Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Elämänpelon fuuga

Janne Löppönen, 7.5.2020
Hanna Tuominen: Kaikki vesi kädellä 101 s., Aviador 2020

Hanna Tuomisen esikoisrunokokoelmassa vesi on läsnä kaikissa olomuodoissaan. Teos alkaa lainauksella Göran Sonnevin Valtamerestä: ”Me kaikki synnymme merestä, me kannamme merta sisällämme / kaikkia sen loputtomia syvyyksiä”. Tuomisen runoissa purjehditaan elämän merellä ja uidaan minuuden mikrokosmoksessa. Teos on runomuotoinen kasvutarina elämänpelon voittamisesta ja luottamuksen oppimisesta.

Tuomisen runot ovat kuvastoltaan yhtenäisiä, mutta niiden muoto vaihtelee säemuotoisesta proosarunoon ja pidemmistä teksteistä parin säkeen mittaisiin pikkurunoihin. Lähtökohtana on yhtä kaikki perinteinen minän suhde maailmaan. Puhuja kokee elävänsä akvaariossa, joka toisaalta suojaa, toisaalta eristää ulkomaailmalta. Hän pelkää jatkuvasti hallinnan pettävän ja kaaoksen vyöryvän seinien sisään. Arjen haasteet tuntuvat ylivoimaisilta: ”mulkoilen likapyykkivuoria, jääkaapin homeisia vihanneksia, hysteerisiä päiväkirjoja, yöllisiä muurahaisia, roskia” (s. 26).

Puhuja kokee elävänsä akvaariossa.

Tuominen on ammatiltaan klassinen pianisti, ja musiikilla on keskeinen rooli myös hänen runoissaan. Piano merkitsee puhujalle pakopaikkaa kaaoksen ja ahdistuksen keskellä:
”kellun,

juuri ja juuri pinnalla, vesi kannattelee sormia ja virtaa luissa,
lempeät jäälautat tuuppivat,

olen tyyni ja pianoton, tähtiäkin taivaalla”
(s. 23.)

Puhujan suhde soittimeen ei kuitenkaan ole vailla ristiriitoja. Pianon sisältä loikkaava jänis muistuttaa, ettei musiikkiakaan voi täysin hallita: ”Soittimen sisältä loikkaa eläin, pudottaa korvaansa nuottitelineelle. Yleisö kohahtaa. Jänis hyppää eturiville, vauhkona sylistä syliin.” (s. 28.) Musiikki tarjoaa turvapaikan, mutta sen kautta paljastaa aina myös jotain itsestään.

Teoksen edetessä esiin piirtyy tarina elämänpelosta ja sen voittamisesta. Käännekohtana toimii osasto ”Keinovalo”, jossa puhuja katsoo maailmaa akvaariostaan ja karsastaa kaikkea elämään viittavaa, kuten hangelle pudonneita siemeniä, kevään merkkejä ja merellä lipuvaa risteilyalusta. Lopulta tapahtuu kuitenkin käänne, ja puhuja uskaltaa astua ulos kuorestaan: ”ehkä jossain on kareja, mutta haitallisempaa on murehtimisen synti” (s. 49).

Kokoelman avainsanoja onkin verbi ”uskaltaa”, joka toistuu tiheään teoksen loppupuolella. Osastossa ”Lähteä kohti” vapaasti sivulle asetellut säkeet ilmaisevat puhujan vapautumista, henkistä jäiden lähtöä, ja toimivat kontrastina edellisten osioiden hallituille proosarunoille: ”Katson taaksen ja eteen / Uskallan, vaikka kauhistuttaa kamalasti” (s. 82). Suuri ja pelottava merikin on enää ”pelkkä kevyt etydi / pienen pieni amme” (s. 80).

Kokoelmaa on mahdollista lukea myös fuugana, muunnelmina teemasta.

Dramaturgian kannalta teos saattaisi toimia paremmin hieman lyhyempänä: samaa kuvastoa ja teemoja pyöritellään välillä turhankin toisteisesti. Toisaalta, jos otetaan huomioon musiikin keskeinen rooli runoissa, kokoelmaa on mahdollista lukea myös fuugana, muunnelmina teemasta.

Ajoittain vesikuvastoa käytetään myös ekokriittisesti. Aalloissa tyrskyävät tumpit nähdään merkkeinä merenelävien rankoista bileistä, ja öljyistä maisemaa kuvataan ”groteskiksi drinkiksi” (s. 37). Ratkaisu tuntuu kuitenkin päälleliimatulta, sillä saastunut luonto kuvastaa sittenkin ensi sijassa puhujan sisäistä todellisuutta, eikä ihmiskeskeisyyttä ylitetä.

Olisiko aika päivittää kevytmodernismi?

Tuomisen kieli on nykyrunoudelle ominaisesti sekoittunutta. Mukana on modernistisia maneereja,  kuten intransitiivisen verbin muuttaminen transitiiviseksi: ”Jänis harhailee epäonnesta levottomana ja hyppii hilseistä lehtikasaa” (s. 10). Samalla modernismille tyypillistä kuulautta kuitenkin ironisoidaan: ”Maisema on kuulas, kun joku saa yhtäkkiä kohtauksen” (s. 68). Kielen rekisteri vaihtuu usein, lyyrisestä ilmaisusta hypätään puhekieleen ja tieteellisen tekstin pastissiin.

Monella tapaa Kaikki vesi kädellä itse asiassa kiteyttää monia nykyrunon piirteitä. Sitä lukiessani mietin, missä määrin kriitikko Maaria Ylinkankaan kymmenen vuoden takainen essee kevytmodernismista pitää yhä kutinsa. Ylikangas tarkoittaa kevytmodernismilla runoutta, joka on tiivistä, kuvallista ja keskeislyyristä, mutta ilman niin klassiselle modernismille kuin 1990-luvun runoudelle ominaista hämäryyttä ja elitismiä. Käsite viittaa ennen muuta 2000-luvun alun  runouteen.

Runous on monimuotoisempaa kuin kymmenen vuotta sitten, mutta käsitys siitä, mikä runo on, ei ole radikaalisti muuttunut.

Tuomisen esikoisessa on kieltämättä monia kevytmodernismin piirteitä. Sen poetiikka on ankkuroitu selkeään keskeislyyriseen subjektiin, se ammentaa klassisesta runokuvastosta (vesi), viittailee samastuttaviksi miellettyihin aiheisiin (arki), hyödyntää helposti avautuvia metaforia (elämän meri) ja muodostaa tarinallisen teoskokonaisuuden. Samalla teoksen keinovalikoima on kuitenkin paljon laajempi ja sekoittuneempi kuin 2000-luvun alun valtavirtarunoudella. Mukana on kokeellisen runouden keinoja (typografiakokeilut), ”poesialaista” fragmentin ja aukeaman poetiikkaa, epäpuhdasta kieltä, rekisterin vaihdoksia ja itseironiaa.

Olisiko siis aika päivittää kevytmodernismin käsitettä? Yhden teoksen perusteella on tietenkin mahdotonta arvioida käsitteen mielekkyyttä. Nykyrunoudesta ei myöskään voi puhua monoliittina tilanteessa, jossa esimerkiksi lavarunouden myötä on syntynyt kokonaan uusia runogenrejä. Jos alustava hypoteesi kuitenkin sallitaan, se olisi seuraavanlainen: Kirjamuodossa julkaistava runous on nykyään keinoiltaan monimuotoisempaa kuin kymmenen vuotta sitten, mutta käsitys siitä, mikä runo on, ei ole radikaalisti muuttunut. Modernismi ja sen jatkeet ovat yhä kollektiivisessa selkärangassa.

Lopuksi vielä pieni esimerkki siitä, miten nopeasti yhteiskunnallisen kontekstin muutos voi muuttaa lukukokemusta. Seuraava yksityiskohta Tuomisen kirjassa ei olisi helmikuussa luettuna kiinnittänyt sen suurempaa huomiota, mutta huhtikuussa se hyppää silmiin ja herättää mielleyhtymiä, joita tekijä ei olisi kirjoitushetkellä voinut kuvitellakaan: ”yöllä taivas tiputtaa hyisiä valkeita koronan kuulia, / tunteetonta tremoloa” (s. 13).

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto