Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Romaani ei elä yksin

Mikko Nortela, 22.1.2014
Hanna Meretoja & Aino Mäkikalli (toim.): Romaanin historian ja teorian kytköksiä 409 s., SKS 2013

Matti Pulkkisen osuvan ja siksi vähän kuluneenkin määritelmän mukaan ”romaani on kuin sika, kaikkiruokainen, se sulattaa kaiken, minkä sinne laittaa”. Tämä todellakin pätee, sillä romaani sulattaa myös maailmaa ja teosmuotoa itseään käsittelevät teoriat ja luo niistä jotain uutta, jota puolestaan voidaan käyttää maailman ja romaanin ymmärtämiseen.

Romaaniteoriakin voi sulattaa aika monia asioita. Tällä kertaa artikkelikokoelma on syönyt sisäänsä Liisa Steinbyn (aiemmin Saariluoma) juhlakirjan. Useista juhlakirjoista poiketen kokoelma tarjoaa oikeasti uutta ja kiinnostavaa luettavaa juhlakalua kosiskelevien ja hänen tutkimusaiheitaan hatarasti sivuavien artikkeleiden sijaan.

Romaani elää maailmassa

Kirjan idean esittelee parhaiten sen toimittajien, Hanna Meretojan ja Aino Mäkikallin, kirjoittama johdanto. Romaani on muuntuva ja historiallisesti tarkasteltuna jopa hahmoton genre, jonka asema itsenäisenä kirjallisuudenlajinakin on joidenkin mielestä kyseenalainen.

Romaani myös reagoi kuvaamaansa todellisuuteen, johon kuuluvat myös muut kirjat – viimeistään Don Quijoten viittaukset muihin romaaneihin ja toiselta tekijältä ilmestyneeseen jatko-osaansa ovat tuttuja myös suurelle yleisölle, mutta ilmiö on vanhempi. Samoin romaanit tuntuvat peilautuvan kirjallisuustieteeseen ja historiaan poimien vaikutteita merkkiteoksista tai 1900-luvun jälkipuolella jopa reagoiden kerrontatekniikoista teorian puolella esitettyihin tulkintoihin.

Filosofien käsityksen yhteiskunnan muutoksesta ja sosiologiset teoriat toisaalla ja romaanin muutos naturalismista individualismiin ja postmodernismiin toisaalla ovat ilmiöitä, jotka eivät esiinny pelkästään rinnakkain. Romaani kytkeytyy vuorovaikutteisesti yhteiskuntaan mutta myös tekstuaaliseen ympäristöönsä. Romaani elää maailmassa, ja se maailma koostuu merkittävässä määrin muista teksteistä.

Romaani maailman pohdintana

Hanna Meretojan artikkeli ”Mitä on filosofinen kirjallisuudentutkimus? Romaani filosofian ja historian risteyskohdissa” on kirjan alkupuolen parasta antia. Nietzsche on maininnut Platonin dialogit romaanimuodon edeltäjänä, eikä hänen käsityksensä aivan tuulesta temmattu ole. Meretoja kuitenkin pohtii enemmän sitä, miten filosofia, etenkin historianfilosofia, näkyy romaaneissa.

Suorana esimerkkinä hän mainitsee muun muassa Leo Tolstoin Sodan ja rauhan, josta merkittävä osa onkin historiaan ja sen kirjoittamiseen liittyvää filosofista pohdiskelua. Samoin esimerkiksi Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia pohdiskelee etenkin subjektin hajoamista anonyymeiksi ja irrallisiksi kokemuksiksi.

Etenkin uusi romaani toimii Meretojan mukaan usein lainaamalla filosofiasta ideoita ja esitystapoja. Niinpä Alain Robbe-Grillet kiistää romaaneissaan yksinkertaisen ja selkeän Totuuden olemassaolon ja se näkyy suoraan hänen tavassaan kuvata maailmaa. Samoin Claude Simonin Flanderin tien päähenkilö Georges ei enää Musilin tekstin tavoin pohdiskele subjektin hajoamista vaan tekee sen konkreettisesti: Simonin kertojat eivät vastaa suuriin kysymyksiin vaan esittävät irrallisia aistihavaintoja, jotka kytkeytyvät toisiinsa ajan ja tilanteen rajojen yli.

Varsinkin uusi romaani on täynnä ontologisia, epistemologisia ja eettisiä pohdintoja

Varsinkin uusi romaani on siis täynnä ontologisia, epistemologisia ja eettisiä pohdintoja. On kuitenkin tärkeää huomata, että tämä ei ole filosofiaa vaan kaunokirjallisuutta, jonka tulkinta voi johtaa lukijan filosofisiin pohdintoihin.

Meretojan artikkelin jälkeen on melkoinen pettymys lukea Rodolphe Gaschén ”Viitta, laskos, kuva Gustave Flaubertin Salambossa”. Parikymmensivuinen artikkeli tyytyy semanttiseen kieputukseen peittämisen ja paljastamisen problematiikassa.

Colin Davisin ”Fiktio, väkivalta, toiseus. Albert Camus’n Sivullinen ja Yövieras” tasoittaa onneksi tilannetta tarkastelemalla Camus’n tekstejä Levinasin filosofian kautta. Tästä näkökulmasta Sivullisen Maursault suorittaa täysin perusteettoman murhansa, koska hänellä ei ole muuta keinoa ymmärtää maailmaa selkeänä ja mielekkäänä. Yövieras on saman tarinan käänteinen versio, jossa valkoinen mies pelastaa ilmeisen aiheettoman murhan tehneen algerialaisen arabin ja päätyy itse arabien vihan kohteeksi.

Levinasin ajatusten kautta luettuna vieraanvaraisuuteen sisältyy aina riskejä, joiden kantaminen on osa isännän ja vieraan vastuuta. Tämä vastuu, niin mielettömiin tilanteisiin kuin se voikin johtaa, rinnastuu tavallaan Maursaultin toiminnan mielettömyyteen ja sen seurausten hyväksymiseen.

Lajin historiaa

Romaanin historiaa ja genren muotoutumista pohtivassa luvussa ollaan luonnollisesti hieman tavanomaisempien artikkeleiden äärellä.

Erich Auerbachin Mimesis on luonnollisesti teos, johon on lähes pakko viitata romaanista puhuttaessa. H. K. Riikosen käsittelyssä on Mimesiksen sisältö ja erityislaatu, joka syntyy paitsi hienoista tekstikatkelmien analyyseistä, myös romaanin historian näkemisestä erilaisina jatkumoina. Auerbachin ansio on se, että hän näkee teokset samalla kertaa sekä niiden kirjoitusajankohdan että jälkipolvien silmin.

Romaaneilla on siis sekä myöhäisempien polvien rakentama tulkintatraditionsa että joskus radikaalikin asemansa uutena kirjallisuutena. Nämä kaksi asiaa eivät välttämättä vastaa toisiaan, ja se ristiriita avaa ovia aina uusille lukutavoille.

Romaaneilla on sekä myöhäisempien polvien rakentama tulkintatraditionsa että joskus radikaalikin asemansa uutena kirjallisuutena.

Aino Mäkikalli esittelee romaanin ja etenkin romaanikäsityksen muotoutumista 1600-luvulla Pierre-Daniel Huet’n kirjoitusten valossa. Ajankohta on mielenkiintoinen, sillä romaani oli tuolloin vasta saamassa hahmotonta hahmoaan. Tendensseinä olivat muun muassa antiikin rakkauskertomusten ihailu, historiallisen romaanin esimuotojen ilmaantuminen ja Huet’n hyljeksimä puhdas fiktio.

Samoihin aikoihin käytiin myös keskustelua romaanin nimestä eri kielillä. Antiikista lainattujen rakkaustarinoiden kontekstissa oli melko selvää, että esimerkiksi englantilainen kirjallisuus päätyi käyttämään romaanista jotain muuta sanaa, vaikka kirjallinen romanssi jäi myös ranskassa hyljeksityn viihdelukemiston osaan romaani-nimityksen yleistymisestä huolimatta.

Romanttisen ja muodollisen sisältönsä vuoksi hyljeksittyä on ollut myös tyttökirjojen tutkiminen, mutta Päivi Lappalaisen artikkeli purkaa tätä taakkaa. Kirja- ja päiväkirjamuotoiset tyttökirjat ovat ehkä muodollisia, mutta osin juuri siksi niistä välittyy hyvin tietyn aikakauden ilmapiiri ja odotukset.

Lea Rojola puolestaan tekee kirjan klassisimman yhden teoksen lähilukuun keskittyvän artikkelin käsitellessään Marja-Liisa Vartion romaania Tunteet. Suomalaisen 1950-luvun modernistiset kielen konkreettisuuden vaatimukset saavat tässä tarkastelussa rinnalleen ylioppilastyttö Inkerin konkreettisen ja vähän naiivin kielenkäytön sekä opiskelija Hannun oppineen, muodollisen ja arjelle etäisen kielen.

Koko Vartion romaanin ajan Hannu ja Inkeri lukevat toisiaan väärin, mikä Rojolan mukaan rinnastuu hyvin 1950-lukulaisten selkeän sanomisen ja välittömän kertomisen ongelmiin. Tilannetta vielä korostaa Vartion suosima vapaa epäsuora kerronta, jota on vaikea kytkeä henkilöhahmoihin. Oma viehätyksensä muodostuu siitäkin, että hahmona Hannu olisi varmasti lähempänä modernisteja, mutta kielen tasolla Inkeri on sekä joustavampi että selkeämpi ja siis sopivampi moderniksi kertojaksi.

Romaaneja aikaansa sijoittaa Christoph Parry, joka tutkailee kolmea 1950-luvulla merkittäväksi luokiteltua länsisaksalaista lähimenneisyyteen sijoittuvaa romaania. Olennaista on, että näistä teoksista vain yksi on kestänyt aikaa.

Wolfgang Koeppenin Der Tod in Rom on kertomus siitä, miten korjaamatta jääneet sodan vääryydet voivat puhjeta koska tahansa uudelleen esiin. Romaanin rakenne on kuitenkin melko osoitteleva, ja siksi teosta pidettiin jo aikanaan epäuskottavana. Heinrich Böllin Biljardia puoli kymmeneltä taas on ongelmien esittelyssään kovin mustavalkoinen ja juoneltaan selkeästi konstruoitu. Tämä on myöhemmin noussut romaanin heikkoudeksi, vaikka sitä aikanaan pidettiin modernina keinona. Uskottavimmin paikkansa on säilyttänyt romaaneista fantastisin, Günther Grassin Peltirumpu. Veijariromaanimainen teos, jonka pintatasolla ei ole mitään realismia, pystyy siis tässä tapauksessa pisimpään ilmaisemaan maailman todellista raadollisuutta ja ihmisten toimintaa siinä.

Romaani yhteiskunnassa

Modernin romaanin on usein katsottu kuvaavan etenkin yksilöä ja hänen havaintojaan ja kasvuaan. Toki realismi ja naturalismi kuvasivat myös yhteiskuntaa, mutta silti kuvauksen keskiössä on yleensä ollut individualistinen sankari tai yksi sankareiden joukko.

Asia ei kuitenkaan ole yksiselitteinen eikä missään nimessä staattinen. Kuisma Korhonen esittelee tilanteen historiallista muutosta, Jussi Ojajärvi ja Erkki Sevänen palauttavat yhteiskunnallisen aspektin suomalaiseen nykyromaaniin ja Marja-Leena Hakkarainen pohtii yhteisön kannalta tärkeää muistia.

Korhosen artikkelin ytimenä on se, että romaanin edeltäjät kuvasivat yhteisöjen selviytymistä ja kasvua, individualistinen romaani on historiallisen kehityksen yhden jakson tulos ja moderni romaani on ottanut keskiöön postindividualistisen yhteisön. Näillä muutoksilla on kytköksensä kirjallisuutta ympäröivään todellisuuteen.

Individualistinen romaani syntyi, kun kirjapainotaito ja yhteiskunnan kehittyminen siirsivät lukemisen perhepiiristä ja salongista yksityiseksi toiminnaksi. Yhteisö ei enää kontrolloinut lukemista tai muitakaan yksilön valintoja, joten romaanikin pystyi modernina aikana muuttumaan intiimimmäksi kirjallisuuden lajiksi. Nykykirjallisuus taas on 1800-luvun lopulla alkaneen kehityksen myötä siirtynyt monikertojaiseksi kirjallisuuden lajiksi, jossa kuvaus kohdistuu hajoavan subjektiviteetin henkilöitä ympäröivään todellisuuteen ja yksilöllisten todellisuuksien verkostoon.

Eeppisen ajan yhtenäisen ja melko suljetun yhteisön sijaan kuvauksen pohjana on siis yksilöiden joukko, postmoderni yhteisö. Julkinen, yksityinen, anonyymi ja yhteisöllinen sekoittuvat, aivan kuten ne tekevät nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassakin.

Jussi Ojajärven analyysi Hannu Raittilan Pamisoksen purkauksesta lähtee siitä hieman oudosta väitteestä, että Raittilan teosta pidettiin vuonna 2007 Helsingin Kirjamessujen paneelissa nykyrealismin kärkenä. Jotta tämä olisi mahdollista, on realismin käsitettä täytynyt venyttää kattamaan suuri osa postmoderneina pidetyistä keinoista. Kerronnan tasoja ja metatasoja sotkeva teos voidaan katsoa realistiseksi lähinnä silloin, jos nykypäivän jälkiteollinen elämystehtailu koetaan äärimmäisen todellisena, ei siis konstruoituna lumetodellisuutena, kuten voisi kuvitella. Kirja viittaa ehdottomasti todellisuuteen, ja jos sitä pidetään realistisena kirjana, on viittaus entistäkin kriittisempi.

Erkki Sevänen puolestaan purkaa Juha Seppälän romaania Paholaishaarukka ”markkinakapitalismin representaationa”, kuten artikkelin alaotsikko asian ilmaisee. Ojajärven tutkimuksiin viitaten Sevänen pitää Seppälää osana laajempaa suomalaisten kirjailijoiden joukkoa, jotka käyttävät realismia ja postmodernismia yhdistelevää kerrontaa yhteiskunnallisten teemojen käsittelyyn.

Seppälän erityispiirteenä ovat esimerkiksi viittaukset Jürgen Habermasiin ja laajemminkin Frankfurtin koulun kielenkäyttöön. Tämä tuo ne tunnistavan lukijan heti yhteiskuntakriittisen ajattelun maailmaan. Seppälä viittaa myös uusliberalisteihin ja konservatiivisempiin teoreetikkoihin, mutta syytettyjen penkillä on markkinatalous. Pinnalta katsoen hyvin tavanomainen joskin selkeästi kriittinen romaani saa näin uutta syvyyttä yhteiskuntatieteistä ja filosofiasta.

Markku Lehtimäki esittelee artikkelissaan ekokritiikin eli ympäristötietoisen kirjallisuudentutkimuksen ongelmia. Tai oikeammin hän esittelee sitä, miten vähän ja huonosti ekokriittistä tutkimusotetta on sovellettu romaaneihin. Muutamalla romaaniesimerkillä Lehtimäki osoittaa, että romaani ei nykyään välttämättä keskity yksilöihin vaan käsittelee myös yhteisöjä ja ympäristöasioita relevantilla tavalla. On totta, että etenkin Hollywoodin ympäristökatastrofeja käsittelevät elokuvat ovat lähinnä kulissi sankarien toiminnalle ja kliseisille pohdinnoille perheen merkityksestä, mutta romaanikirjallisuudessa ekokriittisyys on varmasti varteenotettava tutkimusote.

Yksilöllisen ja yhteisöllisen vetää yhteen Marja-Leena Hakkarainen, joka käsittelee Herta Müllerin Hengityskeinua muistifiktiona. Teos pohjautuu ensinnäkin useampaan muistiin: Müllerin suvun tarinaan, runoilija Oskar Pastiorin henkilökohtaisiin ja valikoiviksi osoittautuviin muistoihin sekä luonnollisesti saksalaiseen sodanjälkeiseen keskusteluun.

Jos ekokritiikki ei löydä toimivia romaaneja tutkimuskohteekseen, ongelma on kirjallisuustieteen, ei kaunokirjallisuuden puolella.

Muistifiktiossa on perinteisesti tutkittu ihmisten identiteettiä ja holokaustin tapauksessa myös laajemmin saksalaisten tai ihmiskunnan luonnetta, mutta Hakkarainen pitää Müllerin romaania lajityypin postmodernina versiona. Omakohtaisen muistamisen sijaan kyse on ”meta(oma)elämäkerrasta”, jossa pohditaan identiteetin sijaan muistamisen, unohtamisen ja kertomisen prosesseja. Abstraktin muistamisen sijaan tutkailun välineenä on konkreettinen ruumiillinen muisti, tässä romaanissa nälkä eri muotoineen. Traumaattinen kokemus jäsentää kerrontaa 2000-luvulle sijoittuvaa kerrontaa ja saa sen siten hyvin konkreettiseksi.

Kokonaisuutena Romaanin historian ja teorian kytköksiä lupaa paljon ja lunastaa monia lupauksiaan. Kirja pohtii tärkeitä kysymyksiä romaanin suhteesta yhteiskuntaan, yhteisöön, filosofiaan ja jossain määrin myös kirjallisuusteoriaan. Se osoittaa, että romaani elää ideologioiden keskellä, osana niitä.

Romaani on keino tutkia ajatusmalleja ja antaa ajatuksia teoreetikoille, mutta samalla kaunokirjallisuus ei itsessään ole osa noita teorioita. Romaanikirjailija voi osallistua filosofiseen keskusteluun tai nostaa esiin sosiologisia ongelmia ja ympäristökatastrofeja, mutta hän ei tee tätä filosofina tai yhteiskuntatieteilijänä. Hän ei osallistu keskusteluun myöskään kirjallisuustieteilijänä – jos ekokritiikki ei löydä toimivia romaaneja tutkimuskohteekseen, kuten Markku Lehtimäki tuntuu surevan, niin ongelma on kirjallisuustieteen, ei kaunokirjallisuuden puolella.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto