Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hautakirjoituksia niille, joilla ei ole hautoja

Päivi Koivisto, 27.3.2010
Hanna Krall: Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita s., Like 2010 Kääntäjä(t): Tapani Kärkkäinen

Hanna Krall (s. 1937) on puolalainen kirjailija ja toimittaja, joka on julkaissut kymmeniä kirjoja ja lukuisia kertomuksia. Suomeksi häneltä on aikaisemmin julkaistu dokumenttiteos Kilpajuoksu isä Jumalan kanssa (Kansankulttuuri, 1983) ja romaani Herttakuninkaan matkat (Like, 2008). Ensin mainittu perustuu Varsovan geton kansannousua johtaneen Marek Edelmanin haastatteluihin ja oli Krallin kansainvälinen läpimurto.

Hanna Krall määritetään osaksi puolalaisen kirjallisuuden reportaasikoulukuntaa. Hän on ottanut tehtäväkseen dokumentoida Puolan juutalaisten kadonneen elämän. Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita -kokoelma toteuttaa Krallin tehtävää väsymättömästi. Kylä toisensa jälkeen monenkirjavine ihmisineen vyöryy lukijan eteen: lukemattomia arjen sattumuksia, kristitylle vieraita käsitteitä ja tapoja, myrkytyksiä, ampumisia, kyyneleitä, uhkarohkeutta, vasikointeja, rakkautta, nimiä, nimiä, nimiä…

Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita -kokoelmassa on nimikkeen mukaisesti tarinoita, jotka copyright-sivulla on määritetty myös ”reportaaseiksi”. Kertomukset on kerätty suomennokseen eri kokoelmista. Kyse ei siis ole varsinaisesti novelleista, vaan dokumenttikirjallisuudesta, todistuskirjallisuudesta tai amerikkalaisin termein faction-kirjallisuudesta.

Kertomusten kirjallisuudellisuus vaihtelee: välin kertomukset muodostuvat novellimaisiksi, kun kertoja keskittyy yhteen ihmiseen ja kuvaa eläytyen tämän maailmaa. Toiset kertomukset taas ovat kuin kronikoita: luetellaan listoittain nimiä, ammatteja, taloja tietyillä kaduilla; ja sitten tapoja, joilla ihmiset kuolivat. Ja kohta talot asutettiin uudelleen, katujen nimet muutettiin. Näissäkin kertomus usein kiertyy jonkun keskushenkilön tai perheen ympärille, mutta sitten mukaan tulevat naapurit, serkut, ystävät, viranomaiset.

Kertomistapa korostaa tahallisesti paljoutta: miten moninaiset verkostot menneillä juutalaisilla olikaan, miten paljon ihmisiä ympärillä. Ja melkein kaikki kuolivat, kokonaisesta juutalaiskylästä jäi eloon ehkä 10 ihmistä, joskus 20.

Kokoelma alkaa novellimaisella kertomuksella. ”Nainen Hampurista” kertoo puolalaisen pariskunnan piilottamasta juutalaisnaisesta, joka tulee raskaaksi talon isännälle. Tähän asti lapsettomana pysynyt arjalainen vaimo alkaa pitää tyynyä mekkonsa alla, saa näin itselleen odotetun lapsen. Novelli etenee pariskunnan lapsenlapsiin asti jäljittäen menneiden tekojen kulkua sukupolvien ketjussa. Ahdistus etenee nykyaikaan asti, vaikkei siitä puhuta juuri mitään.

Krall kuvaakin lähes jokaisessa kertomuksessaan paitsi toista maailmansotaa ympäröiviä tapahtumia, myös nykypäivää. Ne, jotka selvisivät jatkamaan juutalaisten sukua, kantavat muistoa siitä itsessään. Jotkut saavat arjalaisina kasvettuaan yllättäen selville, että ovatkin tosiasiassa juutalaisia. Uusi identiteetti, joka täytyy rakentaa tyhjälle: sukuhistoriasta on jäljellä vain jokin kuhmuinen kuva kärsineestä isoäidistä tai venyttynyt, lähes tunnistamaton nukke.

Entisten juutalaiskylien talojen kulmiin ovat jääneet aavekuvat mezuzoista, eli raamatunlauseen sisältäneistä koteloista. Kertomuksessa ”Dibbuk” amerikkalaismies tuntee konkreettisesti kantavansa sisällään gettoon kadonneen velipuolensa sielua; dibbuk on juutalaisen perinteen antama nimi tällaiselle olennolle.

Nimikertomus ”Aavesärkyä” keskittyy yhteen ihmiseen, mutta siinä näkyy selvästi sen dokumentaarinen luonne. Kertomuksen jäljessä on lista lähdeteoksista. Aiheena on Axel von dem B., kuten häntä kertomuksessa kutsutaan, todelliselta nimeltään Axel von dem Bussche; mies joka tunnetaan juuri siitä, mitä hänestä Krallin kertomuksessakin kerrotaan. Alex von dem B. on kunnianarvoinen arjalainen ja etenee armeijaan upseeriksi. Siellä hän joutuu todistamaan, miten rykmentistä rekrytoidaan miehiä salaperäiseen Operaatioon. Jotenkin siihen liittyy iso kuoppa lentokentällä.

Kohta Axel von dem B:lle selviää, mikä kuoppa on ja mistä Operaatiosta on kysymys. Hän näkee, miten kuoppaan marssitetaan satoja ihmisiä siisteiksi kerroksiksi, niin että seuraava kerros itse kävelee kuoppaan ammuttujen päälle ja asettuu makaamaan kasvot alaspäin. Krall kuvaa päähenkilönsä näkemää:

”Aurinko paistoi. Alastomilla naisilla oli sylissään alastomia vauvoja. Miehet pitivät kädestä lapsia ja horjuen kulkevia vanhuksia. Perheet syleilivät toisiaan alastomilla käsivarsillaan. Kukaan ei huutanut, ei itkenyt, ei anellut armoa eikä yrittänyt paeta. Laukaussarjojen välillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. SS-miehiä oli kahdeksan. Yksi heistä ampui. Muut kaiketi odottivat, että tämä väsyy.”

Juutalaisia kukaan ei säästellyt

Krallille on tärkeää kertoa tarinoita myös niistä arjalaisista, jotka eivät hiljaisesti hyväksyneet, mitä tapahtui. Axel von dem B. päättää tappaa Hitlerin. Hänen apunaan on muita upseereita, jotka eivät halua vain hiljaisesti unohtaa näkemäänsä ja elää elämäänsä kuten ennenkin. Von dem B:n yritys ei kuitenkaan onnistu – sattumat estävät häntä edes yrittämästä.

Moni muu juutalaisten puolustaja taas onnistuu toimissaan: vauvoja ja lapsia otetaan hoidettaviksi perheisiin, aikuisia piilotellaan kaapeissa, ulkorakennuksissa, maakuopissa. Joskus suojelijan hermot pettävät tai intohimot vievät ihmistä – tuloksena on piiloteltavien kuolema. Näin käy esim. kertomuksessa ”Silmänpohja”.

Hitlerillä oli onni muassaan, hän onnistui kuin jonkin aavistuksen varoittamana väistelemään salamurhaajia. Juutalaisia ei kukaan säästellyt. Krall kuvaa, miten joku leireiltä, getoista ja teloituksista selvinnyt saakin surmansa jonkun kiivastuneen juopon takia tai puhtaassa vahingossa. Neuvostoliittoa luultiin pakopaikaksi, mutta sielläkin leirit ja teloitukset odottivat juutalaisia. Krall kirjoittaa:

”Tapaukset, joista kerron, sattuivat oikeasti. Ne sommitteli Suuri Käsikirjoittaja ja ne ovat todisteita Jumalan olemassaolosta. Mutta jos kerran on Jumala, on myös Paholainen. Ovatko kaikki kohtalot siis yhden ja saman tekijän käsialaa?”

Kaunokirjallisuutta vai historiankirjoitusta?

Entä Krallin kertomusten luonne kaunokirjallisuutena – ovatko ne sitä? Millä ehdoilla niitä tulisi arvioida, kaunokirjallisuuden vai historiankirjoituksen? Axel von dem. B:n kertomus alkaa hänen äitinsä, kuulun paronittaren muotokuvana; lähdeluettelo kertoo tästä kirjoitetun elämäkerrankin. Mutta Krall korostaa sitä, miten vähän paronittaresta oikeasti tiedetään ja alkaa spekuloida, miksi ihmeessä nainen on ollut niin kiinnostunut juutalaisuudesta. Juutalainen rakastajako, hän pohtii.

Paronittaren juutalaiskiinnostus saa kertomuksessa toimia selityksenä Axel von dem B:n juutalaissympatioille, vaikkei asioilla voi todistaa olevan mitään yhteyttä. Kertomuksen lopussa sukunsa rapistuneeseen linnaan vetäytyvä Axel alkaa laihtua ilman syytä ja häntä vaivaavat jatkuvat, piinaavat kivut. Kärsiikö hän kuin juutalainen?

Tässä on Krallin dokumentaarisuuden fiktiivisyys: jos paronittaren elämästä tiedetään vain huhuja ja spekulaatioita, miten vähän tiedetäänkään tavallisesta juutalaisesta, pikkukauppiaasta, räätälistä. Jos joku oli rabbi, hänet ehkä muistaa vähän useampi ihminen – ja tarinankertojalla on enemmän toisiinsa sopimattomia tarinan palasia yhdistettävänään. Krall siteeraa juutalaista kirjailijaa Israel Joshua Singeriä, nobelistikirjailijan veljeä, jonka mukaan ”kirjailijan kertomien tarinoiden ei tarvitse olla kokonaan totta. Keksityt tapaukset ovat kiinnostavampia kuin oikeat.”

Kiinnostavuus on Krallin tarinoille välttämätöntä, koska hänen tehtävänsä on kirjoittaa juutalaisten elämät esiin maakerrosten ja tuhkan sisältä. Sartrea seuraten voi sanoa, että kertomukset tarvitsevat lukijan: vasta hän luo kertomuksen henkilöt uudestaan mielikuvituksessaan. Krallin on vieteltävä lukija ja saatava hänet synnyttämään tapetut takaisin elämään. Tietenkin voi kysyä, kuten eräs mies Krallin kertomuksessa ”Kauna”: ”Kuka uskoo tunteellisiin totuuksiin? Uunikin on parempi selitys.”

Näin ei ajattele Krall, joka on mystikko, romantikkokin. Kerran toisensa jälkeen kertomuksissa on outoja sattumuksia, yliluonnolliseen vivahtavia tapahtumia, enneunia. Tai ehkä sittenkin oli totta, että juutalaisten kohtalo siirtyi arjalaisupseeriin, Axel von dem B:hen?

Olosuhteet eivät pakota

Krall on kiinnostava ja omaperäinen kirjoittaja, niin paljon kuin holokaustista ikinä onkaan kirjoitettu. Hänen kertojansa ei suoranaisesti tuomitse ketään, hän voi ymmärtää pelkuria ja julmuriakin. Juutalaisten elämää kuvatessaan hän paljastaa niitäkin puolia, jotka ovat ärsyttäneet muita puolalaisia. Ihmisten vähemmän urhoollisia tekoja ja toisaalle katsomisia hän kuvaa usein sarkasmin läpi. Mutta Krall painottaa, että olosuhteet eivät pakota ketään mihinkään. Ihminen voi valita.

Lukijan viettelyn kannalta Aavesärkyä-kokoelma on hieman liian runsas. Jos kustantaja olisi malttanut, kaksi suppeampaa kertomuskokoelmaa olisi ollut parempi ratkaisu. Yhä uusien nimien marssi lukijan mieleen saa lopulta turtumaan, pitkästymäänkin. Ratkaisua voi pitää kertomusten aiheen kannalta vaikuttavanakin: juuri näinhän juutalaisten tuhoon totuttiin, olipa kyseessä sitten teloittaja tai kansalainen, joka seurasi tapahtumia sivusta.

Silti lukukokemuksena intensiivisempi on Krallin taloudellisesti kerrottu romaani Herttakuninkaan matkat. Sen taustalla on tositarina erään juutalaisnaisen elämästä. Romaanin kertoja – Krall? – toteaa, että kertomuksen ensimmäinen versio oli dokumenttiteos, mutta sen päähenkilö valitti, ettei siinä ollut elämää ensinkään. Mikään ei oikeasti tuntunut siltä kuin se kirjassa nyt kerrottiin, vaikka faktat täsmäsivät. Uudessa kirjassa Krall luopuu raportoinnista ja kuvittelee, elää toisen tarinan uudestaan. Tulos on hieno.

Nyt selailen uudelleen Aavesärkyä-kokoelmaa, ja silmä tarttuu muutamiin virkkeisiin, kappaleisiin, havaitsen aina uusia toistamisen arvoisia kohtia. Lakonisuus, jopa tylyys, joka paradoksaalisesti on täynnä lämpöä, on Krallin houkutus. Ja huumori, joka piiloutuu rivien väleihin, jota toivottavasti aina on maailmassa, ahdistavimmassakin.

Krallin rönsyilevän historiankirjoituksen edessä alkaa ihmetellä, miksi tätä ihmistä kiinnostavat nämä asiat näin paljon? Mikä painava velvollisuus hänellä on kirjata niin monen kuolleen juutalaisen elämä kansiin kuin ikinä voi ehtiä? Arjalaisen syyllisyyden taakka? Vai onko Krall itse juutalainen? Kuva kirjan liepeessä ei paljasta mitään. Suomalaisen kustantajan sivut eivät kerro Krallin taustasta kuin neutraalit opinnot, teokset ja kotipaikan, aseman Puolan kirjallisuudessa.

Etsin lisätietoja ja arvoitus ratkeaa: Krall on juutalaista syntyperää, selvinnyt vainoista aivan pienenä piileskelemällä eri ihmisten luona. Nyt selittyvät monet kertomukset, joissa vauva on heitetty metsään leiriin vievästä junasta, tai jätetty luostariin, kadulle, naapurille. Naapuri joko hoiti lasta, tai sysäsi hänet kadulle. Entä sitten, kun olot olivat rauhoittuneet ja puolalaisen äidin oven taakse tulee vieras ihminen ja haluaa mukaansa lapsen, joka on jo muuttunut toisen omaksi?

Jossain tällaisessa Krall on itse ollut mukana.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto