Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hameeda Lakhon selviytymistarina

Sari Leukkunen, 13.10.2002
Hameeda Lakho: Näkymättömät kalterit. Elämä kahden kulttuurin välissä (Verborgen tralies) s., Kääntöpiiri 2002 Kääntäjä(t): Antero Helasvuo

Tänä vuonna on jo moneen otteeseen kiinnitetty huomio aggressioon, jolla länsimaissa asuvat maahanmuuttajamiehet kontrolloivat perheensä naisia ja lapsia. Ei ole yllätys, että juuri Kääntöpiiri on tarttunut hollantilais-pakistanilaisen Hameeda Lakhon selviytymistarinaan.

Jättäessään kotinsa Pakistanissa Hameeda on leikki-ikäinen. Perhe muuttaa uuteen kotimaahan elääkseen isän kanssa, jota he eivät tunne lainkaan. Odotukset hyvästä yhteisestä tulevaisuudesta vaihtuvat pelkoon ja tuskaan – isä on tunnevammainen ja aggressiivinen, hän pahoinpitelee ja laiminlyö perhettään. Perhe on muslimikulttuurista, jossa nainen ja lapset alistuvat miehen tahtoon. Kirjassa Hameedan kertoo selviytymistarinansa ja pohtii naisen ja lapsen asemaa maahanmuuttajaperheissä länsimaissa ja Pakistanissa.

Hameeda Lakho kertoo Näkymättömissä kaltereissa elämänsä tarinan. Kirja alkaa hänen tulostaan pienenä tyttönä Alankomaihin ja etenee nuoruuteen ja aikuisuuteen saakka. Hän kuvaa lapsuutensa julmuudet ja sittemmin kokemukset, joita hänellä on lapsuuttaan miettiessään. Tässä yhteydessä ei ole tarpeen niitä referoida, antoisampaa on lukea ne.

Kirjasta päätellen Hameeda Lakho on siitä tyypillinen väkivallan uhri, että hän on kuluttanut paljon energiaa asioiden torjumiseen mielestään. Asioita voi torjua vuosia, niiden muistamiseen menee vuosia, ja totuuden kanssa elämään oppimiseen menee vuosia. Tätä prosessia kutsutaan ehetymiseksi, ja kirjassa onkin pohjimmiltaan kysymys tämän prosessin kuvaamisesta. Siitä voi kirjoittaa vähintään yhden kirjan, ja Hameeda Lakhon tapauksessa epäilemättä useampia – onhan Euroopassa jo ilmestynyt kirjaan jatko-osakin.

Toisin kuin monilla väkivallan uhreilla, Hameeda Lakhon aikuiselämä sujuu näennäisesti hyvin. Hän löytää itselleen sijoituspaikan, menee työhön ja perustaa perheen. Käännekohta on äitiys. Äidiksi tuleminen herättää tarpeen selvittää lapsuuden torjutu traumat, etsiä vanha kotimaa ja kadotettu perhe, myös äiti, jota hän on luullut kuolleeksi koko siihenastisen elämänsä ajan. Ehkä koskettavin kohta kirjassa on kuvaus, jossa aikuinen Hameeda kuulee äitinsä elävän ja lopulta kohtaa hänet ja koko sukunsa Pakistanissa.

Hameeda Lakho kertoo kirjoittaneensa toipuakseen

Kirjan terapiafunktio näkyy hyvin. Hameeda Lakho kirjoittaa subjektiivisesti ja prosessoi elämäänsä jonona kokemuksia, jotka kuvottavat julmuudellaan. Kokemuksia ei luonnehdita kovin syvästi, ehkä aihe on vielä liian kipeä siihen – ainakin tässä vaiheessa. Kirja on katkelmallinen kuten autobiografiat yleensäkin. Alkua lukuun ottamatta näkökulma on aikuisen näkökulma, yksityinen kokemus on tärkeämpää kuin julkinen ja yleinen kokemus.

Eheytymistä ei tietoisesti juurikaan käsitellä kirjassa. Sen voi ymmärtää, mutta aihe on vähintäänkin mielenkiintoinen pohtia myös tältä kannalta. Vailla syvällistä käsittelyä jää esimerkiksi se, miten ja miksi Hameeda alkoi tiedostaa kokemaansa ja sen vaikutusta elämäänsä. Mitä kokivat hänen sisarensa ja mitä muslimikulttuureista tulevien maahanmuuttajaperheiden naiset yleensä? Selviävätkö he elämässään yhtä hyvin kuin Hameeda Lakho?

Isä ja äitipuoli kuvataan yksiselitteisesti luonnehäiriöisinä julmureina. En tietenkään kyseenalaista enkä vähättele Hameedan Lakhon kokemusta, mutta tässä yhteydessä olisi ollut mielenkiintoista lukea objektiivinen analyysi siitä, mikä tekee muslimimiehestä väkivaltaisen hirviön. Henkilökohtainen perimä vai kulttuuri yleensä? Uskonto? Hameeda Lakho on varmasti joutunut asiaa pohtimaan.

Kirjaa ei voi lukea tai kritisoida kuin omaelämäkerrallista romaania. Se on pikemminkin dokumenttiromaani tai yhden asian pamfletti. Hameeda Lakhon lisäksi kirjaa on kirjoittanut toimittaja Magda van der Rijst. Jää epäselväksi, mikä hänen roolinsa kirjan syntyvaiheessa loppujen lopuksi on ollut. Kirjan on suomentanut Antero Helasvuo. Suomennos vaikuttaa hyvältä ja osuvalta.

Rakenteeltaan kirja on kronologinen kuten dokumenttiromaanille sopiikin. Kirjassa on imua, sen lukee helposti alusta loppuun. Se on kirjoitettu lennokkaasti ja sujuvasti. Teema, solidaarisuus ja naisen ja lasten alistettu asema muslimaista tulevien maahanmuuttajien perheissä, nousee ylitse kaiken.

Hameeda Lakhon lapsuus sijoittuu 70-luvulle, mutta hän kertoo tunnistavansa kaltaisiaan monissa tämän hetken maahanmuuttajalapsissa, joita näkyy kouluissa ja kaduilla. Uskon, että se on totta. Pelkoa kokenut tunnistaa kyllä pelon sen nähdessään. Hän kertoo myös kuulemastaan: naiset kokevat raakaa sortoa Pakistanissa, vaikka maa on pitänyt yllä länsimaista kuvaa syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen. Hameeda Lakhon mukaan ainoa tapa vaikuttaa on tehdä yksityisestä julkinen. Sen hän on nyt tehnyt.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto