Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sankaruutta ei mittaa voitto vaan kohtaloa uhmaavalla käytös häviön edessä

Markku Soikkeli, 7.6.2020
J. R. R. Tolkien ja Christopher Tolkien (toim.): Gondolinin tuho 312 s., WSOY 2019
photo

Catherine McIlwaine (toim.): Tolkien: mies joka loi Keski-Maan 416 s., WSOY 2019 Jaakko Kankaanpää ja Seppo Raudaskoski

 

Minkään muun kirjallisuudenlajin maine ei lepää niin tukevasti yhden miehen ja yhden teoksen varassa kuin mitä fantasiagenre elää brittiläisen J.R.R. Tolkienin ja hänen romaanieepoksensa, Taru Sormusten herrasta (1954-55) harteilla.

Harva kirja saa myöskään osakseen sellaista kunnioitusta kuin Tolkienin romaanieepos. Kun fantasian harrastajat puhuvat lyhyesti Tarusta, kaikki tietävät mikä kirja on kyseessä. Teoksen taiteellinen ominaislaatu sen sijaan herättää keskusteluja. Tarua on tavattu tulkita jopa suullisen perinteen myöhäiseksi imitaatioksi, jonka pikkutarkkuus perustuisi akateemisen tai brittiläisen kulttuurin kurinalaisuudelle.

Tolkien onnistui taltioimaan brittiläisestä kulttuurista jotain, mikä rinnastuu kruununjalokiviin.

Varmaa on, että Tolkien onnistui taltioimaan brittiläisestä kulttuurista jotain, mikä rinnastuu kruununjalokiviin. Oxfordissa sijaitseva akateeminen Bodleian-kirjasto on arkistoinut ja säilyttänyt vuonna 1973 kuolleen kirjailijan jälkeenjääneitä käsikirjoituksia sekä niihin liittyvää aineistoa kuin kansallisaarretta. Vuonna 2018 kirjasto järjesti aineistostaan laajan näyttelyn, jonka ohessa julkaistiin näyttelyä taustoittava kahvipöytäkirja.

Catherine McIlwainen, näyttelyn kuraattorin toimittama Tolkien: mies joka loi Keski-Maan on nyt ilmestynyt myös suomeksi yhtä komeana laitoksena kuin alkuperäinen teos. Yleisempää kiinnostusta kirjailijaan on meilläkin ruokkinut Dome Karukosken tuore elämäkertafilmi Tolkien (2019). Ilman sitä ei näyttelyteosta olisi varmaankaan suomennettu, ei myöskään uutta arkistomateriaalista toimitettua kertomusta Gondolinin tuho (2019).

Tolkien todisti teorian proosallaan

Tolkien: mies joka loi Keski-Maan taustoittaa monipuolisesti Tolkienin teosten syntyvaiheita, tosin harrastajan kannalta olennainen syventävä tieto tarjotaan lähes yksinomaan kuvituksessa. Näyttelykirja on kuitenkin suunnattu sille samalle suurelle yleisölle, joka on kiinnostuneempi kirjailijasta vanhan brittiläisen kulttuurin edustajana kuin hänen fantasialuomuksistaan.

Näyttelykirjan aiheiltaan vaihtelevia osastoja pohjustaa kyllä kuusi laadukasta esseetä Tolkienin luomistyöstä, mutta ne keskittyvät liiaksi henkilöön. Tolkien itse olisi inhonnut tällaista asennetta, että taiteilijan henkilöhistoriaa (ja akateemista suuntautumista) käytetään ensisijaisena avaimena hänen teoksiinsa. Sama asenne, vieläkin oireellisemmin ja vahvasti popularisoiden, vaivasi Karukosken elämäkertafilmiä.

Esseistä välittyy kuitenkin hyvin se rohkeus, jolla Tolkien työsti aivan omanlaistaan ”satumaata”. Toisaalta se koostui arkaaisen romanttisista aihelmista ja toisaalta sai muotonsa omaperäistä taiteellisena tiivistelmänä näistä aihelmista.

Tolkien vieroksui 1900-luvun proosalle ominaista itsetutkiskelua ja individualismia.

Professori Verlyn Flieger toteaa esseessään, että Tolkienilla oli selvästikin vahva näkemys siitä, mitä hän tarkoitti satumaa(ilma)lla (”faërie”), mutta ei pystynyt muotoilemaan sitä akateemiseksi selitykseksi. Hän pystyi silti todistamaan oppineen näkemyksensä omalla luomistyöllään. Vuosikymmenien aikana rakennettu fiktiomaailma on sisäisesti jännitteinen keksittyihin kieliin latautuneiden suurten käsitteiden välillä, samoin kuin tähän maailmaan siteerattujen eurooppalaisten mytologioiden välillä.

Taru Sormusten herrasta on tarinansa laveudesta huolimatta koherentein ilmaisu Tolkienin pitkästä luomistyöstä. Tolkien rakasti menneiden aikakausien kulttuureita, joissa arvostettiin toimintaa ja kollektiivisia hyveitä, ja vieroksui 1900-luvun proosalle ominaista itsetutkiskelua ja individualismia. Teos on omistettu ulkoisen maailman, niin ihmisten ja haltioiden kuin örkkien ja kääpiöiden asuttaman Keskimaan ulkoiselle runsaudelle, siinä missä Tolkienin aikalaiset käsittelivät henkilöiden sisäistä elämää, introspektiota.

Taru Sormusten herrasta eroaa silmiinpistävästi sekä perinteisestä että modernista romaanista juuri siinä, että sen kuvitteellinen maailma on niin pitkälle kehitelty ja niin yksityiskohtainen. Teosta on tältä osin verrattu tieteisfiktioon, vaikka edes tieteisromaanin perinteestä ei löydy yhtä perinpohjaisia maailmanrakennuksia.

Viimeinen taru arkiston kätköistä

J.R.R. Tolkienin poika, Christopher Tolkien on vielä korkeassa vanhuudessaan (s. 1924) jatkanut arkistomateriaalin toimitustyötä ja saattanut julki kolme yksittäistä tarua (2007–2018) Keskimaan varhaishistoriasta. Näiden tarujen (”The tales”) itsenäistä julkaisemista on perusteltu sillä, että ne eivät ole päässeet arvoiseensa asemaan pelkkinä viittauksina romaanitrilogiassa tai tiivistettyinä tarinoina Tolkienin maailmanselitysteoksessa, Silmarillionissa (1977).

Postuumeista taruista ensimmäinen suomennettiin säntillisen nopeasti, ehkäpä siksi, että Húrinin lasten tarina (2007) on saanut vaikutteita meikäläisestä Kullervosta. Seuraava yksittäinen tarueditio, Beren and Lúthien (2017),  on toistaiseksi suomentamatta. Sen sijaan tänä keväänä julkaistiin yllättäen ”trilogian” kolmas osa, Gondolinin tuho, yhtä kauniin täsmällisenä käännöksenä kuin Húrinin taru. Suomennoksella on erityinen filologinen itseisarvo, olihan suomi Tolkienin ihailema ja yksi haltiakielen perustaksi sovelletuista kielistä. Kersti Juvan arvostetut käännökset näyttävät saaneen vertaisensa työnjatkajan Jaakko Kankaanpään suomennoksesta.

Gondolinin tuho on saanut alkunsa ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa.

Kukin kolmesta tarusta on tuttu Tolkienin romaaneista, minkä lisäksi ne ovat keskeisiä Silmarillionissa. Peruste editoitujen arkistoharvinaisuuksien julkaisuun on pidemmissä kokonaisuuksissa ja eri tavoin tarua syventävissä myöhemmissä katkelmissa, joissa Tolkien on palannut kokeilemaan yksityiskohtia ja uusien nimien herättämiä inspiraatioita.

Gondolinin tuho -tarun alkuperäinen nimi on ollut ”Tuor ja Gondolin pakolaiset” ja se on saanut alkunsa ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa, kirjailijan toipumislomalla. Syntytaustan tietäen ei ole mitenkään yllättävää, että Gondolinin tuho sisältää pisimmän yhtenäisen taistelukuvauksen, mitä Tolkien kirjoitti. Ylevään sävyyn kuvattu piiritystaistelu, jossa jumalat luottavat sankareiden nuhteettomuuteen, muistuttaa aihelmiltaan Homeroksen kuvausta Troijan sodasta. Ylevä sävy ja toteavan karkea sisältö tuovat yhdistelmänä mieleen myös islantilaiset saagat:

”Siellä surmasi Tuor örkkipäällikkö Othrodin lyömällä sen kypärän halki, ja Balcmegin hän iski kahtia, ja Lugia hän sivalsi kirveellään niin että jalat katkesivat polven alapuolelta, kun taas Echelion survaisi miekkansa läpi kahdesta hiisien päälliköstä ja löi halki niitten suurimman sankarin Orcobalin kallon hampaisiin saakka; –.”

Tällainen yhdistelmä koomisen raakaa surmatyötä ja kuolemanhaikeaa sankaruutta oli vedonnut Tolkieniin sekä saagoissa että muinaisenglantilaisessa Beowulfin tarinassa. Sankaruutta ei näissä tarinoissa mitata voitokkuudella vaan jumalia ja kohtaloa uhmaavalla käytöksellä häviön edessä. Tolkienin satumaailmassa ne olivat välttämätön vastakohta kristilliselle metafysiikalle ja haltioiden edustamalle luonnonkauneudelle. Sikäli Tolkienin luoma kivijalka fantasialle lepää yhtä tukevasti ikivanhan suullisen tradition kuin 1900-luvun kirjallisen perinteen varassa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto