Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tuntemattomilla vesillä vieraassa veneessä

Jonimatti Joutsijärvi, 27.11.2007
Göran Sonnevi: Valtameri (Oceanen) s., Tammi 2007 Kääntäjä(t): Jyrki Kiiskinen

Ruotsalaisen Göran Sonnevin (s. 1939) Valtameri (Oceanen, 2005) on runoteokseksi poikkeuksellisen painava sekä sivumäärältään, sarjalliselta ja jatkumolliselta muodoltaan että aiheiltaan. Juuri tällaista rohkeaa, yltiöpäistä, totaalista ja kaikkeen ulottuvaa runoutta inhimillinen kirjoitus parhaimmillaan synnyttää. Minulle teos oli perustava lukukokemus: Valtameri asettaa uudelleen sen rajan, jossa hyvä runous muuttuu välttämättömäksi, kaunis lyriikka tajuntaa laajentavaksi kirjoitukseksi.

Toki voi kuvitella, että joillekin Valtameri on epämääräisten vellovien kuvien massa. Jos tällainen vaikutelma uhkaa lukijaa, voinee hänelle ehdottaa, että hän lukisi Valtamerta ensin kuin romaania ja sitten tarkemmin.

Valtameri, kahteen osaan ”Disparate” ja ”Disparates Infinito” jaettu runoteos, koostuu äärimmäisen kiehtovista pitkistä runoista, intiimistä päiväkirjankaltaisesta puheesta ja vähäeleistä ajatusrunoudesta. Kokonaisuutena se onnistuu yllättämään täysin ja monta kertaa. Kaikki teoksessa pyrkii ilmaisemaan tuntematonta, kurottamaan sitä kohti.

Valtamerta voi verrata muun muassa Danten ja Miltonin runoelmiin ja suomalaisessa runoudessa Ågrenin tai Mannerin laajoihin runoteoksiin. Tosin vaikkapa Mannerin upea Kromaattiset tasot osoittautuu tässä vertailussa jääneensä osittain 1970-luvulle – ei muodoltaan vaan ajatuksellisesti. Kromaattisten tasojen käsitys tyhjyydestä tai mahdottomuudesta kalpenee Valtameren rinnalla. Ehkä Valtamerellekin käy näin – Sonnevi nimittäin altistaa kaiken, myös oman kirjoituksensa, tulevan uuden todellisuuden varjolle tai valolle. Kielen syvyys ja olemassaolon havainto on muotoiltava uudelleen kussakin ajassa, tätä on runouden hengitys.

Valtameren runot ovat osittain uusia, osittain jo vuosikymmeniä sitten kirjoitettuja. Toisinaan runoilija muistelee vanhoja runojaan: ”Niin paljon aikaa kuin kylpyammeet täynnä verta, kirjoitin vihkoon / joskus 60-luvun lopussa Nyt valkea kylpyamme on / – – juuri siellä missä ryömimme / piikkilangan ali”. Näin kirjoituksen aika laajenee elämän mittaan ja kirjallisuusinstituution hektiset vuodenajat näyttäytyvät yhdentekevinä kuin kylänrajat merinäköalassa. Ironista tässä suhteessa on se, että Valtamerta ei kenties olisi lainkaan suomennettu, jollei se olisi saanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoa vuonna 2006. Onneksi palkittiin, onneksi suomennettiin. Ehkä saamme tulevaisuudessa lukea muitakin Sonnevin teoksia suomeksi. Eräitä valikoituja runoja, otsikolla Keskeneräinen kieli ilmestyi Pentti Saarikosken käännöksenä vuonna 1977. Teoksesta on saatavilla myös uusi painos.

Jyrki Kiiskisen käännös on enimmäkseen niin hyvä, ettei sitä tule lukiessa ajatelleeksi. Tarkkaan käännöksen analyysiin en toisaalta edes pystyisi. Kokoelmassa on ehkä muutama outo käännösvalinta. Suomen kielessä ei puhuta ”seksualiteetista”. Ehkä sanalla halutaan korostaa sukupuolisuuden käsitteellistämistä.

Meren äärellä

Valtamerellinen tuntu kehkeytyy tietoisuuden rajoja luotaavasta puheesta ja teoksen miljöistä, jotka ovat usein joitakin hiljaisia tai myrskyäviä merenrantoja. Usein Valtameri saa lukijassa aikaan yhteyden kokemuksia ja avoimuutta kaikessa olevassa sykkivän kärsimyksen tajuamiselle. Meri ja kuolleet ovat aivan yhtä läheisiä tälle puhujahahmolle kuin vielä elävät ihmisystävät tai hyönteiset, linnut ja kasvit, joiden kohtaamiset ovat teoksessa kuin toistuvia juhlahetkiä.

Alkupuolella huikeat näkymät pohjaansa asti valaistusta valtamerestä tiivistävät tai alustavat sen laajemman tietoisuuden ja toisaalta kaiken tuhoutumisen uhan, joka peremmällä teoksessa tarkentuu, kerrostuu ja muotoutuu vuolaaksi kielen virtojen vaihteluksi. Ensimmäinen runo ilmaisee kuitenkin perustavan lähtökohdan tälle kirjoitukselle: ”Jokainen sana / on vain / rakkaudessa”.

Puheen meri etenee suurella volyymilla, kokemusten, ajatusten ja sisäisen keskustelun ylöskirjaamisella. Samalla runoilija muistaa kaiken epävarmuuden: ”Mikäli meillä nyt on lainkaan oikeutta puhua – -”. Kenellä sitten olisi, jos ei hänellä, joka muistaa, ettemme todella tiedä mitään, ja silti havaitsee ja tuntee, että maailma on kaiken aikaa syntymäisillään?

Sonnevin runoissa politiikka, kokemuksellinen mystiikka, empatia, lapsuusmuistot ja miltei mikä tahansa mahtuvat yhteen, sillä hänen oppinsa on usko kaiken kokonaisuuteen ja mahdollisuuteen. Tai ei edes usko: ”Ihme etsii meitä Se on riippumaton uskosta tai epäuskosta”. Kaikki maailmat ovat yhtäaikaisia. Vaikka Sonnevin voi todeta olevan poliittisesti vasemmalla tai uskonnon suhteen jonkinlainen panteistis-agnostinen mystikko, nämä nimikkeet muistuttavat lähinnä niitä kylänrajoja, jotka ovat varsin epäolennaisia rannalla, valtameren äärellä. Tätä on ”disparates” – täysin ristiriitaisten ideoiden rinnakkaiselo.

Toisaalta, etenkin kielellisellä tasolla, Valtameri on hyvinkin yhtenevä, rytmisesti ja rekistereiltään samankaltainen alusta loppuun. Mitään täysin ristiriitaisten murteiden, puhetapojen tai väännöksien skaalaa Valtameri ei levitä esiin – sen ”disparates” on siis ennemminkin aiheiden ja olemisen tapojen kuin kielellisten ilmaisujen ristiriitaa.

Rakentuvaa tai särkyvää proosaa

Valtameressä ei ole lopullisia lauseita, ei ainoatakaan pistettä. Sonnevin käyttämistä välimerkeistä kiehtovin on laajennettu välilyönti, joka pitkien säkeiden lomassa synnyttää ajallisuuden vaikutelmaa ja levollisen, harkitsevan lauserytmin. Hahmojen väliset etäisyydet tulevat näkyviin ja muodostavat samalla rinnastuksia ja yllättävää dialektiikkaa. Lyhyiden säkeiden keskellä, erottaessaan vain muutamaa sanaa toisistaan, pitkä välilyönti on tauon tai aksentin merkki. (Valitettavasti tätä asiaa ei saada esimerkeissä esiin, toim. huom.)

Proosamuotoa lähentyvissä runoissa pitkiä säkeitä tauottavat oikeaan reunaan sisennetyt lyhyet säkeet. Näin syntyy valkoisia kuiluja muuten sivun täyttävien kappaleiden välille tekstin kokonaan katkeamatta. Tämä on merkittävä visuaalinen tekijä, joka yhdessä pitkän välilyönnin kanssa luo särjetyn proosan muodon. Särkymisen sijasta voisi puhua myös rakentumisesta tai orgaanisesta kasvamisen ja hajoamisen tilasta.

Sonnevilla ei ole paljon muodon, tyylin tai rakenteen taakkoja, vaan kirjoitus näyttää synnyttävän spontaanisti tarvittavat kehykset ympärilleen. Pitkä aika, jona teos on hahmottunut, tukee tätä improvisoidun rakentamisen työtä.

Havaituksi tuleminen

Huikeaa on, miten näin omaehtoisen ja kaikkea rajallisuutta ja rajattomuutta ymmärtävän runouden lukeminen on kuin lepoa. Samalla paljastuu maailma. Se maailma, jossa runoa luetaan ja jossa historian verisade laskeutuu päällemme, eikä runoilija anna meidän sulkea silmiämme miltään. Todistaja, viaton tai ei, joutuu kantamaan vastuun itsestään ja maailmasta, jonka havaitsee, jota voi vain aavistella: ”Todellisia syyllisiä / ei ole ikinä rangaistu”.

Paitsi kuvallisesti huikeaa, Sonnevin runous on myös filosofisesti ja elämäntunnoltaan äärimmäistä. Valtameri on ikään kuin maailman jatkuvan ja yhä tapahtuvan luomisen tutkimuskeskuksen lokikirja, jonka kirjoittaja tiedostaessaan luomisen ilmiöitä osallistuu niihin itsekin, tahtoi tai ei. Lukijalle käy samoin. Samalla tavalla kuin kvanttifysiikkaa tutkittaessa on havaittu, että ilmiöt muuttuvat, kun niitä tarkastellaan.

Vaikka näin ei aivan olisikaan, tällaisen ajatuksen lihallistuminen kielessä jokaisella Valtameren aukeamalla on häkellyttävää. Tämän prosessin osallistuva kuvaaminen saa tukea niin runoudelta (Hölderlin), matematiikalta (Gödel) kuin mystiikaltakin (Mestari Eckhart), lyhyesti sanoen kieleltä ja kieliltä. Näiden tieteen- ja taiteenlajien yhteen kutoutuminen on ilmeistä Valtameressä. Osa samaa keskustelua ovat myös eläinten, kasvien ja ystävien kanssa vietetyt hetket, maailmassa ja muistoissa.

Valtameren kokonaisuudessa on ehkä turha nostaa Hölderliniä, Celania tai muita ihmisajattelijoita korkeammalle kuin pääskysiä. Toisaalta, pääskysiä useammin Sonnevi palaa Gödelin epätäydellisyysteoreeman äärelle. Teoreeman idea on, ettei kieli, esimerkiksi matematiikka, voi itse perustella ristiriidattomuuttaan, vaan siihen tarvitaan aina toinen, ulkopuolinen kieli.

Elämä on auki kaikkiin suuntiin: jatkuvalle syntymälle ja vainajien läsnä ololle. Koska Sonnevin meri on jotain täysin käsittämätöntä, kaikin tavoin kohdattavaa, kokonaisvaltaista mutta ääretöntä, en halua kutsua sitä kuvaksi. Mieluummin kutsun sitä kirjalliseksi tilaksi, joka vaikuttaa lukijaan henkisenä prosessina ja tuottaa konkreettisia, kehollisia havaintoja ja suhteita ympäröivään maailmaan. Valtameri herättää minussa ihmeellisen vapauden ja vieraan todellisuuden läsnä olevaksi tulemisen tunteita.

Monesti Sonnevin kirjoitus on kuin rukousta, joka sisältää kaiken, mitään assosiaatioita ei suljeta pois. Lukemisen tilasta voi tällöin tulla hyvin rento, ja rentous mahdollistaa sen, mihin rukous pyrkii: tuntemattoman kohtaamiseen. Sillä jumala jota rukoillaan, ei ole tiedettävissä.

Kaksiosainen teos

Ennen puoltaväliä Valtameren rakenne muuttuu. Alkaa osio ”Valtameri: Disparate Infinito”, jatkumo runoja, jotka eivät alkupuolen tavoin erotu toisistaan sivujaoin vaan ovat aukeamilla ahtaasti perätysten, vain plus-merkkien toisistaan erottamina. Runot ikään kuin kiihdyttävät kieltä ja muistia, kerrostaen niitä ulottuakseen vielä sinnekin, minne levollisemmin taitettu ja selkeämmin sarjoiksi tai pitemmiksi runoiksi jäsennelty 140-sivuinen alkuosa ”Disparates” ei vielä yltänyt. Toinen osa kehittyy päiväkirjamaiseksi, aikarakenne on näennäisen lineaarinen, kun siellä täällä runot saavat päiväyksiä, kuten ”5. helmikuuta 2000”, ”11. päivänä syyskuuta 2001” ja viimeisellä sivulla ”16. kesäkuuta 2005”.

Toisessa osassa huomion polttopiste pysyy yhä valtameressä mutta siirtyy ajallisesti. Nyt keskitytään muistiin, lapsuuteen, perheeseen ja vielä rajumpaan henkisen ja sosiaalisen todellisuuden kohtaamiseen. Tässä prosessissa persoona, käsitejärjestelmät ja koti palavat, ihmisen ja todellisuuden välinen käsitekalvo poistetaan, vanhemmat kuolevat. ”On vaikea hyväksyä ettei kaikkia rakenteita / säilytetä jossain, muistoina”, sillä poika muistaa vasta 55 vuoden jälkeen, kuullessaan toiselta, ettei puhunut vuorokauteen nähtyään palaneen kodin, mustat huoneet. Miljöö laajenee saaristosta kaupunkiin ja uutisten välittämiin sotakuviin.

Alkaa myös ”tuntemattoman aluksen” rakentaminen – jonkinlainen asennemuutos merta kohtaan. Halu nähdä, kartoittaa ehkä. Koskettaa kaikkea, perimmäisintä. Tuntemattomille vesille ei tule purjehtia tutulla veneellä. Sonnevi kurkottaa runoudellaan tiedon ja olemisen alueille, joista ei tiedetä mitään, joilla ei vielä olla oltu. ”Ei ole ketään jolta kysyä Olen jonon viimeinen”. Pelkkänä fiktionakin tämä olisi vaikuttavaa kirjoitusta, mutta runous ei ole pelkkää fiktiota, eikä se rajoitu myöskään filosofiseen tiedon prosessiin. Valtameren kaltainen runous on aina myös jossain määrin tapahtumista, tekoja, läsnä ja poissa olemista. Näiden prosessien kielellinen ilmaisu mahdollistaa lukijalle niiden kokemisen omassa mielessään ja kehossaan. Valtameren lukeminen on paitsi matka inhimillisen rakkauden ja kärsimyksen rajoille, aina epäinhimilliseen asti, mutta myös matka omaan tajuntaan.

Poliittista runoutta

Toinen osa syvenee uni- ja ilmestysrunoihin, jotka ovat yhtä intohimoisia ja puheenrytmiltään levollisia kuin ensimmäisen osan luontohavainnot. Ainoastaan poliittiset ja historialliset aiheet sävyttyvät teoksessa merkittävästi toisin, moraalisemmin. Sonnevi voi puhua mistä vain, äärettömyyksistä, vailla ylimielistä hybristä, sillä hän tuntee kaiken aikaa rajat ja ristiriidat, jotka puheeseen sisältyvät. Hän ei kuvittele olevansa ainoa, joka näkee, vaikka onkin puheensa kanssa yksin. Myöskään lukijalla ei ole ketään, keneltä kysyä. Sonnevi ei asetu seurattavaksi opettajaksi vaan tarjoaa yhden hyvin perusteellisen esimerkin siitä, miten ihminen voi suhtautua maailmaan ja kieleen, joka ihmisiä yhdistää. Myöhemmin meri on toinen. Sinun meresi on toinen. Silti se on meri, tunnistettavissa mutta ei tiedettävissä.

Universaalin rakkauden rinnalla Valtameressä näytetään myös apokalyptinen paha ja yritys muistaa kaikki inhimillinen kärsimys. Kiinnostavaa on, kuinka ”yhteenvedot / tehdään imaginäärisessä”. Runoilijalla on omat kokemuksensa, muistot, mutta kokonaisuuden, kuten ihmiskunnan tuskan, hän luo mielikuvillaan itsensä koettavaksi ja lukijalle ehdotettavaksi.

Maailman sosiaalinen tila on luomisprosessien suuren logiikan alaista, mutta toisin kuin pelkkä ajattelu, se on konkreettista, ja toisin kuin silkka luonnon havainnointi, se liittyy inhimillisiin tunteisiin. Henkilökohtaisista muistoista se eroaa, koska se ei ole henkilökohtaista vaan koskettaa kaikkia, ja siksi poliittiset tunteet ovat kuviteltavia, koettavissa vain yleisten kertomusten ja uutisten kautta. Siten poliittinen puhe on kuvitelman ja konkretian välistä jännitettä.

Syyskuun 11. päivälle 2001 merkitty runo aloittaa yhä kiihtyvän globaalin politiikan ja sodan räikeyden pohdinnan, jossa myös runouden ja kirjoituksen etiikan kysymykset nousevat esiin. Missä tilanteessa runouden hiljaisuus on väkivallan myötäilyä? Sonnevi myös törmäyttää rajusti erilaisten runojansa koskettavien maailmojen rajapinnat yhteen: itsemurhapommittajat ja talitiaiset yhtyvät samaan kuolevien kasvojen kirkunaan. Sotanäyt televisiossa vertautuvat suoraan unien tai sisäisen kokemuksen tuottamiin näkyihin.

11.9.2001 jälkeinen runojatkumo myös kasvattaa Sonnevin puheen poliittisuuden entistä kiivaammalle, hätääntyneemmälle tasolle. Terrorin ja imperiumin väkivallan kuvat jäsentyvät fragmentaariseksi mutta kokonaiseksi ja tarkaksi dokumentiksi ajasta, jossa elämme. Tuho on arkipäivää, mutta ”Yksinäistä ääntä ei voi ikinä hävittää”. Toinen osa muuttuu loppuaan kohden yhä epävarmemmaksi keskusteluksi väkivallan mekaniikasta ja toivon mahdollisuuksista, toisaalta kirjallisuuden hahmojen kanssa, toisaalta ystävien välillä. Eräs molempiin ryhmiin kuuluva hahmo on Pentti Saarikoski. Sonnevilla ei ole vastausta siihen, mitä tai miten tulisi tehdä, mutta hän kysyy kaikin voimin.

Valtameri on sekä utooppinen että dystooppinen, sillä sen keskiönä oleva tuntematon sisältää kaikki vastakkaiset tulevaisuudet. Sonnevi voi asettaa lukijan suhteeseen tämän kaoottisen kaikkeuspisteen kanssa, joka on valtameri sisällämme ja ulkopuolellamme.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto