Puolalainen Hanna Krall (s. 1937) ei piittaa aristoteelisista draaman kaarista. Izolda saa Szajekinsa jo Herttakuninkaan matkojen toisella sivulla. Pariskunnan lyhyen onnen rinnalla kuljetetaan ihmishengen inflaatiota; määräyksiä käsivarsinauhojen käytöstä, laukauksia ja kuorma-autojen moottorien ääniä. Juutalaisten joukkotuhosta toisen maailmansodan lopulla Krall hyppää nyky-Israeliin, taloon Karmelvuorella: Izolda kertoo tarinaansa kärsimättömälle tyttärelleen ja tyttärentyttärilleen.

Kyseessä on happy end korkeintaan ehdollisessa ja monitulkintaisessa mielessä. Krallin ääneen lausumaton kysymys on, miten Izoldan kaltaiset ihmiset voivat kokemansa jälkeen kyetä normaaliin elämään ja ihmissuhteisiin. Varsinkin, kun ”normaalius” on tarkoittanut heidän nuoressa aikuisuudessaan arjalaista normaaliutta: hiusten valkaisemista, paperien väärentämistä, uuden identiteetin ja nimen omaksumista, toisilla myös kirurgisia operaatioita, ympärileikatun esinahan pidentämistä ja nenän lyhentämistä. Izolda huolehtii täydessä kolmannen luokan junavaunussa, tietävätkö kanssamatkustajat, että ”(…) hänen äitinsä suru ja mustuus ovat hyvää ei-juutalaista surua ja turvallista ei-juutalaista mustuutta”.

Sitten alkaa säälimätön harvennus. Äidit, isät ja siskot lapsineen kuolevat joko oman käden kautta, luodeista tai leireissä. Izoldan englanninopettaja, Oscar Wilden Onnellisen prinssin ulkoluettaja hirttäytyy. Szajek viedään keskitysleirille. Izolda pysyttelee vapaana mustan pörssin kauppiaiden, ilmiantajien ja prostituoitujen hämärämaailmassa. Hän yrittää ensin taistella läheisiään gheton muurien ulkopuolelle ja sukkuloi sitten salakuljettajien matkassa Reichin ja Kenraalikuvernementin väliä. Miehitetty Varsova kuuluu jälkimmäiseen. Lopulta Auschwitz odottaa.

Holokaust ja hengissä selviäminen

Krallin tuotantoon kuuluu 13 teosta, joista on aiemmin suomennettu Kilpajuoksu isä Jumalan kanssa (suom. Liisa Ryömä, Kansankulttuuri 1983). Romaani kuvaa Varsovan gheton epätoivoista kansannousua Marek Edelmanin, kapinajohtajan ja myöhemmän sydänkirurgin silmin. Halki tuotantonsa Krall on työstänyt holokaustia ja siihen liittyviä muistin ja identiteetin kysymyksiä.

Kuten neljännesvuosisadan takaisessa Krall-suomennoksessa Herttakuninkaan matkoissakin on käynnissä kilpajuoksu ja kaupankäynti Jumalan kanssa. Izolda vuoroin herjaa ja rukoilee, matelee syyllisyydentunnoissa ja tarttuu oman elämänsä ohjaksiin. Filosofisella tasolla pohditaan sattumaa ja suunnitelmallisuutta, sitä, miten kaikki elämässä kietoutuu arvoituksellisesti yhteen. Elämän absurdius tarjoaa joskus käsittämättömiä onnen hetkiä. Holokaustin ja hengissä selviämisen nollasummapelissä ei ole muita kuin entä jos -kysymyksiä.

Krall on Ryszard Kapuścińskin (1932-2007) ohella puolalaisen dokumenttiromaanin uranuurtajia. Heidän käsissään dokumentaarisuus ei tarkoita pikkutarkkaa realismia. Herttakuninkaan matkat koostuu pienistä, impressionistisista välähdyksistä. Ne muistuttavat pikemminkin lyhytproosapaloja tai proosarunoja kuin perinteisen juoniromaanin lukuja.

Kapuścińskin pääteos on Haile Selassien Etiopian psykopatologinen ruumiinavaus Keisari (Like 2006). Krall tarkastelee samaa valtaa ja mielivaltaa pienen ihmisen tasolla. Tavallisesta korttelipoliisista kuoriutuu raiskaaja, lähikahvilan herrasmiehestä ihmis- tai valuuttakauppias. Talonpojat ja tehtailijat ”pelastavat” ihmisiä tuhoamisleireiltä pakkotyöhön. Wieniläisrouville kelpaavat vain hyvät keisarikakun leipojat.

Pöytähopeat, sukkahousut, silava ja zlotyt vaihtavat omistajaa, niillä hankitaan jollekulle kulkulupa tai muutama elonpäivä lisää. Krall ei pysähdy ihmisen raadollisuuteen ja omanvoitonpyyntiin. Hyvien, pahojen ja väsyneiden joukosta nousee arkipäivän oskarschindlereitä. Toiset keittävät perunaknöödeleitä, toiset kuljettavat Izoldaa viemäreitä pitkin, toiset majoittavat pakolaisia. Henkilöitä riittää, perässä pysyminen vaatii romaanin jatkuvaa selaamista edestakaisin.

Arkisesta yleismaailmalliseen

Krallin äärilakoninen, tunteilematon, pelkistetty lause ja sarkastinen huumori tuntuvat äkkiseltään olevan kaukana toisen Puolan sodanjälkeisen kirjallisuuden suuruuden, nobelisti Wisława Szymborskan (1923-) runoista. Szymborskan maailmaan kuuluvat viekas hyvyys, ihmiskuntahistoriallinen perspektiivi ja haikean pisteliäs fabulointi. Yhteistäkin on: oikukkaat näkökulmanvaihdot, liike arkisista esineistä ja ilmiöistä yleispätevään. Krallin romaani on saanut nimensä korteista ennustamisesta. Pelikortit ja papiljotit askarrellaan sanomalehtipaperista, Gestapon kuulusteluja odoteltaessa. Kuolleen ihmisen leukaluun jalometallihampaat käyvät kauppatavarasta.

Monet keskitysleiriromaanit loppuvat samaan aikaan kuin toinen maailmansota. Amerikkalaiset ja venäläiset vapauttavat leirivangit, pahimmat natsit tuomitaan Nũrnbergissa, juutalaisten uusi elämä alkaa. Perieksistentialistinen Krall on liian viisas kirjailija päästääkseen lukijansa näin helpolla. Keskitysleirielämää on hallinnut eloonjäännin imperatiivi. Vapaudesta vaikeudet vasta alkavat, kuten Art Spiegelmanin Maus-sarjakuvaromaaneissa (WSOY 1990, 1992). Eloonjääneiden edessä on kysymysten kuollut meri ja musertava syyllisyys. Miksi juuri minä selvisin, mikä oli pelastuksen hinta? Psyyket ja avioliitot rakoilevat.

Kustantaja on jättänyt vääntämättä piikkilangasta Krallin dokumenttiromaanin ja sen todellisuuspohjan yhteydet. Kirja vastaa kysymykseen, tavallaan. Izolda, hepreantaidoton uuden Israelin sivullinen, on vakuuttunut, että hänen elämästään saisi hyvän elokuvan. Hän pyrkii Elisabeth Taylorin puheille, turhaan, ja pommittaa kirjailijoita.”Puolassa asuvalle naiskirjailijalle hän tarjoaa huomattavaa palkkiota. Syntyy kirja joka ei täytä hänen odotuksiaan. Siinä on liian vähän tunnetta. Liian vähän rakkautta, yksinäisyyttä ja kyyneleitä. Liian vähän sydäntä. Liian vähän sanoja. Kaikkea, siis aivan kaikkea liian vähän.”

Niukkuudessaan Krall onnistuu välittämään enemmän kuin monet sentimentaaliset eepokset.

Jaa artikkeli: