Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lokakuun klassikko: Perecin mestarillinen palapeliromaani

Päivi Kosonen, 11.10.2006
Georges Perec: Elämä Käyttöohje. Romaaneja (La vie mode d’emploi. Romans) s., Loki-Kirjat 2006 Kääntäjä(t): Ville Keynäs

Georges Perecin (1936–1982) mestarillisuus 1900-luvun jälkipuoliskon ranskalaisen romaanitaiteen uudistamisessa ei palaudu näkemiseen – siihen, että hän näkisi toisin tai jotain, mitä me emme näe, tai että hän näkisi tarkemmin kuin muut, vaikka saattoihan hän nähdäkin – vaan näkemänsä esittämiseen tavalla, joka kunnioittaa perinteistä kirjallista realismia ja samalla uudistaa sen läpikotaisin. Georges Perecin suomennettu romaani Elämä Käyttöohje on tekijänsä kunnianosoitus tiedostamattoman ja kuvittelemisen voimille, joihin hänellä oli pääsy öisin unissa ja joiden kieltä ja ilmaisuja hän päivisin kanavoi ja johti mielikuvituksellisten systeemien ja sääntöjen avulla – sääntöjen, joita hän kerran kuvasi käyttämäkseen ”toisenlaiseksi tavaksi noutaa vettä”.

Mestari ja lukija

Georges Perecin monumentaalinen palapeliromaani Elämä Käyttöohje alkaa palapelien taidetta käsittelevällä hienostuneella esipuheella, joka päättyy yllättävän tylysti tekijän lakoniseen muistutukseen: ”[J]okaisen liikkeen, jonka palapelin ratkaisija tekee, sen valmistaja on tehnyt ennen häntä; jokaisen palan, jonka hän kerta toisensa jälkeen poimii, jota hän tutkii ja hivelee, jokaisen yhdistelmän, jota hän kokeilee kerta toisensa jälkeen, jokaisen hapuilevan yrityksen, jokaisen aavistuksen, jokaisen toivonkipinän ja jokaisen pettymyksen, on joku toinen päättänyt, laskenut ja suunnitellut” (s. 18). Miten tällainen yksitotinen loppulause pitäisi tulkita? Haluaako tekijä yksinkertaisesti muistuttaa meitä taitelijan ja tulkitsijan hierarkkisesta suhteesta, siitä, että tekijä tulee aina ensin? Onko kenties kyse siitä, että hybriksen vallassa oleva mestari pyrkii masentamaan jo etukäteen ainutlaatuisen taiteensa selittäjät ja ymmärtäjät?

Perec ei olisi Perec, ellei esipuhe toistuisi sanasta sanaan romaanin 44. luvussa, jossa sen konteksti ei ole tekijä, Georges Perec, vaan hänen teoksensa yksi päähenkilö. Tämä on Gaspard Winckler, jonka elämää ja työtä suunnattoman palapeliprojektin palojen mestarillisena leikkaajana Elämä Käyttöohje kuvaa. Tekijän esipuhe rinnastuu siis Gaspard Wincklerin fiktiiviseen hahmoon, jonka nimiseen henkilöön Perecin lukijat olivat tutustuneet jo aiemmin tämän omaelämäkerrallisessa teoksessa W ou le souvenir d’enfance (1975; W eli lapsuudenmuisto, Like 1991).

Kaksoisstrategiallaan Georges Perec antaa ymmärtää, että hän on kyllä palapeliromaaninsa mestarillinen tekijä mutta vertautuu asemaltaan lukijaan. Hän on itsekin ratkaisemassa palapeliä, jonka pienimmätkin liikkeet on joku toinen etukäteen päättänyt, suunnitellut ja laskenut.

Perecin uusi realismi

Elämä Käyttöohje on mittasuhteiltaan valtava romaanimainen teksti, joka sisältää lukuisia romaaneja. Se on täynnä kuvitteellisten henkilöhahmojen kuviteltuja elämäntarinoita, joita ei ensisilmäyksellä näyttäisi yhdistävän muu kuin konteksti: kuvitteellinen kerrostalo Pariisissa, Simon-Crubellier -kadulla. Tuo kerrostalo, jonka entisiä ja nykyisiä asukkaita ja huoneistoja teos kuvaa, on Georges Perecin vastine Honoré de Balzacin realistiselle täysihoitolaromaanille Le Père Goriot (1834; Ukko Goriot) tai Émile Zolan dokumentaariselle tavarataloromaanille Au bonheur des dames (1883; suom. Naisten aarreaitta). Se ettei heitä mainita teoksen loppuun liitetyssä ”Post Scriptumissa” johtuu siitä, ettei Perec siteeraa heitä vaan käyttää heidän totaalisia ja kunnianhimoisia projektejaan – kuvata kaikki sellaisenaan – oman kerrostaloromaaninsa lähtökohtana.

Ennen kaikkea Georges Perec kuitenkin jatkaa omia dokumenttiprojektejaan. Näistä omintakeisista projekteista tunnetuimpia ovat keskeneräiseksi jäänyt Lieux (”Paikat”), jota Perec kuvaa kirjassaan Espèces d’espaces (1974; Tiloja/avaruuksia, Loki-Kirjat 1992). Siinä hänen piti kahdentoista vuoden aikana (vuosina 1969–1980) kuvata kaksitoista valitsemaansa tilaa paikanpäältä ja muistinvaraisesti. Toinen dokumenttiprojekti on kirjamuotoinen La Boutique obscure. 124 rêves (1973, ”Pimeä putiikki: 124 unta”), jossa tekijä dokumentoi uniaan. Vielä on mainittava Elämä Käyttöohjeen rinnakkaisteos, samana vuonna ilmestynyt Je me souviens (1978, ”Muistan”), jossa Perec ei omien sanojensa mukaan tallenna henkilökohtaisia muistojaan vaan kollektiivisia arjen paloja. Elämä Käyttöohje on myös näiden Perecin omien dokumentaariprojektien jatke ja samalla hänen tavoittelemansa uuden realismin (nouveau réalisme) mestarinäyte.

Sitoutumatta sen kummemmin modernin realistisen romaanin psykologiseen henkilöhahmoon ja perinteiseen juonikaavaan kuin Alain Robbe-Grillet’n tahi muiden Nouveau Roman -kirjailijoiden steriiliksi luonnehtimaansa katseen koulukuntaan Georges Perec toteuttaa kirjassaan oman uuden realisminsa yhtä aikaa mestarillisesti ja luontevasti. Elämä Käyttöohje tarjoaa ehtymättömän aarrearkun yhtä hyvin kirjallisten ja kielellisten pelien ratkaisemista rakastaville oppineille kuin meille tavallisille lukijoillekin, jotka voimme rauhassa keskittyä nautiskelemaan kirjan ihmeellisillä kertomuksilla, kuten kertomuksella ”akrobaatista, joka ei halunnut enää tulla alas trapetsilta” (Ensimmäinen osa: XIII luku).

Intohimoisten projekti-ihmisten tarinat

Georges Perecin kerrostaloromaanin henkilöillä – pienimmillä ja vähäisimmilläkin – on elämäntarinansa. Niin kuin elämään kuuluu, toiset tarinat ovat traagisia, toiset onnellisia. Usein ne ovat ihmeellisiä ja lempeän ironisia tai absurdeja. Tarinoissa toiset repivät ja toiset rakentavat, toiset keräävät ja toiset tuhlaavat. Sukupolvi toisensa jälkeen. Monet kuvatuista asukkaista ovat väsyneitä ja katkeria kuten Herra Jérome (XLVI luku), joka saatuaan kielteisen päätöksen 46 kustantajalta poltti 7462 espanjalaisen pappismiehen elämäkertaa käsittelevän käsikirjoituksensa.

Monien elämää hallitsee valtava, elämänmittainen projekti. Se voi olla kosto, kuten Véra de Beaumontin tyttärensä murhaajalta saamassa kirjeessä paljastuu (XXXI luku). Yhtä hyvin projekti voi olla tieteellinen tai kirjallinen kunnianhimo, kunnian, menestyksen tai maineen saavuttamisen pakkomielle, joka valtaa henkilöhahmon koko elämän kuten Marcel Appenzellilla (XXV luku), joka uhrasi sielunsa saadakseen selville Sumatralla asuvien orang-kubujen salaisuuden.

Monet teoksessa kuvatut henkilöt ovat intohimoisia keräilijöitä kuten Rouva Marcia, jonka oma asuntokin muistuttaa antiikkiliikkeen takahuonetta tai kuriositeettikabinettia. Kaikki ovat jonkin perinnön haltijoita kuten Juste Gratioletin perilliset (XXI luku), jotka tuhlaavat isoisänsä suunnatonta perintöä, kunnes siitä ei ole jäljellä kuin rippeet. Yllättävän monet eivät enää poistu asunnostaan kuten antiikkikauppiaan mies, Léon Marcia (XXXIX luku) tai historianopiskelija Grégoire Simpson (LII luku), joka ensin vaipui tylsämielisyyteen ja alkoi lopulta pysytellä kotonaan, kunnes katosi jäljettömiin.

Kerrostalolla itsellään ja siihen kuuluvilla tiloilla – eteisaulalla, hissillä, portaikolla, asunnoilla ja kellarilla – on myös omat kuvauksensa tai tarinansa. Paikoin asioita listataan ja kuvataan yhdenmukaisuuden ja tasavertaisuuden tinkimättömällä periaatteella: seinällä olevia tauluja, kuvia ja niihin upotettuja toisia kuvia ja tarinoita kehyksineen ja yksityiskohtineen, hyllyillä olevia tavaroita, esineitä, käyttötarvikkeita ja harvinaisuuksia, kellareissa olevia viinejä, portailta löytyneitä tavaroita. Oman lukunsa muodostavat 1900-luvun kulttuurihistoriaan erottamattomasti kuuluvat erilaiset painotuotteet: käyntikortit, mainokset, sanomalehdet, aikakauslehdet, joita Perec dokumentoi typografioineen kaikkineen huolellisesti ja tarkkaan.

Romaanin keskuskolmikko

Yksi henkilökolmikko Georges Perecin teoksessa kuitenkin nousee muiden tarinoiden ja kohtaloiden yli. Kirjan keskushenkilö on upporikas Bartlebooth, jonka mittasuhteiltaan suunnaton palapeliprojekti hallitsee siinä määrin Perecin teoksen sisältöä ja muotoa, että monet ovat tulkinneet hänet Perecin alter egoksi. Tuossa mittavassa hankkeessa, jonka hän keksi saadakseen elämäänsä mielekkyyttä, hänen piti ensin opetella akvarellimaalaus, maalata sitten 500 maisemamaalausta eri puolilla maailmaa olevissa merisatamissa ja lähettää valmiit akvarellit leikattavaksi ja koota lopulta kotonaan palapeleiksi leikatut akvarellit (LXX luku).

Toinen päähenkilö on jo mainittu palapelin leikkaaja Gaspard Winckler, Perecin romaaneista tuttu tragikoominen hahmo, joka saatuaan valmiiksi palapelien leikkausprojektinsa – sen virtuositeettia kuvataan yksityiskohtaisesti (XLIV luvussa) – ryhtyi valmistamaan puuleluja ja sormuksia mutta erakoitui voidakseen keskittyä viimeiseksi jääneeseen suurprojektiinsa (VIII luku). Siinä akvarellilähetyksiin liimatut hotellitarrat olisi pitänyt liittää toisiinsa siten, että ”jokainen etiketti olisi liittynyt jollakin tavalla seuraavaan, mutta joka kerta eri syystä” (s. 51).

Kolmas päähenkilö on Serge Valène, Bartleboothin akvarellimaalauksen opettaja, jonka merkitys teoksessa on jäsentää lukijalle projektia ja sen etenemistä. Juuri Valènen näkö- ja kokemuskulmasta itse kerrostaloa ja sen kohtaloa tarkastellaan laajemmasta perspektiivistä.

Kerrostaloromaanin arkkitehtuuri

Kirjallisuudentutkijoille ja kielellisten pelien rakastajille Georges Perecin Elämä Käyttöohje on ehtymätön aarreaitta. Teoksen arkkitehtoninen kompositio (10 x 10 ruudun shakkilauta), sen rakenteelliset yksityiskohdat ja matemaattiset rakennusperiaatteet on pystytty laskemaan osin tekijän omien yksityiskohtaisten muistiinpanojen pohjalta, osin tutkijoiden itsenäisen ja tinkimättömän oman aherruksen tuloksena. Teoksen alluusiot, sitaatit ja intertekstit on laskettu tarkkaan. Romaanin yhteydet tekijän elämään ja tuotantoon ja tekijän omaelämäkerralliseen projektiin on kartoitettu huolellisesti. Lopputulokseksi on saatu milloin W:tä, milloin kuusikulmiota, juutalaistähteä tai timanttia muistuttava kokonaiskudelma, oikeastaan ajatus, jonka mukaan Georges Perecillä kaikki liittyy aina kaikkeen.

Harvemmin muistetaan, miten romaanin keskushenkilö kuolee. Bartlebooth kuolee teoksen lopussa täysin sokeutuneena monumentaalisen ja keskeneräiseksi jäävän palapeliprojektinsa ääreen lyyhistyneenä ja kädessään W-kirjaimen muotoinen pala, joka ei ilmeisestikään voi sopia 439. palapelin ainoaan tyhjäksi jääneeseen lähes täydellisen X-kirjaimen muotoiseen aukkoon.

Georges Perecin mestarillisuus 1900-luvun jälkipuoliskon ranskalaisen romaanitaiteen uudistamisessa ei palaudu näkemiseen – siihen, että hän näkisi toisin tai jotain muuta tai että hän näkisi tarkemmin kuin muut, vaikka hän ehkä näkikin – vaan näkemänsä esittämiseen tavalla, joka yhtä aikaa kunnioittaa perinteistä kirjallista realismia ja uudistaa sen läpikotaisin. Elämä Käyttöohje on Perecin kunnianosoitus tiedostamattoman ja kuvittelemisen voimille, joihin hänellä oli pääsy öisin unissa ja joiden kieltä ja ilmaisuja hän päivisin kanavoi ja johti keksimiensä mielikuvituksellisten systeemien ja sääntöjen avulla – sääntöjen, joita hän kerran kuvasi käyttämäkseen ”toisenlaiseksi tavaksi noutaa vettä”. Tämän taiteen Ville Keynäs on kyennyt suomennoksessaan tavoittamaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto