Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Käsi maineen housuissa

Lauri Holma, 27.12.2014
Gustave Flaubert: Matkakirjeitä ystävälle 160 s., Savukeidas 2014 Kääntäjä(t): Jaana Seppänen

Gustave Flaubertin matkakirjeiden suomennostyö on tehty kuriositeettien rajoilla. Myöhempi mestarikirjailija ja suvereeni täydellisen muodon etsijä teki matkan silloiseen ”orienttiin”, Maltan kautta nykyiseen Egyptiin, Israeliin, Syyriaan ja Turkkiin, josta matka jatkui Flaubertin ihailemaan Kreikkaan ja Italian kautta kotiin. Retki tehtiin Flaubertin ystävän, tutkijan Maxime du Campin aloitteesta ja hänen johdollaan joulukuusta 1849 alkaen, ja aloittelevan kirjailijan oli määrä toimia ministeriön tiedonkerääjänä. Kolmeakymmentä ikävuottaan lähestyvä ja tuolloin vielä tuntematon Flaubert saapui takaisin Ranskaan alkukesästä 1851 – kovin surkeana tiedonkerääjänä.

1800-luku oli matkakirjallisuuden, miksei myös maanpakokirjallisuuden, läpimurtoaikaa.

Flaubert lähettää matkaltaan kolmetoista kirjettä ystävälleen, kirjailija Louis Bouilhetille. Kirjeet ovat hauskan maineessa: aiheet hyppelevät arkipäiväisistä matkamerkinnöistä sänkytarinoihin, melankolisista ja jopa kiinnostavista tulevaisuuspohdinnoista ”paska!”-huudahdusten täplittämään kirjalliseen veljeilyyn. Hetkittäin Flaubert valittelee Pyhän Antoniuksen kiusaus -teoksensa saamaa tyrmäystä, joka oli nuorelle kova isku. Lisäksi kommentoidaan Bouilhetin kirjoittamia säkeitä. Ennen kaikkea ylhäisen ja alhaisen yhteensovittaminen toimii groteskilla tavalla. Lukuaistimus on kuin hurvittelun renkain ajettaisiin mutaiseen kurviin: loka lentää ja lukija hykertelee.

Kokoelma on julkaistu Savukeitaan ”eroottiset klassikot” -sarjassa, mikä saa kulmat hieman kohoamaan: onhan kirjassa roisia puhetta, mutta erotiikkaa sanan aistillisessa mielessä kirjassa on yhtä paljon kuin Bertin päiväkirjoissa, ja miltei aina se on sekoitettu huumoriin:

”Nyt kun kerran puhumme homppeleistaniin kerronpa mitä asiasta tiedän. Täällä se on vallan suotavaa: homouden voi tunnustaa ja siitä saa seurassa puhua aivan avoimesti. Joskus sitä vähän kiellellään, toiset alkavat huutaa, ja lopulta tunnustetaan. Koskapa olemme tällä matkalla oppimassa ja hoitamassa ministeriön tehtäviä, olemme pitäneet ikään kuin velvollisuutenamme antautua tuonkaltaiseen ejakuloimiseen.” (s. 31)

Lisäksi klassikko-nimitys… Hyväksytään, hyväksytään, sillä Flaubertin maine antaa mahdollisuuden kutsua kaikkea häneen liityvää klassikoksi. Ei niin, etteikö teoksen varsinainen aihe, myöhemmän mestarin nuoruudenmatka, yltäisi aivan yliopistotuolilla istuvankin kiinnostukseksi, sillä 1800-luku oli matkakirjallisuuden, miksei myös maanpakokirjallisuuden, läpimurtoaikaa. Näistä kirjailijoista mainittakoon monumentaalisen melankolinen François-René de Chateaubriand sekä myöhemmät tähdet Théophile Gautier (Voyage en Espagne, 1843) ja Gérard de Nerval (Voyage en Orient, 1851), jotka kaikki paitsi kirjoittivat todellisista matkoista myös tematisoivat matkan tai vieraan silmin katsomisen mieltä. Madame de Staël kuuluu samaan joukkoon.

Merkitysten ”itä”

Kirjallisesti ja filosofisesti itämatkailun ongelma on moninainen: 1800-luvun taite oli kaiken muun lisäksi Napoleonin sotien aikaa, ja tuon seurauksena ranskalaiset joukot kulkivat idässä ja lännessä, joten tiet oli usein jo tehty hyväksi ranskalaisen jalan kävellä ja ranskalaisen aivon ajatella. Niinpä matkakirjeissä on nähtävissä, kuinka Flaubert vie oman elämänkokemuksensa Egyptiin ja idän maihin – kuten sallittavaa on.

Jos oletamme, ettei mikään kirjallisuus ole mahdollista, ennen kuin se tulee kirjoitetuksi, Flaubertin kirjeissä yhdistyy kiinnostavalla tavalla viimeisen romantiikan ajan sukupolven pitkästyneisyys suurella symbolivoimalla latautuneeseen idän kulttuuriin, suurten kertomusten mielikuvitukselliseen maahan. Flaubertin hetkittäisten henkilökohtaisten ja kirjallisesti viihdyttävien yhteiskunnallisten analyysien lisäksi tämä näkökulma tuo teokseen lisää tartuttavaa vakavallekin lukijalle. Hän myös kommentoi teemaa avoimesti vertaillessaan kohtaamaansa itää 1800-luvun kenties vaikutusvaltaisimman runoilijan itään:

Sivuuttaessani Abydoksen ajattelin paljon Byronia. Tämä oli hänen itämaansa, Turkki, käyräsapelin itä, albanialaisen vaatteen, sinisiä aaltoja kohti olevan kalteri-ikkunan itä. Minä pidän enemmän beduiinien idästä, palaneesta autiomaasta, Afrikan punahehkuisista syövereistä, krokotiileista, kameleista, kirahveista…” (s. 116)

Matkakirjeistä on kuitenkaan turha etsiä suurta romanttista haltioitumista, pikemminkin kirjeet alkavat flaubertilaiseen tyyliin suuresta aiheesta mutta päättyvät kiusallisen arkiseen ironiaan – pyramidien huiput ovat linnunkakasta liukkaat. Niinpä Flaubert sytyttää itsensä hyvin itsetietoisesti omiin kirjallisiin, ystävälle osoitettuihin huvituksiinsa; tekstistä huokuu, että matkalaisen henkinen ryhti on kiinni tästä kirjoitustyöstä, jota ilman jopa matkustamisen ikävä paisuisi korkeuksiinsa, ellei kirjailija aika ajoin puhkaisisi sitä ja palauttaisi maallisen maan pinnalle rienallaan: ”Perseet satulaan!

Suomennos puhuu voimakkaammalla äänellä ja tuo omaa sisältöään ilmi suurieleisemmin kuin englanninnos.

Teoskokonaisuuden tasolla ystävälle esitellyn lihan ja lian makuinen realismi sekä muun matkalla kirjoitetun välinen jännite on kuitenkin kadota, sillä Matkakirjeissä esitellään vain Bouilhetille lähetetyt kirjeet. Flaubert lähetti matkan aikana äidilleen kymmeniä kirjeitä ja teki hyvän määrän matkamuistiinpanoja, mutta näitä ei teoksessa esitellä. Esimerkiksi Du Campin merkinnät ja myöhemmät muistelmat antaisivat lisäsävyä matka-aiheeseen ja alleviivaisivat matkan todellista vaikutusta modernin klassikkokirjailijan havaintomaailmaan, josta Flaubert ammensi paljon kirjoittaessaan myöhemmin Salamboa. Suomennoskokoelma on siksi pelkästään hauska kurkistus erään supertähden hullutteluihin.

Antisankarin puhetta

Suomennos on todella hyvä ja hauska. Osittain tämä johtunee juuri edellä kerrotusta, jonka vuoksi suomalaisen raikulipojan ilmaisurekisteriin käännettyä tekstiä ei tarvitse pitää tasapainossa esimerkiksi äidille osoitettujen kirjeiden tai muiden muistiinpanojen kanssa. Ranskan kieli mahdollistaa siloisien lauserakenteiden kirjoittamisen, jonka jälkeen on siltikin mahdollista sujauttaa mukaan selvä rivous, ”alaston kuin käsi” – ja silti puhua elegantisti. Olisi vaikea kuvitella, kuinka käännös muuttuisi, jos äidille osoitettuja kirjeitä olisi käännetty mukaan. Missä rekisterissä muistiinpanojen ilmaisu tällöin liikkuisi? – Tällä olisi vaikutuksensa siihen, miltä ystävysten kirjeet näyttäisivät muun käännetyn vierellä. Jos kaikkien kirjeiden yleinen ilmaisu ei muuttuisi, ja muistiinpanot ja muut olisivat samaa ronskiin kieleen käännettyä tavaraa, Flaubertista tulisi iskelmälaulujen Maailman-Matti, äidin oma hulivili. Flaubertista tulisi Irwin, Egyptistä Las Palmas…

Penguin Classics -sarja on ottanut ymmärrettävästi kuvattua huomattavasti miedomman kannan ja kääntämisperiaatteen: Flaubert in Egypt sisältää matkalaisten muistiinpanoja ja Flaubertin muita kirjeitä. Penguin-versiossa kirjeitä on ylevän rekisterin säilyttämisen nimissä reilusti siloiteltu ellei kokonaan lyhennelty. Mutta onneksi tämä saksiminen on sentään tuotu ilmi, toisin kuin sata vuotta vanhoissa ranskalaisissa Flaubert-painoksissa. Niissä sensuuri elää ja rivoudet on eleettä poistettu. Lisäksi Penguin Classics -painoksen alaotsikko ”A Sensibility on Tour” (vrt. ”eroottiset klassikot”) viittaa jo niihin ajattelun eroihin, jotka ovat käännöstyötä ohjanneet. Teoksen alku on suomennettu näin:

Aloitanpa, kuomaseni, suutelemalla vanhaa kunnon päätäsi sekä puhaltamalla tälle paperille kaiken mahdollisen inspiraation, jotta sinun henkesi saapuisi luokseni. Luulen sitä paitsi, että sinä ajattelet aivan mahdottomasti meitä, me täällä nääs ajattelemme aivan mahdottomasti sinua ja sata kertaa päivässä kaipailemme. (s. 13)

Englanninkielinen käännös kuuluu näin:

Let me  begin by giving you a great hug, holding my breath as long as possible, so that as I exhale onto this paper your spirit will be near me. I imagine that you must be thinking quite a bit about us. For we think quite a bit about you, and miss you a hundred times a day. (Engl. Francis Steegmuller)

Suomennos puhuu voimakkaammalla äänellä ja tuo omaa sisältöään ilmi suurieleisemmin kuin englanninnos, joka puhuu pikemminkin kuiskaten ja herkän yleissävyn säilyttäen. Suomennoksessa sorateiden mies on todellakin päästetty maailmalle.

Tasaisen tyylikkäitä käännösvalintoja

Jaana Seppäsen käännökselle on annettava kiitos sen kekseliäistä käännösideoista, joilla monisanainen ja hellittelyihin mieltynyt ranska kääntyy milloin ”mörkökullaksi”, milloin ”vanhaksi kynänheiluttajaksi”. Tällaista kieltä on ilo lukea. Toisaalta sanojen kuoma ja homppeli lukeminen samassa tekstissä taas heittää lukijan milloin yhteen ajalliseen ulottuvuuteen, toisena hetkenä taas toiseen, jne., mutta tämä ei haittaa. Tekstissä törmää myös yhteen suomen erityispiirteeseen, olla-verbien tiheyteen: esimerkiksi perfektilause, oleminen ja ’olemassa oleminen’ (exister) kääntyvät kaikki suomen olla-sanalla. Niinpä seuraavassa katkelmassa on viisi olla-sanan muotoa, kun ranska selviää yhdellä:

Emme ole vielä nähneet tanssijoita: he ovat kaikki Ylä-Egyptissä karkotuksessa. Kairossa ei myöskään ole enää kunnon bordelleja. Juhlat jotka meidän oli määrä pitää Niilillä, viimeksi kun kirjoitin sinulle, menivätkin myttyyn. Mutta ei kaikki ole vielä menetetty. (s. 29)

Verbien poukkoilu edellisenkaltaisessa ääritapauksessa, todellisessa sattumusten kaislikossa, on valitettavaa, mutta kyse on pikemminkin kielen rakenteesta kuin mistään muusta. Käännöksen miinuspuoleksi näitä olisi tarpeetonta lukea, sillä laajemman periaatteen huomioon ottaen käännös on yhdenmukainen.

Jos tekstiä lukee terävällä silmällä, eräät pienet heitot paikoissa ja päivämäärissä saavat pupillit pienenemään: Matkakirjeiden mukaan eräs kirje on kirjoitettu 10.7. Damas-nimisessä kaupungissa, vaikka Damas on suomeksi Damaskos Syyriassa. Lisäksi lähdepainoksen ”10 7bre” on käännetty heinäkuun päiväksi, vaikka todellinen ajankohta on 10.9. – Flaubertin merkintä on leikittelevän keikaroiva, mutta keino lienee 1800-luvun ranskalaisen, Rooman aikaa korostavan koulutuksen peruja. 7bre on siis SEPTembre; etymologia on rooman ajan numeroiduissa kuukausissa.

Mikään yllä kerrottu ei vie tekstistä pois sen sujuvuutta ja riehakasta tunnelmaa. Seppänen on istunut hyvän kääntäjän tasaisella tuolilla eikä heilunut kuin Flaubert halujensa, huumorinsa ja kamelinsa heiluteltavana.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto