Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Yleisesitys suomalaisperäisistä kielivähemmistöistä

Petri Tonteri, 7.5.2004
Hannele Jönsson-Korhola, Anna-Riitta Lindgren: Monena suomi maailmalla. Suomalaisperäisiä kielivähemmistöjä s., SKS 2003

Monena suomi maailmalla esittelee, mitä suomen kielelle ja suomalaisperäisille vähemmistökielille kuuluu eri puolilla maailmaa. Tarkastelun kohteena ovat kielikontakti-ilmiöt, kielen ja yhteiskunnan välinen vuorovaikutus sekä kaksikielisyys. Kirjoittajat esittelevät meänkieltä, amerikan-, australian-, espanjan- ja inkerinsuomea sekä Norjan suomalaisperäisten kielten ja murteiden tilaa. Lisäksi lukijat saavat tietoa suomen kielen tilanteesta Virossa ja saksankielisissä maissa.

Suurimmat suomalaisperäiset vähemmistöryhmät elävät Pohjoismaissa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa. Osa vähemmistöryhmistä on syntynyt valtioiden rajojen vetämisen myötä, ja näin on käynyt esimerkiksi ruotsinpuoleisessa Tornionjokilaaksossa eläville meänkielisille. 1800-luvulla Ruotsin ja Venäjän päättäessä valtioiden välisestä rajasta meänkieliset päätyivät Ruotsin puolelle.

Vähemmistöryhmä voi syntyä myös maassamuuton myötä. Näin tapahtui 1570-luvulla, jolloin Suomi oli osa Ruotsia; valtio tarvitsi nykyisen Keski-Ruotsin alueelle työvoimaa ja valtion houkuttelemina metsäsuomalaisia muutti Savosta Ruotsiin harjoittamaan muun muassa kaskiviljelyä. Venäjän vanhimmat suomalaisryhmät ovat syntyneet 1600-luvulla. Osa väestöstä asuu Venäjän puolella rajansiirtojen vuoksi, osa on siirtolaisia. Syyt siirtolaisuuteen ovat vaihdelleet eri aikoina. Esimerkiksi Pietarin kaupunki veti työvoimaa puoleensa 1700-luvulla, jolloin palvelusväki, käsityöläiset ja työmiehet olivat haluttua työvoimaa kaupungin rakentamisessa. Muuttovirtojen syyt ovat voineet olla myös aatteellisia, kuten vuonna 1918, jolloin noin 5000 punasuomalaista muutti Neuvostoliittoon kansalaissodan jälkeen.

Muuttoliikkeiden historia osoittautuu hyvin kiinnostavaksi. Paikka paikoin Monena Suomi maailmalla -teoksen artikkelit piirtävät sivujuonteena esiin suomalaisen sankaritarinan, jossa savolaisen kirves kaikaa Ruotsin erämaissa, Väinön ponteva kansa raivaa tietä sivistykselle ja kovat kaivosmiehemme ovat haluttua työvoimaa Australian kaivoksissa. Suomalaissiirtolaisten työhistoria on mairittelevaa luettavaa, ja tämä on epäilemättä se kuva, josta suomalaiset mielellään pitävät kiinni.

Teos ei jää kuitenkaan vain ihastelemaan suomalaissiirtolaisten tavattoman reilua tekemisen meininkiä, vaan kirjoittajat tuovat lisäväriä esittelemällä suomalaisen työmiehen ja –naisen toisenkin puolen. Eri aikoina suomalaissiirtolaiset herättivät arvostelua hallitsemattomalla alkoholinkäytöllään ja rettelöinnillään, eivätkä 1700-luvun pietarilaiset kiitelleet suomalaisprostituutiotakaan. Yhtenä kirjan teemana onkin se, millaisena valtakulttuuri kokee vähemmistöt. Samalla kirja tarjoaa vaihteeksi uuden näkökulman maahanmuuttajateemaan. Nyt suomalaiset esiintyvät totutusta poikkeavassa roolissa maahanmuuttajina ja muiden valtioiden siirtolaispolitiikan kohteena.

Vähemmistön kieli

Artikkelit osoittavat yksilön äidinkielen joustavaksi kommunikointivälineeksi, joka elää tarpeiden ja tilanteen mukaan. Ensimmäisen siirtolaispolven kielenkäyttö muuttuu sanastoltaan, ja myöhemmillä sukupolvilla muutokset lisääntyvät paitsi sanastossa, myös ääntämyksessä ja lauserakenteessa. Uuteen kulttuuriin muuttaneet lainaavat sanoja, joilla he voivat puhua uusista käsitteistä. Sanastot kehittyvät helposti eri ammattialojen ympärille, ja eräs tällainen on Australian suomalaissiirtolaisten kaivossanasto.

Lainaamisen syyt voivat olla myös sosiaalisia: uusilla sanoilla kielenkäyttäjä osoittaa esimerkiksi kuulumisensa tiettyyn yhteisöön. Siirtolaiskielet ovat kirjavia, ja kielenkäyttötavat vaihtelevat suuresti puhujasta toiseen. Kielenkäyttäjät hahmottavat vieraan kielen sanat yksilöllisesti, sillä taustalla vaikuttaa kunkin oma kielitaito. Kielenkäytön monimuotoisuuteen vaikuttaa sekin, ettei siirtolaisilla ole kontrolloitua kielioppia, joka antaisi tietyt puitteet kielenkäytölle.

Kielenkäytön moninaisuus näkyy muun muassa lainasanastossa. Esimerkiksi englanninkielinen shop (myymälä, verstas) esiintyy amerikansuomessa muodoissa sappa, soppa ja soppi. Australiansuomessa työnjohtajaa tarkoittavalla sanalla on yhdeksän varianttia: boss, boosu, bosse, bosu, poosu, posse, possi, siftibaasi ja sifti paasi. Kielenkäyttäjät korvaavat englannin vokaaleja ja konsonantteja tutummilla, mikäli ne ovat suomen kielessä harvinaisia. Näin zipper (vetoketju) muuttuu sipperiksi ja thirsty (janoinen) törstiksi.

Siirtolaisten ja heidän uuden kotimaansa välinen suhde on herkkä ja vaihteleva. Esimerkiksi Ruotsin suhtautumiseen vähemmistöryhmiä kohtaan ovat vaikuttaneet eri aikoina erilaiset intressit. Ruotsin vallan aikana suomalaista työvoimaa hankittiin tarpeen mukaan, ja tässä
vaiheessa kyse oli maan sisäisestä muuttoliikkeestä. Ruotsi ryhtyi valvomaan tiukemmin muuttoliikettä, kun Suomi muuttui suuriruhtinaskunnaksi ja suomalaisista tuli siten Ruotsin näkökulmasta ulkomaalaisia. 1960- ja 1970-luvulla Ruotsi poti työvoimapulaa ja toivotti maahanmuuttajat tervetulleiksi.

Vähemmistön ja enemmistön suhteet näkyvät maiden kielipolitiikassa. Parhaimmillaan ryhmien suhteet ovat suvaitsevat ja vähemmistöt voivat käyttää äidinkieltään vapaasti. Vähemmistöryhmälle ahdistavin tilanne syntyy enemmistön harjoittaessa sulauttamispolitiikkaa, jossa enemmistö pyrkii sulauttamaan muut osaksi itseään. Yksi sulauttamispolitiikan välineistä on yksikielisyys, jolloin ainoa sallittu kieli vaikkapa kouluopetuksessa on enemmistön äidinkieli.

Valtakulttuuri pyrkii sulauttamaan vähemmistöjä itseensä usein silloin, kun pienemmät koetaan uhkaksi. Rakentavassa suhteessa enemmistö- ja vähemmistöryhmät hyväksyvät toisensa ja kulttuurien erilaisuuden. Vieraasta kulttuurista tulleet omaksuvat uuden yhteiskunnan tapoja ja kieltä riittävästi tullakseen toimeen. Valtakulttuuri antaa puolestaan vähemmistölle mahdollisuuden ylläpitää omaa kulttuuriaan. Tärkeä seikka on myös se, miten vähemmistöryhmä suhtautuu äidinkieleensä. Yhteiskunta voi olla suvaitseva, mutta se ei riitä, mikäli vähemmistö haluaa sulautua valtaväestöön tai ei arvosta omaa kieltään.

Vähemmistön omalla aktiivisuudella on siis tärkeä osuus äidinkielensä säilyttämisessä. Esimerkinomaisena tapauksena kirjassa käydään läpi meänkielisten etninen herääminen ja se, millaisia toimia meänkielen kirjakielen luominen edellytti 1980- ja 1990-luvulla. Yksi monista projekteista oli oman kirjakielen kehittäminen, ja sitä kautta meänkieli saavutti tietyn säännönmukaisuuden, joka helpottaa meänkielen käyttöä ja laajentaa sen käyttöalaa. Vähemmistökielen aseman saavuttaminen on puolestaan merkinnyt muun muassa sitä, että meänkielinen voi asioida viranomaisten kanssa omalla kielellään.

Antoisa esitys kielivähemmistöistä

Monena suomi maailmalla tekee laajan katsauksen maailmalla asuviin suomalaisvähemmistöihin. Oman osansa saavat tunnetut suomalaisperäiset kielivähemmistöt, kuten amerikansuomi, mutta artikkelit marssittavat esiin myös harvinaisempia suomalaisvähemmistöjä, kuten inkeriläiset ja saksansuomalaiset. Vaikka kirja esitteleekin monia vähemmistöjä, on muistettava, että tässä eivät ole kaikki muualla puhutut suomet.

Kirjoittajat esittelevät kielivähemmistöjen olemusta monitasoisesti: yhtenä osana ovat muutokset siirtolaisten äidinkielessä, mutta lisäksi artikkelit puhuvat kulttuurien kohtaamisesta ja erilaisten ryhmien yhteiskunnallisista suhteista. Näin on esimerkiksi Anna-Riitta Lindgrenin, Tuula Eskelandin ja Marjatta Normanin artikkelissa, jossa he kertovat Norjan suomalaisperäisistä vähemmistöistä. Käsitellyksi tulevat vähemmistöryhmän syntyhistoria, asema norjalaisessa yhteiskunnassa ja ajatukset omasta identiteetistään sekä suhteestaan Suomeen. Lisäksi kirjoittajat selvittävät artikkelissaan kielivähemmistöjen sanastoa, paikannimistöä ja taivutusoppia.

Eri kielivähemmistöjen tutkimus painottuu eri tavoin, mikä näkyy myös tekstien sisällössä. Joistakin vähemmistöistä tutkimustuloksia on tarjolla enemmän, joistakin vähemmän. Tämä sanelee osaltaan kirjoittajien mahdollisuuksia. Kirjan laajimpia esityksiä on Paula Anderssonin ja Raija Kangassalon artikkeli ruotsinsuomesta ja meänkielestä, jotka ovat paitsi runsaasti tutkittuja myös suuria suomalaisperäisiä kielivähemmistöjä.

Vaikka tekstien aiherajaukset ovat perusteltuja, yllättää Annukka Katajan ja Birute Klaasin sinänsä mielenkiintoinen artikkeli. Teksti esittelee, miten Virossa opiskelevien suomalaisten äidinkieli muuttuu viron kielen vaikutuksesta. Mieleen juolahtaa kysymys, ovatko suomalaisopiskelijat kielivähemmistö. Virolaisissa yliopistoissa opiskelevat suomalaiset lienevät vielä niin harvalukuinen joukko, että kyse on pikemminkin yksittäisistä muuttajista kuin kielivähemmistöstä. Tokihan Virossa asuu muitakin suomenkielisiä opiskelijoiden lisäksi, mutta heitä artikkeli ei käsittele.

Kirja havainnollistaa hyvin muuttoalueita ja vähemmistökieliä erilaisten karttojen ja kielinäytteiden avulla. Näytteitä höystää yksityiskohtainen piirteiden erittely. Vaikka kirjoittajat käyttävätkin lingvistisiä termejä, heidän otteensa ei käy liian tieteelliseksi. Laajuus ja luettavuus tekevät teoksesta hyvän yleiskatsauksen aiheeseen. Kiinnostavaksi kirjan tekee myös näkökulma siirtolaisuuteen: lukijalle tarjoutuu tilaisuus seurata, millaisen vastaanoton suomalaisperäiset ryhmät ovat eri aikoina ja eri puolilla maailmaa saaneet.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto