesta olemuksestamme eli eläimistä, joita me olimme/olemme. Kieli on mielen ja kehon yhdistävä järjestelmä, joka kehittyi rinta rinnan tarpeittemme ja hermojemme kanssa. Kuten mielikuvitus ja keho, myös kieli syntyy pakottamatta.”

Snyder lainaa Thoreaun ajatusta ”kellanruskeasta kieliopista”, joka on itsessään luonnosta peräisin. Kirjallinen kulttuuri muodostaa näin katsottuna yhden ihmiskunnan ”isovanhempien” joukon, joilla on samanlainen opettajan rooli kuin alkukansojen heimonvanhimmilla. Tämä ei tietenkään koske kaikkia kirjoitusta, sillä tekstien tutkiminen on jatkuvasti vaarassa muuttua itseisarvoksi ja kuivettua itseensä käpertyneeksi akateemisuudeksi.

Ihminen on perusolemukseltaan villi.

Sama koskee Snyderin ajattelussa myös useita sellaisia ilmiöitä, jotka ekologisessa ajattelussa esitetään yleensä uhkakuvina. Teknologinen kehitys ei välttämättä aseta ihmistä vastakkain villin luonnon kanssa. Toisaalta Snyder varoittelee, miten ”länsimaisen tiedemies-insinööri-hallitsijan älytön näpertely elämän ja kuoleman voimien kanssa” on tuhoamassa koko planeettamme.

Missä raja sitten menee? Milloin teknologiasta tulee ei-villiä, ei-vapaata ja samalla tuhoavaa? Tähän ei ilmeisesti ole tarjolla selkeää ja varauksetta pätevää vastausta. Kunnioitus, ihmettely, paikkojen hengen kuuntelu ovat kuitenkin välttämättömiä: ero on yhtä olennaisesti ihmisen asennoitumisessa kuin hänen teoissaan. Snyder ei esimerkiksi tuomitse lihansyöntiä, kunhan siihen liittyy kiitollinen tietoisuus jonkinlaisen uhrilahjan saamisesta.

”En voi välttyä ajattelemasta, että ei-inhimillinen maailma on myötämielinen ihmistä kohtaan ja toivoo vain, että modernit ihmiset olisivat yhteistyöhaluisempia ja vähemmän murhanhimoisia.”

Ihminen on villi

Snyderin mukaan ihminen on perusolemukseltaan villi, mutta nykyihminen on vaarassa unohtaa tämän puolen itsestään, kun mikään hänen välittömässä ympäristössään ei mahdollista villiyden tunnistamista. Esimerkiksi vanhemman kirjallisuuden luontokuvaukset eivät syntyneet abstraktioista, vaan niiden taustalla oli konkreettinen kokemus metsien, soiden ja eläimien välittömästä läsnäolosta. Vielä 1950-luvulla ”puuteollisuuden maailma oli täynnä lohdullista ympäristönsuojelullista retoriikkaa”.

Snyder muisteleekin lämmöllä työtään puiden kaatajana 1950-luvun metsäteollisuuden palveluksessa mutta palaa myös hämmentävään kokemukseen, jossa paikaltaan reväistyn jättitukin kohtaaminen synnyttää kysymyksen ihmisen oikeudesta: ”Miten kukaan voisi olla surematta, kun näkee moisen puujättiläisen muuttuvan sahateollisuuden raaka-aineeksi? Se oli puuheimon vanhus, ylväsryhtinen olento, joka oli nähnyt vuosisatojen lipuvan ohitseen.”

Snyder tarjoaa lukijoilleen bioregionalismin politiikan, jossa kasvialueiden ja maanpinnan muodostumien tapaiset ilmiöt ovat yhteiskuntien ja valtioiden rajoja tärkeämpiä. ”Paikan hengen” ymmärtäminen merkitsee samalla vanhempien, elintapojen pohjalta muodostuneiden reviirien kunnioittamista. Yhdysvallat ja Kanada ovat keinotekoisia, katoamaan tuomittuja poliittisia yhteisöjä, joiden sijaan mantereesta voisi puhua sen ensimmäisten asukkien tavoin Kilpikonnasaarena (Turtle Island). Kirjallisuudella ja kirjoittamisella on olennainen roolinsa uudenlaisen luokkatietoisuuden synnyttäjänä:

”Tarvitaan maailmanlaajuista henkistä puhdistautumista eli mielikuvaharjoitusta, joka pyrkii näkemään planeettamme pintakerroksen sellaisena, kuin se luonnostaan on. Juuri sellainen tiedostaminen saa ihmiset ilmestymään oikeudenistuntoihin tai asettumaan poikkiteloin rekkojen ja puskutraktoreiden eteen puolustaakseen maata ja puita eli osoittamaan solidaarisuutta omaa kotiseutuaan kohtaan. Ajatus tuntuu aluksi kovin oudolta. Bioregionalismi tarkoittaa astumista sisään jonkin tietyn paikan historialliseen dialektiikkaan. Toisaalta voimme myös ajatella, että eläimet, joet, kalliot ja ruoho ovat ikään kuin kokonaan uusi ”luokka”, joka on nyt astumassa esiin historian näyttämölle.”

Kaksikymmenvuotias teos

Alkuteos The Practice of the wild ilmestyi jo vuonna 1990. Kahdenkymmenen vuoden aikana useat tekstissä siteeratut tilastot ovat synkentyneet. Esimerkiksi kasvihuoneilmiöstä tämä julkaisu ei vielä mainitse sanaakaan. Maapallon liikakansoitus sen sijaan mainitaan. Snyder kysyy, olisivatko suurkaupunkien kodittomat slummilapset tuhottujen puiden reinkarnaatioita.

Tästä huolimatta kirjoituksen sävy on optimistinen ja lämmin. Nautin Snyderin kirjoitustavasta, jossa luonnontieteelliset yksityiskohdat, omakohtaiset muistelmat, myyttikertomukset ja runonpätkät risteilevät. Kirjailija esittää itsensä uteliaana kävelijänä, jolle ympäristö ja eri puolilla maailmaa kohdatut ihmiset sekä kirjoista kohdatut esi-isät opettavat ihmettelyn taitoa.

Niinpä kokoelmasta puuttuu kaikenlainen ärsyttävä moralisointi sekä asettuminen oikeamieliseksi marttyyriksi jonkinlaista epäkriittisen massan muodostamaa binaarioppositiota vasten. Kuten suomentaja Tero Tähtinen esipuheessaan mainitsee, Snyderin kohdalla luontorakkaus ei johda ihmisvihaan.

Snyderin lukeminen on aina innostavaa.

Silti huomasin olevani siinä määrin akateemisen kyynisyyden turmelema lukija, että en yksinkertaisesti kykene hymähtelemättä lukemaan jaksoja, joissa Snyder esimerkiksi ilmoittaa kykenevänsä ”kurkistamaan vuoristolampaan maailmaan”. Eihän ihmisen näkökulmasta pois siirtyminen voi näin helppoa olla? Myös ihminen on eläin, Snyder toteaa: ”se on suurenmoinen opetus, josta itse olen nauttinut koko elämäni ajan”. Hyvä näin, mutta ihminen voi tunnistaa tuon eläimellisyytensä sittenkin vain kulttuurinsa ehdoilla.

Eikö kaikki tämä yhteenkuuluvuuden retoriikka ole eräänlaista ihmisen kolonialismia, jossa yhä uudestaan pakotamme luonnon puhumaan omana kaikunamme? Snyder toki tiedostaa ongelman. Siksi hän uskotteleekin, että innostunut tunnelmointi villin ja vapaan parissa ei ole antroposentrismiä vaan päinvastoin, itsessään keinotekoisesta inhimillisestä erosta luopumista – ”näemme arkkityyppisillä villin luonnon silmillä”.

Ensitutustumisesta Snyderin esseistiikkaan tulikin itselleni sarja vastalauseita, joita puolestaan seurasi sarja omalle kyynisyydelle annettuja (ja silti jotenkin puolivillaisia) näpäytyksiä. Toisella lukukerralla olin jo oppinut hyväksymään tällaiset mielikuvituksen loikat olennaisena osana kirjoittajan tyyliä ja nauttimaan niistä sellaisina. Näkemyserot säilyvät, mutta Snyderin lukeminen on aina innostavaa.

Jos Snyder onnistuu välttämään syväekologisen sormenheristelyn minä/muut-hengessä, toisenlainen selkeä vastakkainasettelu rakentuu ennalta arvattavasti idän ja lännen välille. Kirjoituksen tyyli on amerikkalaisen transsendentalismin myöhäistä kukintoa, mutta oppi tulee lähinnä idästä: kirjailija vietti jo 1960-luvulla usean vuoden buddhalaismunkkien opetuksessa.

Dogenin monimieliset zen-opit ovatkin olennainen osa Snyderin ekofilosofian viehätystä. Sen sijaan jonkinlaista yksisilmäisyyttä voi nähdä siinä, miten modernin teknologian tuhoavat puolet, ylimielisyys luontoa kohtaan ja eläinten ruumiita kunnioittamaton massatuotanto esitetään juuri länsimaisen kulttuurin ilmiöinä.

Palladium-kustantamolta on piakkoin ilmestymässä uusi käännöskokoelma Snyderin runoutta, Loputtomat vuoret ja joet. Suomentajana toimii J. K. Ihalainen, joka on aiemmin kääntänyt samalta kirjailijalta kokoelman Virtaavan veden musiikkia (1994).